Pääkaupunkien ja muiden kaupunkien välillä on ero. Pääkaupungit, kuten Helsinki, vetävät liikettä ja erilaisia ihmisryhmiä, jotka tapaavat ja muodostavat suhteita keskenään. Siis aivan eri mittakaavassa kuin pikkukaupungit, sanoo irakilaistaustainen kirjailija Hassan Blasim.
”Niistä kohtaamisista opitaan, ja kanssakäyminen helpottuu. Pääkaupungit ovat tässä kuin laboratorioita”, Blasim kuvailee kotisohvallaan Helsingin Itäkeskuksessa.
Blasim jätti Irakin ja muutti Suomeen vuonna 2004. Sittemmin hänestä on sukeutunut esimerkiksi Britanniassa palkittu kirjailija – ja helsinkiläinen. Arabiaksi kirjoittavan Blasimin teksteissä suomitaan usein rajustikin rasismia ja näytetään, miltä ulkopuolisuus tuntuu. Tyyli on viiltävää ja satiirista mutta samalla inhimillistä ja humorististakin.
Hassan Blasim
Yhdeksänkerroksisen talon ikkunoista näkee iltapäivän hämärtyvän. Blasim ottaa kulauksen maitokahvistaan ja alkaa keriä auki ajatuksiaan siitä, miten Helsinki ottaa hänen kaltaisiaan maahanmuuttajia vastaan.
Se on tärkeä teema itsenäisyyspäivänä. Millainen on Suomen pääkaupunki niille, jotka tulevat muualta ja haluavat suomalaisiksi?
Blasim on HS:n pyynnöstä luvannut kertoa, miltä ulkopuolisuus tuntuu. On myös tarkoitus miettiä, miten helsinkiläiset ehkä voisivat ottaa tulijat vastaan niin, etteivät railot ihmisryhmien välillä syvenisi. Kaupunkilaiset ovat useana vuonna saaneet lukea, että Helsinki on Maailman onnellisuusraportissa listan kärjessä. Riittäisikö hyvää kaikille?
”Omasta kokemuksestani voin puhua, mutta en ole teoreetikko vaan ammennan näkemykseni ja käsittelen aihepiiriä fiktion keinoin”, Blasim sanoo alkuun.
Juttuun tulemisen merkitys vain kasvaa. Kuten Blasim huomauttaa, maahanmuuton voi väistämättä ennakoida lisääntyvän, koska ilmastonmuutoksen voi odottaa saavan merkittäviä kansanjoukkoja liikkeelle.
Suomalaisten päättäjien kesken on myös suhteellisen laajaa yhteisymmärrystä, että Helsinki ja Suomi voivat menestyä ja kasvaa vain, jos ulkomailta muuttaa tarpeeksi ihmisiä tänne töihin.
”Ratkaisu ei voi olla siirtää panssarivaunuja rajalle ampumaan niitä ihmisiä, jotka pyrkivät tänne. Kukaan ei halua lähteä tutuista ympyröistään huvin vuoksi. Ei se ole mikään huvijuttu.”
Maahanmuutto on Blasimin kokemuksien mukaan valtavan vaikea asia elämässä, kun sen joutuu itse kohtaamaan. Se johtaa sisäiseen taisteluun, ja Blasim kehottaa jopa kiivaasti, että Suomen kannattaisi diplomaattikanavia pitkin kysyä esimerkiksi Irakin hallitukselta, miksi ihmiset pakenevat maasta.
”Se on öljymaa, ja sitä pidetään demokraattisena valtiona. Länsimailla on siellä suurlähetystöjä.”
Hassan Blasim Puhoksen kauppakeskuksessa kahvilassa.
Ensimmäinen ja rakkain paikka Helsingissä on Rytmi-baari. Sinne Blasim sanoo löytäneensä nopeasti saavuttuaan Suomeen. Rytmin ilmapiiri istui koulutetuksi ja intellektuelliksi maahanmuuttajaksi itseään luonnehtivan kirjailijan tyyliin.
”Kirjoitin ensimmäisen kirjani, Vapaudenaukion mielipuolen, siellä. Rakkaimmat muistoni Helsingistä ovat Hakaniemen torista, Kallion kirkon ympäristöstä – ja Rytmistä.”
Vapaus ja sananvapaus ovat Blasimille tärkeä syy olla Suomessa. Hän käsittelee teoksissaan esimerkiksi Irakin valtauskontoa islamia niin kainostelematta, että uskoo joutuvansa vangituksi heti, jos palaa entiseen kotimaahansa.
Hän kertoo Irakin aseellisten shiiajärjestöjen uhkailleen häntä useaan kertaan viime vuosina. Koska hänen läheisiään on edelleen Irakissa, Blasim kertoo nykyisin epäröivänsä, uskaltaako enää kirjoittaa kuten haluaisi.
”En voi palata Irakiin, koska käsittelen näitä asioita kirjoituksissani. Irakin poliittinen eliitti on hyvin konservatiivista ja ääriuskovaista. Suomi on paras paikka käsitellä niitä.”
Helsinki on Blasimin silmissä kehittynyt valtavasti niinä vuosina, joina hän on asunut Helsingissä, sitten Tampereella ja nyt taas Helsingissä. Hänestä erilaisten ihmisryhmien kohtaaminen on yhä mutkattomampaa.
Myös tulijoiden määrä on kasvanut valtavasti. Vuonna 2004 helsinkiläisiä oli noin 560 000, heistä runsaat 44 000 eli kahdeksan prosenttia ulkomaalaistaustaisia. Viime vuodenvaihteessa vastaavat luvut olivat noin 657 000 helsinkiläistä, joista noin 111 000 eli 17 prosenttia ulkomaalaistaustaisia.
Vuonna 2004 irakilaistaustaisia helsinkiläisiä oli 871, viime vuodenvaihteessa 6 522.
Puhoksen kauppakeskuksessa on somalitaustaisten yrittäjien kahvila. Hassan Blasim sanoo pitävänsä Puhoksesta ja Itä-Helsingistä, koska siellä hän elää keskellä työmaataan. ”Täällä saan kuulla, mikä muualta tulleiden ihmisten tarina on.”
Yksi Blasimin keinoista kohentaa ulkomaalaistaustaisten asemaa ja itsetuntoa olisi vahvistaa tulijoiden käsitystä omasta kulttuuristaan.
Islam uskontona esimerkiksi voi korostua maahanmuuttajataustaisissa yhteisöissä liikaa, koska sodan ja konfliktien raunioittamista maista tulevilla ihmisillä ei ole kokemusta, millaista lähtömaan musiikki, teatteri ja muu kulttuuri on joskus kukoistuksessaan ollut.
Sen sijaan, että mennään toistuvaan keskusteluun siitä, että tarvitaan moskeija, Blasim esittää kulttuuriprojekteja, joissa varsinkin ulkomaalaistaustaiset nuoret pystyisivät oppimaan ja vertailemaan taustamaidensa musiikkia ja muuta kulttuuria.
”Kun oma lähtömaa on epäonnistunut, voi tuntua siltä, että nämä täällä ovat onnistuneet ja ainoaksi identiteetiksi korostuu uskonto. Jollei ole tietoa muusta, nuori jää sen yhden narratiivin vangiksi.”
Blasim itse on ateisti.
Varsinkin opettajien olisi Blasimin mukaan hyvä tietää koululaisten lähtökohdista nykyistä syvällisemmin. Hän sanoo näin seurattuaan esimerkiksi oman poikansa tapaa kaivaa netistä tietoa kulttuurisista taustoistaan.
”Siinä on kaikenlaisia jännitteitä.”
Sananvapautta Blasim arvostaa erityisesti. Varsinkin itsensä kaltaisten koulutettujen maahanmuuttajien tulisi Blasimin mielestä olla nykyistä rohkeampia käyttämään sitä ja puhua täällä julkisesti esimerkiksi sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmista.
Se olisi yksi tapa kohentaa islaminuskoisesta taustasta tulevien naisten asemaa. Samalla maahanmuuttajataustaiset helsinkiläiset voisivat viedä ”rasisteilta” yhden poliittisen lyömäaseen, Blasim sanoo.
Niqabin tai hijabin eri erilaisten huntujen käytöstä voi Blasimin mukaan tulla Helsingin kaduilla puolustusmekanismi. Takerrutaan huiviin, koska käsitys omista juurista on typistynyt uskonnollisuuteen.
”Se ei ole pelkästään uskonnollinen kysymys vaan myös identiteettikysymys paikassa, johon ei tunne kuuluvansa.”
Miksi Helsinki voi tuntua vaikealta ja vieraalta? Blasim on uudessa romaanissaan Kelloja ja vieraita kuvannut turvapaikanhakijan todellisuutta matkana, joka vie maailman kaoottisimmista kolkista maailman järjestäytyneimpään yhteiskuntaan.
Ero voi olla lamaannuttavan suuri.
Yhtäältä Blasimin teksteistä välittyy vaikutelma, että Pohjolassa kasvaneet ajattelevat olevansa maailman parhaita hyvinvointiyhteiskunnan tuottajia. Ja samalla korostuu vaatimattomuuden hyve ja se, ettei täällä pidä kuvitella olevansa muita parempi.
Yhteiskuntien välinen kuilu voisi mahdollisesti selittää yhtä koronapandemian aikana esiin noussutta ongelmaa. Ulkomaalaistaustaiset ihmiset ottavat koronarokotteita vähemmän kuin kantaväestö.
Yksi selitys voi olla myös se, että Suomi toimii netissä. Pitää esimerkiksi osata rekisteröityä tai varata aika, ei yleensä voi vain kävellä jonon hännille hakemaan rokotusta.
”En osaa tätä taustojen perusteella selittää, mutta yleiseen tiedostamiseen sen täytyy liittyä”, Blasim sanoo.
On varmasti kyse myös siitä, millaisista lähteistä tietoa koronarokotuksista saa ja hakee. Tai siitä, että Pohjoismaissa viranomaisiin luotetaan keskimääräistä enemmän.
Blasim kuvaa hämmästystään, kun koulutettu ja arvostetussa irakilaisessa lehdessä työskentelevä toimittaja on osoittautunut kovaksi rokotusten vastustajaksi.
”Kriisitilanteissa on ihmeellistä, miten ihmiset toimivat. Ei pidä syyllistää heitä vaan yrittää ymmärtää, miksi he toimivat ja sitten yrittää löytää ratkaisu.”
Ruoanlaiton kannalta Itäkeskus on Hassan Blasimin mielestä paratiisi. Puhoksen kaupoista löytyy niitäkin erikoisempia aineksia, joita perus-Alepasta on turha hakea.
Tarkkailtuaan sekä irakilaisia että muita maahanmuuttajataustaisia ihmisiä Blasim sanoo, että vaikka systemaattisuutta voi Helsingissä olla liikaakin, lopulta paratiisi on juuri se, että homma toimii.
”Kun he käyvät alkuperäisillä kotialueillaan, he haluavat nopeasti tulla takaisin ja sanovat, että ei sitä kaaosta kestä kukaan”, Blasim sanoo viitaten tuntemiinsa ihmisiin ja hymähtää ironisesti.
Maahanmuutto ei ole vain poliittista vaan Blasim vertaa sitä parisuhteeseen. Kun muodostaa uuden ihmissuhteen, saa asioita mutta samalla menettää jotain.
”Eri maissa tarina on sama: kun yhteisöön tulee uusia ihmisiä, kyse on uusista suhteista. Ja tämä on yksi ydinajatuksistani.”
Pitää olla valmis joustavuuteen ja ymmärtää, että palkkio joissain asioissa joustamisesta on se, että yhteisö samalla rikastuu.
Toinen ydinajatus on empatia.
”Klisee on, että ’ne ihmiset tulevat tänne ja vievät meidän sosiaalitukemme’. Mutta olisi tärkeää ymmärtää, mitä siellä lähtömaassa tapahtuu.”
Itä-Helsinki tuntuu Hassan Blasimista kotoisimmalta. Hän kertoo asuneensa Kontulassa, Kivikossa ja Myllypurossa. Nyt koti on Itäkeskuksessa.
Länsimaissa 1900-luvulta asti yhä keskeisemmäksi arvoksi on noussut individualismi. Se on Blasimista ongelmallista, koska maailmanlaajuisten ongelmien ja kärsimyksen ymmärtämiseksi pitäisi asettua toisten asemaan.
Blasim sanoo uskovansa vakaasti, että sellainen ryhmä, jossa viljellään empatiaa ja mietitään yhdessä, miten voin asettua toisen asemaan, selviää kovistakin myrskyistä.
Nyt meillä on Blasimin ”fastfood-tiedoksi” kutsuma tilanne, jossa esimerkiksi median välityksellä saamme kriiseistä ja sodista tiedon siitä, millainen räjähdys tapahtui, montako ihmistä kuoli ja millainen taistelu oli.
”Mutta tavoitammeko yhtään mitään emotionaalisesta todellisuudesta, jossa ihmiset kriisialueilla elävät? Empatia vaatii vaivannäköä. Meidän pitää nähdä vaivaa, jotta ymmärrämme, miksi ihmiset riskeeraavat lastensa hengen päästäkseen vaikka Valko-Venäjän ja Puolan rajalle.”