Viikonlopun Euroviisuissa tehtiin suomalaista historiaa. Maamme edustaja, Käärijänä tutuksi tullut Jere Pöyhönen sulatti viisuyleisön sydämet ja sai eniten yleisöääniä Cha cha cha -kappaleellaan.
Silti Suomi jäi toiseksi ja Ruotsin Loreen vei voiton.
Karvas tappio kirpaisi monia, eikä vähiten Käärijää itseään. Hän osoitti pettymyksensä suomalaismedioille heti kisan päätyttyä.
”Olen todella huono häviäjä, voin myöntää sen. Huomenna ehkä jo sisäistän paremmin, mitä on tapahtunut”, Pöyhönen totesi tuolloin.
Urheilupsykologi, psykoterapeutti ja väitöskirjatutkija Hannaleena Ronkainen ei ole väitteestä vakuuttunut. Päinvastoin: hän pitää Pöyhöstä median kautta saadun kuvan perusteella oikeinkin hyvänä häviäjänä.
Ensimmäiseksi Ronkainen haluaa murtaa yhden harhaluulon. Huonon häviäjän merkki ei ole se, että ihmistä silmin nähden harmittaa.
Kun kyseessä on tavoitteellinen ja itselle merkityksellinen toiminta, kuten kilpailu, on taustalla yleensä hurja määrä työtunteja ja valmistautumista.
”Menestyminen esimerkiksi huippu-urheilussa on koko jutun suola, ja jos tavoite ei täyty, ihminen saa olla pettynyt. On inhimillistä, että häviäminen ärsyttää”, Ronkainen sanoo.
”Pettymyksistä pääsee usein yli vain, jos tunteet ottaa avoimesti vastaan ja jos niiden kanssa voi olla ja säädellä niitä sopivalla tavalla.”
Huonon ja hyvän häviäjän ero on siinä, mitä pettymyksen jälkeen käy. Hyvä häviäjä osaa laittaa asiat perspektiiviin ja näkemään ison kuvan.
”Tällöin kilpailutilanne ei määritä ihmistä itseään. Hän ei jää jumiin siihen”, Ronkainen sanoo.
Yhtä lailla hyvä häviäjä pystyy näkemään suorituksessaan myös jotain onnistunutta ja hyvää, olemaan tyytyväinen johonkin – kuten Käärijä on tehnyt, Ronkainen mainitsee.
Harmituksesta huolimatta hän on pystynyt kiittämään ja huomioimaan tiimiään, kannustajia ja yhteisesti kuljettua matkaa.
”Ja kunnioittamaan sääntöjä ja vastustajia, olemaan jopa iloinen voittajan puolesta.”
Sen sijaan huono häviäjä keskittyy syyttelemään muita eikä suostu hyväksymään lopputulosta. Hän päätyy ”miksittelemään” tapahtunutta. Miksi juuri minulle kävi näin?
Kysymys tulee helposti mieleen, mutta siitä pääsee eteenpäin yleensä ajan kanssa ja käsittelemällä tuntemuksensa, Ronkainen sanoo.
Huonolla häviäjällä on myös kontollaan haitallista itsekriittisyyttä, joka ilmenee liiallisena negatiivisuutena ja syytöksinä itseään kohtaan. Tilanteesta on vaikea päästä yli, koska sitä ei hyväksy.
Pahimmillaan huono häviäjä antaa pettymyksen vaikuttaa tulevaisuuteen. Voi olla, että ilo tekemistä kohtaan katoaa tai mukana on jatkuva huonommuuden ja syyllisyyden tunne.
”Kilpailuhenkinen kokee pettymykset todennäköisesti väkevämmin.
Vaikka pettymykseen ei pidä hirttäytyä kiinni, se ei tarkoita, etteikö tunnetta olisi syytä käsitellä.
Se, että pysähtyy tapahtuneen äärelle, on oikeastaan kaikki kaikessa, Ronkainen muistuttaa. Se on hyvän häviäjän merkki.
Hedelmällistä on, jos tueksi ottaa luotettavia ja turvallisia ihmisiä, joiden kanssa asia puretaan, analysoidaan – ja kaivetaan esiin opit.
”Eritoten urheilumaailmassa oppimisen näkökulma on keskeinen. Urheilija ei ole ikinä valmis”, Ronkainen painottaa.
Ultimaattista, täydellistä suoritusta ei siis tule kenties koskaan eteen. Sen sijaan ura voi olla jatkuvaa askeltamista kohti kehitystä. Sillä matkalla pettymykset ja niistä kerätyt opit ovat valtavan arvokkaita.
Ronkainen uskoo, että kaikki eivät koe voittoja ja tappiota yhtä voimakkaasti.
Hän näkee yhteyden esimerkiksi siihen, miten kilpailuhenkinen ihminen on. Kilpailuhenkinen kokee pettymykset todennäköisesti väkevämmin, hän konkretisoi.
Kilpailuhenkisyyttä ei mitata pelkästään sillä, kuka haluaa kuumeisimmin voittaa vastustajansa.
Ronkainen näkee ominaisuuden niinkin, että ihminen kisaa omaa tasoaan vastaan. Kilpailuhenkinen ihminen, kuten urheilija, haluaa mennä ennen kaikkea omalla janallaan eteenpäin.
Voiko hyväksi, tai edes paremmaksi häviäjäksi sitten oppia?
Voi, Ronkainen vastaa.
Tärkeintä on, että ymmärtää ja hyväksyy, että pettymykset kuuluvat elämään. Kukaan ei ole niistä vapaa.
Lähes yhtä oleellista on tunnustaa muiden ihmisten tuen ja kannustamisen merkitys. Pyrkiminen yksin pärjäämiseen ei tee hyvää mielelle, Ronkainen sanoo.
Jos ihminen on kovin itsekriittistä laatua, psykologilla on hihassaan hyviä uutisia: myötätuntoa ja armollisuutta itseään kohtaan voi opetella.
Se kannattaa, vaikka se tuntuisi vaikealta, hän painottaa.
Vaikka jo siksikin, että sen myötä pettymykseen ei ala suhtautua uhkana, jota täytyy väistellä henkensä edestä.
”Sitä oppimiskokemusta ei voi liikaa korostaa”, Ronkainen aloittaa.
”Lähes kaikista pettymyksistä saattaa oppia jotain, liittyivätpä ne kisoihin, työelämään tai ihmissuhteisiin. Vähintään siitä kulmasta, mitä voin oppia itsestäni, miten voin kehittyä ihmisenä ja toisaalta miten voin suhtautua itseeni armollisemmin.”
