Suunnilleen niin helsinkiläinen Kaisa kirjoitti. Sitten hän yritti tappaa itsensä, taas.
Koska Kaisa elää, hänen vanhempansa ja siskonsa eivät nähneet kirjettä. Siis ennen kuin nyt, kun hänen sanansa ovat osa Suomen mielenterveysseuran kampanjaa. Kirje on tässä kuussa ollut näkyvillä esimerkiksi päärautatieasemalla ja muuallakin Helsingin keskustassa.
Kaisa, 48, on selviytyjä. Viimeisestä itsemurhayrityksestä on viisi vuotta. Hän sanoo, että se todella oli viimeinen.
Nyt hän kertoo, millä vuosia tai vuosikymmeniä jatkuva hirvittävän paha olo voidaan pysäyttää. Sillä usein se voidaan.
”En minä vakavasta masennuksesta koskaan kokonaan parane. Mutta olen oppinut elämään sen masennuksen kanssa. Olen yhä täällä. Se on jotain.”
Emme käytä Kaisasta hänen oikeaa nimeään hänen läheistensä suojelemiseksi.
Kun Kaisan lääkäri ensimmäisen kerran puhui vakavasta masennuksesta, Kaisa ei uskonut lääkäriä. Muka sairaus: tällainenhan hän on aina ollut.
Kuolemaa hän alkoi ensimmäisen kerran suunnitella neljäntoista, viidentoista ikäisenä.
Voit kuunnella tästä, miten hän itse kertoo nuoruudestaan.
Lapsuudenkoti oli lämmin ja hyvä, mutta Kaisa oli yksinäinen lapsi. Koulunkäynti oli toiselta luokalta peruskoulun loppuun ulkopuolelle sulkemista, nimittelyä, pilkkaa. Itsetuhoisista ajatuksistaan Kaisa ei puhunut, eikä hän vielä toteuttanut niitä.
”Ajat olivat toisenlaiset. Ei silloin kysytty, miksi tyttö on niin arka, ettei uskalla viitata.”
Lukiossa ja vuosia sen jälkeen Kaisa luki, luki ja luki. Opiskelu vaatii häneltä kovaa työtä, mutta hän suoritti tunnollisesti lukion ja ällistyttävän laajan kokoelman approja ja cum laudeja avoimessa yliopistossa, sitten ammattitutkinnon ja korkeakoulututkinnon. Päntätessä mieleen ei mahtunut muuta.
Kaisa päätyi sosiaalialalle tekemään työtä, jossa hänen antamansa apu oli käytännöllistä ja näkyi heti hänen asiakkaidensa arjessa. Työpaikalla hän koki kuuluvansa johonkin, olevansa tärkeä.
Kotona odotti kuitenkin tyhjyys, jota ei äkkiä päässytkään karkuun kirjan taakse. Kaisa lakkasi nukkumasta. Valvotun yön mustimmilla hetkillä tuntui, että hänellä ei ole merkitystä, millään ei ole.
Aamulla hän pakotti itsensä silti töihin.
”Minä en osannut kokea iloa”, hän sanoo nyt. Siis mistään.
Kaisa satutti ensimmäisen kerran itseään. 2000-luvun alussa se tarkoitti vielä passitusta Auroran sairaalaan toipumaan. Hän oli hetken turvassa.
Siirto avohoitoon tarkoitti lääkitystä, toimintaterapiaa ryhmässä ja keskusteluaikoja usein vaihtuvan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kerran kuussa. Kaisa kokee, että siellä puhuttiin aika pinnallisia, vain tunteista juuri sillä hetkellä.
Hänellä ei ollut keinoja pysäyttää luisua, kun synkät ajatukset kuolemasta alkoivat taas ja elämässä tuli muita vastoinkäymisiä. Syntyi kierre: itsemurhayritys, sairausloma, töihin taas, alusta uudestaan, kunnes työkyvyn katsottiin kokonaan menneen.
Kipu jäi. Tai kuten hän kirjeessään kuvailee: ”Putoan mustaan tuskaan, en voi hengittää, sydän hakkaa, ei pysty olemaan.”
Itsemurhayrityksistä hän muistaa jälkeenpäin hyvin vähän. Olennaista on tämä: joku huomasi, hälytti apua, sitten mentiin ambulanssilla päivystykseen.
Viimeisellä kerralla lääkäri Mariassa sanoi, että sinä taas. Sinua ei ole selvästi osattu hoitaa niin kuin pitää.
Kierre katkesi vasta, kun Kaisa hakeutui Suomen mielenterveysseuran sos-kriisikeskukseen. Keskuksessa kokeiltiin jo silloin Linity-menetelmää, joka on nykyisin käytössä itsemurhien ehkäisykeskuksessa. Linity-menetelmässä käydään alkuun läpi koko ihmisen elämäntarina. Mikä kaikki on vienyt tätä kohti?
”Se oli sellainen pysäyttävä kokemus. Ensimmäistä kertaa ylipäätään sain puhua niistä itsemurhayrityksistä kunnolla, psykiatrisessa hoidossa ne jotenkin koko ajan sivuutetaan.”
Kaisa sai myös miettiä juuri hänelle sopivia tapoja toimia, jos mustat ajatukset palaisivat. Hänen turvakortissaan on esimerkiksi lupa ystävältä tulla käymään mihin aikaan vuorokaudesta tahansa sekä tilanteen purkaminen kirjoittamalla.
Ratkaisevaa oli myös pääsy psykoterapiaan. Aiemmin Kaisa luokiteltiin liian huonokuntoiseksi siihen. Sitten hän ei saanut sitä, koska hän oli jo päätynyt työkyvyttömyyseläkkeelle. Kela maksaa terapialaskuja aikuisille työ- tai opiskelukyvyn tukemiseksi.
Nykyisin hän käy tiiviisti terapiassa vanhempiensa taloudellisella tuella ja kokee sen todella tärkeäksi.
Tämä ei kuitenkaan ole onnellisesti loppuva satu. Edelleen Kaisa toivoisi elämän menneen toisin – olisi esimerkiksi elämänkumppani ja saisi yhä tehdä rakastamaansa työtä.
Mutta enää hän ei halua pois. Hän on oppinut huomaamaan itsestään ne merkit, jotka kielivät mustemman jakson alusta. Hän tietää, että hänen kohdallaan se tarkoittaa, että nyt pitää hidastaa tahtia.
Hyvääkin on. On se koira, lapsuuden perhe ja nykyisin muitakin läheisiä, ystäviä. Kaisa on huomannut oppineensa tuntemaan iloakin. Ensimmäisen kerran se yllätti, kun hän oli mielenterveyskuntoutujille järjestetyllä sosiaalipedagogisella kurssilla nimeltä Pollesta potkua.
Hän ei ole koskaan ollut mikään hevostyttö, mutta kontakti eläimen kanssa tuntui erityiseltä.
”Tajusin, että saan olla tällainen. Että hevonen hyväksyy minut tällaisena.”
Mutta mitä Kaisa siis muuttaisi, jos voisi? Ensiksikin hän toivoisi, että julkisissa palveluissakin masentuneet nähtäisiin yksilöinä.
Jollekulle toiselle hänelle tarjottu toimintaterapia ryhmässä voi sopia. Hän taas olisi kaivannut sitä, että itsemurhat ja etenkin niihin johtaneet syyt olisi otettu suoraan puheeksi.
Hän pitää itsemurhien ehkäisykeskuksen toimintaa hyvänä mutta urakkaa liian suurena järjestölle. Julkisen terveydenhoidon pitäisi toimia vahvemmin.
”Sanotaan, että avohoitoa kehitetään. Tähän asti se on tarkoittanut, että huononnetaan. Kerran kuussa kuulumisista jutustelu hoitajalle ei riitä, ja hoitajatkin vaihtuvat usein.”
Kaisa on eläkkeellä. Kenties hän ei koskaan toivu tarpeeksi tehdäkseen täysiä työpäiviä. Mutta hän toivoisi, että tukijärjestelmä taipuisi paremmin siihen, että ihminen voi olla osatyökykyinen.
Kaisalla on paljon osaamista ja hän haluaa olla hyödyksi. Joitain tunteja hän on tehnytkin töitä, esimerkiksi järjestöissä, mutta melkoista säätämistä tämän järjestäminen nykyisin vaatii.
Erityisesti häntä ärsyttää se, että terapiaa ei tarjota kaikille. Hän on usein miettinyt, että ehkä asiat olisivat menneet aivan toisin, jos hän olisi päätynyt terapiaan jo nuorena.
”Aina sanotaan, että lääkkeistä yksin ei ole apua, ellei niiden rinnalla ole terapiaa. Se on todella vahva rajaus, että sitä terapiaa tarjotaan vain työkykyisille. Siinähän samalla sanotaan, että ei sinua kuulu kuntouttaa. Et enää kuulu yhteiskuntaan.”
Tutkimus: Suurin riski kuolla miehillä ja aiemmin itsemurhaa yrittäneillä
Jos katsotaan, kuinka moni sairaalassa masennuksen vuoksi olleista kuolee oman käden kautta, riskeihin vaikuttaa kaikkein selvimmin kaksi tekijää: sukupuoli ja se, että kyseessä ei ole ensimmäinen yritys.Näin kertoo vuoden alussa julkaistu laaja seurantatutkimus. Acta Psychiatrica Scandinavica -lehdessä julkaistu artikkelihttps://onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1111/acps.12990?af=R& on osa psykiatrian erikoislääkäri Kari Aaltosen https://www.hs.fi/haku/?query=kari+aaltosenhelmikuussa tarkastettavaa väitöskirjaa.
Noin joka toinen itsemurhan vuoksi kuollut suomalainen on sairastanut masennusta. Puolet tästä ryhmästä on aiemmin ollut psykiatrisessa sairaalassa. Siksi tutkimustiedolla tästä asiasta on paljon merkitystä, vaikka hyvin suuri osa masennuksen kokeneistakin pystytään nykyisin hoitamaan kuntoon.
Aaltonen kävi tutkimustaan varten läpi yli 56 000 sellaisen suomalaisen tietoja, jotka olivat saaneet masennusdiagnoosin vuosina 1991–2011. Tästä joukosta 2 587 oli tehnyt itsemurhan vuoteen 2014 mennessä.
Miesten riski kuolla oli tosiaan naisia merkittävästi suurempi. Masennuksen vuoksi ensimmäistä kertaa sairaalassa hoidetuista ja aiemmin itsemurhaa yrittäneistä miehistä joka seitsemäs ja naisista joka kahdestoista kuoli myöhemmin itsemurhaan.
Kuolleista moni asui yksin. Masennustila oli luokiteltu vakavaksi tai psykoottiseksi. Riskiä lisäsi myös riippuvuus alkoholista.
Jonkin verran itsemurhan riskiä kohotti myös se, jos masentuneella oli ollut korkeat tulot ja koulutus. Usein tilastoissa asia on toisin päin. Havainto yllätti tutkijan, mutta tässäkin on vaikea arvioida, mikä on syytä ja mikä seurausta.
”Taustalla voi olla esimerkiksi äkillinen korkean sosiaalisen aseman tai elämässä hyvin pärjänneen henkilön elämänhallinnan menetys tai iso muutos, kuten työttömyys, avioero tai vaikea sairaus”, tutkija arvioi.
Tutkijan tärkein johtopäätös on tässä: turhia kuolemia voitaisiin parhaiten estää sillä, että hoito varsinkin alkuvaiheessa olisi laadukasta.
”Kuolleisuusriski on kaikkein korkeimmillaan heti sairaalajakson jälkeen noin vuoden ajan, sitten se alkaa vähitellen tasoittua”, Aaltonen sanoo.
Verrattuna 1990-luvun alkuun masennuspotilaiden itsemurhat ovat vähentyneet merkittävästi. Aaltonen katsookin, että hoito on merkittävästi parantunut. Avohoito on lisääntynyt, sairaalahoito vähentynyt, lääkkeiden käyttö lisääntynyt ja psykoterapian lisäksi kehitetään uusia hoitomuotoja.
Tekemistä on silti edelleen esimerkiksi masennuksen tunnistamisessa ja siinä, mitä tapahtuu, kun ihminen kotiutuu sairaalasta. Tätä varten esimerkiksi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä tehdään nykyisin itsemurhaa yrittäneille turvasuunnitelma, jossa listataan yksilöllisiä tapoja toimia, jos itsetuhoisia ajatuksia taas tulee.
Kommentit
Kommenttisi on moderoitavana. Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa. Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24