On hyviä ja on huonompia päiviä.
Kun minulla on tosi kelju päivä, en osaa enkä halua peitellä sitä. Saattaa käydä jopa niin, että pillahdan itkuun keskellä katua välittämättä, että muut näkevät.
Mitä tekisit, jos huomaisit vieraan ihmisen kyynelehtivän julkisella paikalla? Kiihdyttäisitkö vauhtiasi vai vilkaisisitko häntä myötäelävä ilme kasvoillasi?
Taannoin eräs nainen päätyi ratkaisuista kolmanteen. Kun hän äkkäsi minut nojaamassa auringossa kylpevään kiviseinään, hän riensi suoraa päätä luokseni. Kysyi, mikä oli ja tarvitsisinko apua. Räkänenänä ehätin vakuuttelemaan, että kaikki oli kunnossa.
Hän ei inttänyt, jatkanut utelua muttei kaikonnutkaan. Sen sijaan hän katsoi minua, tarttui hartioihini ja lämpö äänessään lausahti:
”Tiedätsä, mä olen kokenut elämässäni tosi paljon pahaa. Mä olen varma, et mikä tahansa sua ahdistaa, sä selviät siitä. Mua on lohduttanut se, että kaikki kauheakin on väliaikaista. Se menee ohi.”
Sanat eivät pitäneet sisällään ennennäkemätöntä filosofista neroutta, joka olisi mullistanut tajuntani. Yhtä kaikki ne tuntuivat vallankumouksellisilta.
Ja sitä ne olivatkin. Ne olivat vallankumouksellisia, koska ne olivat peräisin entuudestaan tuntemattoman ihmisen suusta. Ihmisen, joka olisi ihan hyvin voinut vain kävellä ohi, sillä niinhän meillä on tapana.
Turun yliopiston kasvatuspsykologian professori Niina Junttila ymmärtää hyvin, miksi naisen teko sai minut ällistymään.
Suomessa on vallalla kulttuuri, jossa toisten asioihin ei puututa. Etenkään, jos he ovat tyystin tuntemattomia, Junttila perustelee.
Katsantokantamme on toinen kuin eteläisessä Euroopassa. Siellä ventovieraiden kanssa jutustelu puistossa on arkipäivää: luonnollista, suotavaakin.
Mutta meillä siihen suhtaudutaan nurinkurisesti. Myönnän itsekin, että jos joku on yrittänyt puhutella metrossa tai kassajonossa, olen kavahtanut. Alkanut epäillä, voiko tuolla olla puhtaat jauhot pussissa.
”Ystävällisyys tulkitaan ehkä liiankin herkästi pahoiksi aikeiksi.
Junttila sanoo olevansa huolissaan siitä, olemmeko sulkeutumassa entisestään.
”On pohdittu, pitääkö ihmistä rangaista, jos hän katsoo jotakuta liian kauan. Ajattelemme, että jos joku lähestyy meitä, hänellä on oltava mielessään pahaa, hän satuttaa tai on vaarallinen.”
Jokin aika sitten Junttila istui raitiovaunussa mieli maassa. Yhtäkkiä vieressä istuva nainen oli kehunut hänen maihinnousukenkiään. Niinkin pieni teko piristi hurjan paljon, Junttila muistelee.
Kun Junttila kertoi kokemuksestaan luennolla, miespuolinen kuuntelija nosti kätensä. Hän uskoi, että saattaisi saada syytteen seksuaalisesta ahdistelusta, jos lähestyisi jotakuta noin. Ystävällisyys tulkitaan ehkä liiankin herkästi pahoiksi aikeiksi, Junttila miettii.
Samaan aikaan yksinäisyys ja eristyneisyys lisääntyvät täällä harppauksin.
Junttilan mukaan jopa 20–30 prosentilla suomalaisista ei ole elämässään muita läheisiä, jotka lohduttaisivat tai olisivat kysymässä kuulumisia.
Vaikka yksinäisyys ei ratkea pelkästään sillä, että noteeraamme toisemme julkisillakin paikoilla, se on yksi askel ja iso sellainen.
Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, tuntemattomalta saatu hymy, tervehdys tai tsemppilause voi olla jollekulle viikon kohokohta. Se ehkäisee syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia. Se on väkevä todiste siitä, että tulee nähdyksi, kuulluksi – olluksi olemassa.
Ihminen, olipa hän introvertti tai ekstrovertti, on nimittäin sosiaalinen eläin.
Jos koemme, että muut kääntyvät koko ajan pois, eivät huomaa meitä tai sulkevat meidät ulkopuolelle, aivomme reagoivat siihen kuin fyysiseen kipuun.
Samoilla linjoilla Junttilan kanssa on psykologi Mikael Heino. Hänen mukaansa toisten kohtaamattomuus on monille valtaisan traumaattinen kokemus. Usein traumaattisempaa kuin se, että tulee esimerkiksi kohdelluksi kaltoin, Heino toteaa. Niin paljon me janoamme hyväksyntää ja huomiota toisiltamme.
Jos olo on näkymätön, ihminen saattaa yrittää tulla jälleen osaksi yhteisöä, ikään kuin pyrkiä takaisin, Junttila kuvailee. Jos se ei kuitenkaan onnistu, puolustaudumme. Jonkun keino on ilkeily tai piikittely, toinen korostaa omaa arvoaan ja kieltää muiden merkityksen.
”Sosiaalinen kipu kääntyy niin, että ihminen ei muka kaipaa ketään ja vihaa kaikkia. Hän alkaa uskoa itsekin siihen, että pärjää yksin”, Junttila sanoo.
Kohtaamisia tuntemattomien kanssa ei pidä verrata pysyviin ja läheisiin ihmissuhteisiin, niillä on oma paikkansa.
Niissä on ratkaiseva eronsa, joka saattaa osaltaan selittää sitä, miksi tarvitsemme myös lyhyitä tapaamisia, sananvaihtamista ja katseita.
Kun Heino tervehti ensimmäistä kertaa yksinasuvaa naapuriaan, tämän silmät kirkastuivat. Olkoonkin, että naapurilla on läheisiä, jotka käyvät hänen luonaan.
”Oleellista tässä on se, että joku ihan tuntematon, jolla ei ole velvollisuutta, saati pakotetta olla mukava, on sitä. Se on arvokasta itsessään”, psykologi perustelee.
Toisaalta yksinäisyyden kokemus on aina subjektiivinen, Heino jatkaa. Vaikka jollain olisi roppakaupalla ihmisiä ympärillään, hän saattaa kokea olevansa yksin. Voi olla, että tulee puserretuksi yleisesti hyväksyttyyn muottiin, pitää varoa sanomisiaan tai piilotella puoliaan.
Selvää on, ettei iloluontoinen small talk istu eikä ehkä tule koskaan istumaan kyynisyyden ja loskan sekaan.
Meistä ei tule kansaa, joka parantaa sanoilla maailmaa bussipysäkillä värjötellessään. Se ei minusta tarkoita, ettemmekö voisi alkaa nähdä ja kuulla muita vähän paremmin.
Junttila antaa esimerkin: kun menet kauppaan, pidä ovea seuraavalle tulijalle. Katseenne kohtaavat väkisinkin.
”Se on helppoa suomalaisellekin. Mitään ei tarvitse sanoa”, Junttila naurahtaa.
”Mutta se, ettei edellä kulkija edes vilkaise selkänsä taakse vaan pamauttaa oven, tuntuu monesta pahalta tai välinpitämättömyydeltä.”
Muillakin pienillä eleillä on väliä. Sillä, että antaa tilaa julkisessa liikennevälineessä toiselle tai huolehtii, että vieruskaverikin saa kiinni tangosta ruuhkavaunussa. Rohkein huikkaa moikkauksen, kehaisee vallitsevaa keliä tai niitä kenkiä.
”Toisten asioihin puuttuminen on vaikeaa, ja halu kääntää katse muualle tulee kuin selkärangasta.
Oma lukunsa toki on, jos tuntemattomalla on jokin pläkkiselvästi hätänä, kuten minun tapauksessani.
En haluaisi nähdä enää yhtään somevideota, jossa ihminen makaa maahan kaatuneena voimat lopussa, eikä kukaan pysähdy auttamaan.
Ja kuitenkin olen ollut yksi niistä, jotka ovat joskus luikkineet pelokkaana eteenpäin tai hyvällä lykyllä jääneet seuraamaan sivusta, jos joku on ollut tolaltaan tai sekaisin. Toisten asioihin puuttuminen on vaikeaa, ja halu kääntää katse muualle tulee kuin selkärangasta.
Vaikka tahtoisimme auttaa, aiemmat kokemukset voivat tehdä meidät varovaisiksi, Junttila muistuttaa.
”Kerran joku kertoi minulle törmänneensä ihmiseen, joka voi huonosti. Hän oli kysynyt tältä, voisiko auttaa, mistä toinen oli suuttunut. Sanonut, että mitä tulet puuttumaan, ei kuulu sinulle, pidä huoli omista asioistasi.”
Kun seuraavan kerran teki mieli ojentaa kätensä jollekin, mieleen palasi torjutuksi tuleminen. Pelko siitä, että toimintamme tulkitaan väärin tai meidät häpäistään, estää monia puuttumasta, Junttila toteaa.
En usko, että asiaan on yksiselitteistä ratkaisua.
Sisimpäni menee sykkyrälle, kun joku ojentaa linja-auton lattialle tipahtaneen piponi tai huolehtii, että ehdin auton kyytiin.
Silti mietin jatkossakin, mitä metkuja on mielessään tuolla, joka alkaa jutella minulle rullaportaissa.
Mutta yhdestä olen varma: harvassa ovat ne, jotka eivät olisi hyvillään kohdatessaan saman tyypin kuin minä itkusilmäisenä kohtasin.
Hän huomasi minut. Hän ei ollut läheiseni eikä tule näkemään minua ehkä koskaan, mutta hän halusi, että minulle tulisi parempi olo.
Toivon, että jonakin päivänä uskallan olla hänenlaisensa.
