logo: 60-vuotias
Sanan ja saarnan iätön ammattilainen Kun Matti Paavilaisesta tuli 1971 Kymen lääninkirjailija, Kouvolan Sanomat piti sitä nurinkurisena. Sen logiikan mukaan helsinkiläiskirjailijan valinta oli yhtä väärin kuin jos "meikäläiseen kirjallisuuden taiteilijaprofessorin virkaan nimitettäisiin ruotsalainen kirjailija". "Vieläkin minua pidetään täällä jossakin määrin ulkopuolisena", Karhulaan asettunut Paavilainen sanoo. "Hämmentävää on myös se, että tunnen kelpaavani paremmin kaikkialla muualla kuin täällä." Kolmentoista vuoden työ lääninkirjailijana, alueen aloittelevien kirjailijoiden opastus, ahkera luennointi- ja kirjallisuusterapiatyö, lausujakoulutus, Kotkan kritiikkipäivien ja Pekkas-akatemian ideointi, päivälehtikritiikin kirjoitus - kaikki oman kirjailijantyön ohessa - ei tunnu riittävän. "Suomalainen kulttuuri on siitä merkillinen, että jos ihminen osaa jotain, hän joutuu tekemään myös kaikkea muuta", Paavilainen pohtii. Häntä se ei ole haitannut, sillä hän pitää haasteista. Sitäpaitsi kirjoittaminenkaan ei aina suju yhtä hyvin: "Kun se menee jumiin, on hyvä että on vaihtoehtoja." Paavilaisen alkuperäismaisemat löytyvät Helsingistä ja suvun Leppävaaran huvilasta. Hän ei pidä itseään kovin paikkasidonnaisena: "Ihmisen paikka on se, missä hän voi tehdä työtä ja missä hänellä on kunnollisia ihmissuhteita." Silti Karhulasta on tullut hänelle "paikka", samoin Tiutisen saaresta, jonka omalaatuisessa, luontoon sulautuneessa kalastajakylämiljöössä hän viettää kesiä. Tärkeäksi on tulossa myös eteläranskalainen ylänkömaisema. Paavilainen asuu vaimonsa kanssa osan vuotta vanhassa kivitalossa lähellä Andorran rajaa. "Maailman merkitys kasvaa vanhetessa", Paavilainen selittää. "Viisikymmenvuotiaana maailma alkoi kiehtoa minua uudella tavalla, erilaiset maisemat ja ihmistyypit mahdollistivat aivan uudenlaiseen kokemiseen. Ranskassa imen maisemaa, ihmisiä, kulttuuria. Siellä en kirjoita muuta kuin muistiinpanoja." Tulevassa tuotannossa Ranska kuitenkin varmasti näkyy. "Kun havainnoi ja suodattaa, tulee tarkkailleeksi myös sitä, millaisin silmin maailmaa katsoo. Havainto on aina myös introspektiota, kirjailijalla ehkä vielä enemmän kuin muilla ihmisillä." Matti Paavilaisessa on paljon opettajaa (ja yhä paljon läänintaiteilijaa); siksi hän mielellään saarnaa ja visioi sekä runoissa että puheissa. Se on yleensä vastaanottajan onneksi, sillä ajatukset ovat viisaita, selkeitä ja ymmärtäväisiä. Maailma ja kirjallisuus kietoutuvat niissä aina tiiviisti toisiinsa, sillä Paavilainen ei usko kulttuurin kuolemaan. Ihminen ei hänestä koskaan tule sataprosenttisesti sellaiseksi, ettei hän tarvitsisi sekä henkistä että ruumiillista askartelua. Normittomuus ja vääränlainen sallivuus kuitenkin huolettavat Paavilaista. Kehitysoptimismin ja ihmisen herruuden käsitteen murennuttua barbaria on maailmassa vain lisääntynyt, sallittujen rikosten määrä kasvanut. Paavilainen puhuu ihmisen kehityksen horjumisesta: murrosikä, ihmiselämän onnettomin kausi, on pidentymässä. "Entä totaalisen tuhon uhka, joka on saanut jo monen sukupolven pohtimaan kuolemaa? Missä vaiheessa se sisäistyy, muuttuu osaksi ihmiskuvaa?", hän kyselee. Normittomuus näkyy myös kaikkein uusimmassa kirjoittamisessa. Se ei enää yritäkään sopeuttaa ihmistä yhteiskuntaan. "Voi olla, että tulee uusia normeja", Paavilainen arvelee. "Mutta nyt tuntuu sallittavan mitä vain." Matti Paavilainen näytti jo nuorena miehenä vuosisadanalun hahmolta kapeassa samettisolmukkeessaan, ja sitä hän käyttää itsepintaisesti vieläkin. Kuusikymmenvuotiaana, "viittä vuotta vaille vanhana" hän vaikuttaa samalla tavoin kuluneelta ja iättömältä kuin kotinsa tummat, raskaat huonekalut. "Haluaisin olla terveempi, mutta en nuorempi", hän sanoo. "Nuorena pelkää elämää. Kun inhimilliset vaihdevuodet ovat ohi, alkaa tosin pelätä kuolemaa - mutta elämästä selviytyy jo varsin hyvin." SUVI AHOLA Matti Paavilainen syntyi Helsingissä 1932 kauppiasperheeseen ja tuli ylioppilaaksi 1955. Kirjallisuuskritiikkiä hän kirjoitti ensin Ylioppilaslehteen ja Päivän Sanomiin. Helsingin Sanomain kirjallisuustoimittajana hän toimi 1962-69. Uuden Suomen kriitikoksi hän ryhtyi 1979. Paavilaisesta tuli 1971 Suomen ensimmäinen ja pitkäaikaisin läänintaiteilija: hän luopui työstä 1984, kun osan vuotta omaa luovaa työtä tekevät läänintaiteilijat korvattiin kokopäivätoimisilla ohjaavilla läänintaiteilijoilla. Kymen läänissä Paavilainen mm. ohjasi harrastajakirjoittajia, luennoi kirjallisuudesta niin kirjastoissa ja työväenopistoissa kuin vanhainkodeissa ja mielisairaaloissa, koulutti lausujia, luki käsikirjoituksia, oli mukana perustamassa Kotkan kritiikkipäiviä ja kirjallisuuskoulutusta antavaa Pekkas-akatemiaa. Hän opettaa yhä luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa Helsingissä. J. H. Erkon esikoiskirjapalkinnon raadissa hän on istunut vuodesta 1965 - voitettuaan itse ensimmäisen palkinnon 1964 yhdessä Kari Aronpuron kanssa. 1960-luvulta asti hän on ollut mukana valitsemassa myös Erkon runo- ja proosakilpailujen voittajia. Paavilaisen oma tuotanto käsittää 20 runokokoelmaa, kaksi novellikokoelmaa, näytelmiä ja tv-käsikirjoituksia. TIMO VESTERINEN