Eräänä kesänä Töölönlahdesta nousi hirveä löyhkä – 1900-luvun alussa Helsingissä elettiin hajuissa, joita on vaikea kuvitella - Kaupunki | HS.fi
Kaupunki|Historia

Eräänä kesänä Töölönlahdesta nousi hirveä löyhkä – 1900-luvun alussa Helsingissä elettiin hajuissa, joita on vaikea kuvitella

Helsingin hajut muuttuvat jatkuvasti. Teollistumisen myötä hajumaailmaa hallitsivat tehtaiden tuoksu, kaatopaikkojen lemu ja roskienpolttouunien katku. Nykyään yhtä voimakkaisiin hajuihin törmää kaupungilla vain harvoin.

Töölönlahti oli vuosisadan alusta 1950-luvulle asti pahasti saastunut runsaan jätevesikuorman takia. Kuva on otettu vuonna 1912.

Julkaistu: 1.8. 2:00, Päivitetty 1.8. 8:29

1900-luvun alussa Helsingin Töölönlahdelta levisi hirvittävä löyhkä.

Edellisen vuosisadan lopulla lahden rannoille oli alettu johtaa jätevesiä kaupungin uudesta viemäriverkostosta. Kesäisin Töölönlahdelta kantautui ummehtunut rikin haju, kun jätekerrokset mätänivät.

Sitten kesäkuussa 1910 Töölönlahden kaikki kalat kuolivat. Jätevedet olivat saastuttaneet lahden.

Kuolleita kaloja oli niin paljon, että lokit eivät kyenneet syömään kaikkia vedessä ajelehtineita raatoja. Mätänevien kalojen haju oli piinallinen.

Neljä vuotta myöhemmin Töölönlahdella tapahtui uusi kalakuolema. Silloin rakennusvirasto ajatti lahden rannoilta pois satoja kiloja kuolleita kaloja. Niiden lemu yltyi yli kilometrin päähän Töölöön asti.

”Töölönlahden saastuminen oli yksi ensimmäisiä ekokatastrofeja Helsingissä”, sanoo maisemantutkimuksen yliopistonlehtori Simo Laakkonen Turun yliopistosta. Hän on tutkinut muun muassa Helsingin ympäristöhistoriaa ja helsinkiläisten hajumuistoja kotikaupungistaan 1900-luvun alusta.

Helsingin hajupaletti muuttui merkittävästi 1800-luvun lopulla, kun kaupunkiin alettiin rakentaa vesijohto- ja viemäriverkostoa. Se mahdollisti Helsingin voimakkaan teollistumisen.

Ennen verkostojen rakentamista Helsinki oli pitkälti maatalous- ja käsityöläiskaupunki, jossa oli vähän asukkaita. Jätettä syntyi vähän, ja se pyrittiin joko kierrättämään tai imeyttämään maahan.

Niin kävi myös ihmisten ja eläinten ulosteille.

”Ennen vesijohtoa ja viemäriä asuintalojen takapihoilla oli jonkin sortin hyyskät, joita puhdistettiin hyvin harvoin. Ja jos niitä ei puhdistettu, tavara lähti liikkeelle. Ojat olivat puolillaan kriittistä massaa, ja sitä hajua voi vain kuvitella”, Laakkonen kertoo.

Hajut kuitenkin säilyivät pitkälti kotitalouksien omassa pihapiirissä.

Vesiverkosto ja viemäröinti mahdollistivat kansalaisten paremman hygienian, vähensivät kulkutauteja ja tekivät Helsingistä paloturvallisemman, mutta kaupungilla leviäviä hajuja ne pahensivat.

Kotitalouksien jätteet koottiin jäteastioihin, joista ne myöhemmin kuljetettiin kaatopaikalle tai poltettavaksi. Kuvassa tyhjennetään roskatynnyriä Punavuoressa 1950-luvun alussa.

Oikeastaan teollistumisen myötä erilaiset hajut vasta alkoivatkin vaivata helsinkiläisiä. Jätteiden määrä moninkertaistui uusien teollisuuslaitosten myötä. Samalla kaupungin väestöntiheys kasvoi.

”Jätteiden määrät olivat sen ajan olosuhteissa valtavia. Helsingissä oli sellainen teollistuvan kaupungin hajupaletti, kun jossain tuli hajuja makkaratehtaasta ja toisaalla leipätehtaasta. Hajunlähteitä tuli uusia, ja ne levisivät huomattavasti tehokkaammin ja laajemmalle.”

Hajuja oli vaikea välttää kotioloissakaan, kun asunnoissa ei ollut teollista ilmanvaihtoa.

Teollistuminen oli syynä myös Töölönlahden hajuihin ja saastumiseen, Laakkonen sanoo.

”Töölönlahden kalakuolemat olivat sellaisia hajušokkeja, jollaisia ei aiemmin ollut. Töölössä jouduttiin pitämään ikkunoita kiinni sen takia”.

Jätteistä aiheutuvien hajujen lisäksi teollisuuslaitosten piipuista nousi paljon nokea ja savua asutulle alueelle. Samalla kivihiilen käyttö yleistyi. Niiden kuitenkin hyväksyttiin olevan osa ”kaupungin hajua”.

Talin eli Iso-Huopalahden kaatopaikka oli käytössä vuosina 1963–1979. Se oli tuolloin Helsingin pääkaatopaikka.

Jätemäärän kasvaessa entisestään kaupungin rannoille ja asutusten läheisyyteen alkoi syntyä erilaisia kaatopaikkoja.

Eri kaatopaikkojen haitoista raportoitiin usein pääkaupungin sanomalehdissä.

Vuonna 1949 sanomalehti Nya Pressen kirjoitti Pikku-Huopalahdessa sijainneelta kaatopaikalta leviävästä epämiellyttävän voimakkaasta hajusta. Lehden mukaan lemu oli suorastaan tappava, eivätkä Taka-Töölössä asuneet ihmiset voineet ruokailla ikkuna auki. Munkkiniemen sillalla sama haju oksetti raitiovaunujen matkustajia.

Kaatopaikan toiminta lakkautettiin vuonna 1949, ja samana vuonna perustettiin kaatopaikka Pasilaan.

¨-”Tietyllä tuulella [Pasilan kaatopaikalta] kantautui lähitienooseen haju, jota edes hevosen jätökset eivät peittäneet alleen”, kuvaili eräs Käpylässä 1950-luvulla asunut henkilö kaatopaikalta leijaillutta tuoksua Laakkosen tekemässä kyselyssä, jossa selvitettiin helsinkiläisten muistoja asuinympäristöstään 1900-luvun alussa.

Vähintään yhtä epämiellyttävä lemu kantautui sotavuosien jälkeen Jätkäsaaren laiturin ja Saukon hiilisataman eteläpäätä yhdistäneestä täyttömaasta.

Laakkosen kyselyaineistossa täyttömaasta kerrotaan seuraavaa: ”Pääasiallinen täyttöaine oli yleisten ulkokäymälöiden makkilanta. Haju oli sanoinkuvaamaton.”

Lapset kurkistavat roskasäiliöön kerrostalon pihalla vuonna 1957.

Lapset eivät kuitenkaan aina karttaneet likaista ja haisevaa, vaan kokivat tällaiset paikat pikemminkin jännittävinä. Esimerkiksi Hietaniemen kaatopaikka oli lasten suosima seikkailupaikka.

Nykyään kaatopaikasta ei ole jälkeäkään. Hietaniemen hiekkaranta rakennettiin 1930-luvulla osittain kaatopaikan päälle.

Jätettä hävitettiin myös polttouuneissa, jotta kaatopaikat eivät olisi kasvaneet liian isoiksi. Samoissa uuneissa poltettiin niin teollisuuden kuin kotitalouksienkin jätteitä.

Kotitalouksien jätteet koottiin piha-alueilla oleviin jäteastioihin, joista ne myöhemmin kuljetettiin kaatopaikalle tai poltettavaksi. Tuolloin roskia ei lajiteltu, ja pitkään paikallaan muhineiden jätteiden haju oli sen mukainen.

Polttouuneista taas lähti usein katku, joka kirveli silmiä ulkona liikkuessa.

”Niistä lähti hurjia hajuja. Polttouuneja muistelevat ihmiset ovat naureskelleet, että ne haisivat siltä kuin kissat olisivat kärventyneet”, Laakkonen kertoo.

Sotienjälkeisinä vuosina polttouuneilla lämmitettiin myös taloja, ja 1950-luvulla moniin kerrostaloihin rakennettiinkin oma jätteenpolttouuni. Seuraavalla vuosikymmenellä helsinkiläisissä kerrostaloissa oli noin 1 500 polttouunia.

Moniin kerrostaloihin oli rakennettu kellariin johtavia jätekuiluja, joihin roskat voitiin heittää. Talonmiehille jäikin epäkiitollinen työ kantaa roskat kellarista keräilylaatikoihin tai talon polttouuniin.

”Roskapaketit eivät pysyneet aina kasassa jätekuiluissa vaan saattoivat levitä ympäriinsä. Ei sellaista kuilua pysty puhdistamaankaan oikein millään. Haju oli aikamoinen, kun joku tuli lapioimaan sitä soopaa”, Laakkonen sanoo.

Harva muistaa enää Töölönlahdelta kantautuneen löyhkän, mutta tehtaista irronnut kitkerä savu, roskienpolttouunien silmiä kirvelevä katku ja kaatopaikkojen ummehtunut lemu kielivät lapsuudesta ja ehkä myös entisaikojen ympäristöongelmista.

”Haju on hyvin keskeinen osa sitä, miten koemme uuden ja vanhan Helsingin. Kun vanhan Helsingin hajuista tulee joitain ryöpsäyksiä, ihmiset reagoivat hyvin nopeasti ja ajattelevat, että jokin on pilalla”, hän sanoo.

Kaukolämmitys, jätevesien tehokas käsittely, kaatopaikkojen siirtäminen ja roskienkäsittelyn siistiminen ovat viime vuosikymmenien aikana jälleen muuttaneet Helsingin hajumaailmaa. Tällä kertaa miedompien hajujen suuntaan.

”Teollisuuden hajut niin hyvine kuin huonoineenkin ovat aika lailla hävinneet Helsingistä. Samoin liikenteen saasteet ja hajut ovat vähentyneet huomattavasti”, Laakkonen sanoo.

Yksi suurimmista viime vuosien muutoksista Helsingin hajuissa on tupakansavun katoaminen. Tupakan saattaa haistaa kaduilla, mutta haju ei leimaa enää sisätiloja samaan tapaan kuin ennen.

”Sitä röökiä vedettiin ennen kuin korsteeni joka paikassa: busseissa, junissa ja julkisissa tiloissa. On ihan käsittämättömän iso muutos, että se on saatu raivattua pois”, Laakkonen sanoo.

Jutussa on käytetty lähteenä myös teosta Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan: Kaupungin ja ympäristön muutos 1800- ja 1900-luvuilla (Helsingin kaupungin tietokeskus 2001).

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?