”Puhutaan hyvin poikkeuksellisesta rikollisuuden lisääntymisestä” – Helsingin yliopiston kriminologi selittää, mitä kevään korona­rajoitusten aikana tapahtui - Kaupunki | HS.fi

”Puhutaan hyvin poikkeuksellisesta rikollisuuden lisääntymisestä” – Helsingin yliopiston kriminologi selittää, mitä kevään korona­rajoitusten aikana tapahtui

Helsingin yliopiston tutkija Miikka Vuorela on viisi viime vuotta koonnut rikostilastoa Suomesta 1800-luvulta nykypäivään saakka.

Helsingin yliopistossa työskentelevä historiallista kriminologiaa tutkiva juristi ja tohtorikoulutettava Miikka Vuorela.­

22.11. 2:00 | Päivitetty 22.11. 12:25

Keväällä ankarien koronavirusrajoitusten aikana rikollisuus lisääntyi Suomessa merkittävästi, osoittavat poliisilta saadut ennakkotiedot vuodelta 2020.

”Puhutaan hyvin poikkeuksellisesta rikollisuuden lisääntymisestä. Esimerkiksi vakava väkivalta lisääntyi enemmän kuin kertaakaan vuosikymmeniin”, kertoo Helsingin yliopistossa työskentelevä historiallista kriminologiaa tutkiva tohtorikoulutettava, juristi Miikka Vuorela.

Vuorela on viiden viime vuoden ajan koonnut tilastoja rikosten määrästä ja rikosnimikkeistä Suomessa 1800-luvulta vuoteen 2019 saakka.

Historiaa tarkastellessa huomaa, että erilaiset kriisit ovat tuoneet aina piikkejä rikostilastoihin. Väkivallattomien kriisien aikana on usein historian aikana noussut omaisuusrikosaalto, esimerkiksi 1860-luvun nälkävuosina tai 1930-luvun pula-aikana.

Väkivalta on perinteisesti lisääntynyt silloin, kun kriisiin itsessään on liittynyt väkivaltaa, kuten toisen maailmansodan aikana.

”Historiallisten vertailukohteiden valossa onkin hieman poikkeuksellista, että koronaepidemian aikana vakava väkivalta on lisääntynyt, vaikka kyseessä on väkivallaton kriisi.”

Miikka Vuorela on yksi niistä muutamista tutkijoista Suomessa, jotka tutkivat päätyönään historiallista kriminologiaa eli rikollisuuden ja siihen kohdistuvan yhteiskunnallisen kontrollin muutoksia historiallisena ilmiönä.­

Vuorela yhdistää keväällä lisääntyneen rikollisuuden ihmisten taloudellisen aseman heikkenemiseen siihen, että yksityisasunnoissa on vietetty tavanomaista enemmän aikaa.

Erilaiset mielenterveys- ja päihdeongelmat pääsivät koronakriisin alkaessa ryöpsähtämään, kun yhteiskunnan turvaverkkoja karisi rajoitusten myötä.

”Se aiheutti otolliset olosuhteet väkivaltaisuuden kasvulle. Silti on jossain määrin yllättävää, että nimenomaan vakavat väkivaltarikokset ovat nousseet niin paljon.”

Vuorela muistuttaa, että tutkimuksellisesti kyseessä on välivaihe, koska tietoa koronakriisin vaikutuksista ei vielä ole kovinkaan paljon. Saadut tiedot ovat ennakkotietoja viranomaisten tietoon tulleesta rikollisuudesta. Siitä kertomiseen, miten koronakriisi on vaikuttanut rikollisuuteen, liittyy vielä epävarmuuksia.

”Pitää vielä vuoden tai kahden verran odottaa, että päästään tutkimaan esimerkiksi uhritutkimuksen kautta koronakriisin vaikutuksia kokonaisrikollisuuteen.”

Vuorela on yksi niistä muutamista tutkijoista Suomessa, jotka tutkivat päätyönään historiallista kriminologiaa eli rikollisuuden ja siihen kohdistuvan yhteiskunnallisen kontrollin muutoksia historiallisena ilmiönä.

Viime vuodet Vuorela on kerännyt Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta rikollisuutta, rangaistuksia ja vankilukuja koskevia tilastotietoja koko siltä ajalta, kun niitä ylipäänsä on mahdollista kerätä, käytännössä siis vuodesta 1809 alkaen vuoteen 2019 saakka.

”Pisimmiltä osiltaan 210 vuotta kattava tilastoaineisto kertoo, millaisista rikoksista Suomessa on tuomittu, millaisista rikoksista on ilmoitettu poliisille, millaisia rangaistuksia on langetettu ja miten paljon ihmisiä on suljettu vankilaan.”

Rikostilastot on tarkoitus julkaista kokonaisuudessaan verkossa ja painettuna ensi vuoden puolella. Vuorelalla on myös parhaillaan työn alla Suomen autonomian ajan tilastoihin keskittyvä väitöskirja.

”Hartain toiveeni ja tavoitteeni on, että tilastot tulevat niiden julkaisun jälkeen tutkijoiden ja kiinnostuneiden maallikoiden aktiiviseen käyttöön ja tarkasteluun Suomessa ja muualla maailmassa.”

Miikka Vuorelan mukaan 1800-luvun Suomessa yleisimmin tuomittuihin rikoksiin kuuluivat esimerkiksi kunnianloukkaukset, juopumukset ja metsänhaaskaukset eli puuvarkaudet.­

Tilastoista selviää esimerkiksi, että Suomessa käytettiin julmia ja ankaria keskiaikaisia rangaistuksia paljon pidempään kuin muissa Pohjoismaissa.

Asiaan on Vuorelan mukaan yksi iso pääsyy, ja sen nimi on Venäjä. Kun Suomesta tuli autonominen osa Venäjää vuonna 1809, Suomi erkaantui muiden Pohjoismaiden rikosoikeuden kehityksestä.

Muut Pohjoismaat toteuttivat merkittäviä ja esimerkiksi kuolemanrangaistuksiin liittyviä rikosoikeudellisia uudistuksia 1800-luvun alkupuolella.

Kuolemanrangaistuksista haluttiin eroon myös Suomessa. Ongelmallista oli kuitenkin se, että Venäjä kielsi yli 50 vuoden ajaksi Suomen valtiopäiviä kokoontumasta. Suomessa ei sinä aikana ollut lainsäätäjää, joka olisi hoitanut rikosoikeusuudistusta.

Kuolemanrangaistuksia ei silti käytännössä toteutettu Suomessa. Teloitetuksi määrätyt ihmiset karkotettiin Siperiaan tai rangaistukset muutettiin pitkiksi elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi.

Toinen syy rikosoikeudellisten muutosten viivästymiseen oli 1860-luvun nälkävuosista aiheutunut talouskriisi, jonka takia uudistukseen tarvittavia vankiloita ei ollut varaa rakentaa lisää ennen kuin vasta kymmenien vuosien päästä.

1800-luvulla rikollisuus ei vielä keskittynyt pääkaupunkiseudulle samalla tavalla kuin nykyään. Kaupungissa tuomittiin paljon lieviä rikoksia, joita ei maaseudulla voitu kontrolloida. Vakava väkivalta- ja omaisuusrikollisuus sijoittui kuitenkin erityisesti maaseutualueille, esimerkiksi Pohjanmaalle, jossa vielä tuolloin asui suurin osa suomalaisista.

Kaikki pitkäaikaisiin vankeusrangaistuksiin tuomitut sijoitettiin silti Helsinkiin, Viaporin linnoitukseen Suomenlinnaan.

”Siellä ei oikeasti olisi ollut tilaa kaikkien vankien säilyttämiseen, mutta tyrmiin sullottiin silti valtaosa Suomen vakavista rikoksista tuomituista ihmisistä.”

Rangaistusjärjestelmän ankaruus näkyi esimerkiksi tilanteessa, jossa ihminen tuomittiin alun perin toistuvista varkauksista kolmeksi vuodeksi vankilaan. Tuomion jälkeen vankilassa saatettiin katsoa, että jos ihmisellä ei ole vankilan jälkeen työtä tai vakituista työpaikkaa, hän on irtolainen.

Silloin henkilö ei vapautunutkaan, vaan hänet vangittiin saman tien uudestaan irtolaisena. Irtolaisvankeudesta vapautuminen edellytti työpaikan tai asunnon hankkimista. Niiden hakeminen oli hankalaa Viaporin vankityrmästä käsin. Käytännössä kolmen vuoden vankeustuomiosta saattoikin seurata kolmenkymmenen vuoden vapaudenmenetys.

 ”Nykypäivänä varastetaan älypuhelimia ja lompakoita, 1800-luvulla toisen puutavaraa.”

Vuorelan laatimissa tilastoissa kerrotaan rikoksen tarkkuudella, kuinka monta tuomiota on milloinkin annettu. 1800-luvulla yleisimmin tuomittuihin rikoksiin kuuluivat esimerkiksi kunnianloukkaukset, juopumukset ja metsänhaaskaukset eli puuvarkaudet, jolloin ihminen varasti puutavaraa toisen metsästä.

”Nykypäivänä varastetaan älypuhelimia ja lompakoita, 1800-luvulla toisen puutavaraa.”

Kunnianloukkaus oli pitkään tuomittavaa vain silloin, kun siinä vihjattiin toisen henkilön syyllistyneen rikokseen. Käytännössä miestä haukuttiin varkaaksi ja naista huoraksi.

”Jos joku sanoi sinua varkaaksi tai huoraksi etkä reagoinut siihen, annoit muulle yhteisölle signaalin, että se on totta”, Vuorela kertoo.

Kunnianloukkauksia pidettiinkin vakavampina rikoksina kuin nykyään, ja niitä vastaan oli suuri tarve puolustautua tuomioistuinprosessissa. Ihmisten kunnia oli käytännöllisesti arvokasta jokapäiväisen elämän kannalta, kun yhteiskunta perustui maatalousyhteisöihin tai pieniin kaupunkiyhteisöihin.

Nykypäivänä 98 prosenttia kunnianloukkauksista pysähtyy esitutkintaan.

Osaa 1800-luvun rikosnimikkeistä ei ole enää olemassakaan. Esimerkiksi salavuoteus eli naimattomien ihmisten välinen seksi oli kolmanneksi yleisimmin tuomittu rikos 1840-luvun Suomessa.

Rikostilastojen laatiminen 200 vuotta vanhoista, käsinkirjoitetuista, kellastuneista ja hapertuneista raporteista ei ollut aina helppoa. Vuorelalla kului aikaa myös yksittäisten kirjureiden käsialan opettelemiseen.

Vaikein aineisto jo ainoastaan fyysisen kokonsa puolesta oli julkaisusarja nimeltä Kruununvankilain vankiluettelot, joihin on kirjattu Suomen varhaisimmat vankilukutilastot 1800-luvulta, Vuorela kertoo.

Julkaisusarjan yksittäiset osat ovat noin 3 000–4 000 sivua pitkiä ja kirjan sivut nykyaikaisen toimistopaperin sijaan paksumpaa pahvia. Kirjoja on jokaiselta vuodelta 1–12 kappaletta ja ne ovat säilössä Kansallisarkiston uumenissa.

Valtaviin opuksiin on kirjattu jokainen Suomessa vankilaan joutunut vanki vuosilta 1809–1918.

Julkaisusarjaa Kruununvankilain vankiluettelot, joihin on kirjattu Suomen varhaisimmat vankilukutilastot 1800-luvulta.­

Opuksiin on merkattu jokaisen vangin nimi, rangaistuslaitos, rangaistusaika sekä vankilaan passittamisen syy.

Esimerkiksi vuoden 1833 vankiluettelossa mainitaan 68-vuotias miesvanki, joka suoritti elinkautista tuomiota varkaudesta. Hänet oli siirretty Viaporin linnoituksesta Loviisan edustalla sijaitsevaan Svartholman merilinnoitukseen vuonna 1816.

Miehelle olisi lain mukaan kuulunut hirttotuomio, mutta hänen rangaistuksensa oli oikeudessa muunnettu elinkautiseksi vankeudeksi.

 Osaa 1800-luvun rikosnimikkeistä ei ole enää olemassakaan.

Vuorelan mukaan rikollisuuden syyt muuttuvat hyvin hitaasti. Ihmiset tekevät rikoksia edelleen paljolti samoista syistä kuin 1800-luvulla.

Taustalla ovat Vuorelan mukaan muun muassa taloudelliset tekijät, jotka altistavat rikollisuudelle.

”Rikollisuus on poikkeavaa toimintaa, antisosiaalista ja normin vastaista käyttäytymistä. Poikkeavaan käytökseen ajautuvat henkilöt, joilla on alttius aggressiiviseen ja impulsiiviseen käytökseen. Tällainen ihminen oli muita alttiimpi syyllistymään rikokseen 1800-luvulla ja on edelleen vuonna 2020.”

1800-luvulla Suomessa haluttiin eristää yhteiskunnasta vaarallisiksi katsotut luokat, vaikka he eivät olleet tehneet vielä mitään pahaa.

Esimerkiksi irtolaiset eli työtön ja maaton väestö pantiin vankilaan tai lähetettiin Siperiaan, jotta se ei ryhtyisi rikolliseksi.

Nykyään Suomessa on edelleen tilanne, että sosioekonominen huono-osaisuus voi lisätä yksilön rikosalttiutta. Ratkaisuna kuitenkin on, että rikollisuutta yritetään ehkäistä esimerkiksi tasaamalla tuloeroja ja hyvinvointia.

Nykypäivänä Suomen kriminaalipolitiikka on kansainvälisellä tasolla Vuorelan mielestä esimerkillisen hyvää ja tehokasta.

Syy siihen on se, että Pohjoismaiden kriminaalipolitiikka on voimakkaasti tutkimukseen perustuvaa ja rikollisuuden haittojen ehkäisemiseen pyrkivää, Vuorela sanoo.

”Meillä on lievä kriminaalipolitiikka, mutta toisaalta yhteiskuntamme on muutenkin hyvin tasa-arvoinen ja rikollisuustilanne hyvä.”

Vuorela näkee, että kehittämisen kohteet ovat enemmän sosiaali- ja talouspoliittisia.

”Erityisesti kehittämistä on syrjäytymisen ehkäisemisessä. Siinä, ettei kukaan putoa yhteiskunnasta pois.”

Luitko jo nämä?

Osaston uusimmat