Milo Rantalan, 20, lastensuojeluasiakkuus jatkuu, kunnes hän täyttää 25.

Kun huostaanotto pelasti

Milo Rantala, 20, on tyytyväinen, että hänet otettiin huostaan teini-iässä. Uuden lain ansiosta Rantala saa jatkaa lastensuojelun asiakkaana vielä monta vuotta.


24.4. 2:00 | Päivitetty 24.4. 7:19

Milloin olet lukenut myönteisen uutisen lastensuojelusta? Niinpä.

Lastensuojelua koskeva yhteiskunnallinen keskustelu on usein ongelmalähtöistä. Esimerkiksi huostaanottoon liittyy pelottavia ja virheellisiäkin mielikuvia.

Helsinkiläisellä Milo Rantalalla, 20, on kuitenkin täysin toisenlainen kokemus. Rantalan mielestä lastensuojelu, kiireellinen sijoitus ja lopulta huostaanotto pelastivat hänet.

”Minut sijoitettiin kiireellisesti ensimmäisen kerran, kun olin 13. Se oli iso helpotus. Minua kuultiin, koska olin jo niin vanha. Kykenin miettimään, että se olisi askel parempaan”, Rantala kuvailee nyt, seitsemän vuotta myöhemmin.

”Olisi pelottavaa, jos joutuisin jo nyt pärjäämään ilman tukea.”

Rantalalla on yhä lastensuojelun asiakkuus, vaikka hän on täysi-ikäinen: hän on asiakkaana jälkihuolloksi nimetyssä palvelussa. Se on huostaanoton tai pitkän avohuollon sijoituksen jälkeen tarjottava tukimuoto, joka on suunnattu erityisesti aikuistuville, itsenäistymiseen apua tarvitseville nuorille.

Jälkihuollon ikärajaa nostettiin vuoden 2020 alussa 21 vuodesta 25:een. Se tarkoittaa, että Rantalalla on oikeus palveluun vielä usean vuoden ajan. Ilman lakimuutosta hän putoaisi tuen parista kesällä.

”Täytän heinäkuussa 21. Olisi pelottavaa, jos joutuisin jo nyt pärjäämään ilman jälkihuollon tukea.”

Milo Rantala opiskelee sosionomiksi.

Vuonna 2015 Rantala oli pahasti masentunut, itsetuhoinen ja ahdistunut. Hänellä oli takanaan useita erimittaisia jaksoja nuorten psykiatrisella suljetulla osastolla Hesperian sairaalassa Helsingissä.

Yhden jakson aikana sairaalan sosiaalityöntekijä esitti kiireellistä sijoitusta vaihtoehtona kotiuttamiselle.

”Syy, miksi päädyttiin sijoitukseen, oli oireiluni. Minua kyllä rakastettiin, mutta vanhemmillani oli omia ongelmia eikä sen vuoksi kykyä antaa sellaista psyykkistä tukea, jota tarvitsin”, Rantala sanoo.

Avohuollon sijoitus on väliaikainen tukitoimi, jonka tarkoituksena on arvioida lapsen tuen tarvetta, kuntouttaa tai tarjota väliaikainen huolenpito vanhempien ollessa estyneitä esimerkiksi sairauden vuoksi. Edellytyksenä on, että lapsi ja vanhemmat suostuvat sijoitukseen.

”En voinut olla varma, missä asun viikon päästä.”

Rantala sijoitettiin vastaanottolaitokseen Helsingin Herttoniemeen, jossa hän vietti pari kuukautta. Sitten hän palasi kotiin. Arki kotona ei kuitenkaan sujunut, sillä Rantalan mukaan myös vanhemmilla oli psyykkistä ja fyysistä sairastamista ja taloushuolia, joiden vuoksi ilmapiiri oli arvaamaton.

Aikaa kului, ja Rantalan vointi heikkeni jälleen. Hän joutui psykiatriseen hoitoon. Sosiaalityöntekijä tarjosi avuksi tilanteeseen uutta sijoitusta.

"Kotona oli jollakulla koko ajan päällä oleva hätä”, Rantala kuvaa.

Hän ei halua syyllistää vanhempiaan, sillä hänen mukaansa he tekivät parhaansa eivätkä kohdelleet kaltoin, vaikka epävakaata olikin. Välittämistä oli mutta ei sillä hetkellä riittävää kykyä vanhemmuuteen.

”Vanhemmat eivät kyenneet kantamaan sellaista vastuuta kodista ja lapsista, jota olisi kuulunut. Riitoja oli paljon. Kun vanhemmat erosivat, tuli huoltajuuskiistoja. Minulla ei ollut mitään yhtä lapsuudenkotia vaan useita, enkä voinut olla varma, missä asun viikon päästä.”

Kun Rantala oli 16-vuotias, silloinen avohuollon sijoitus päättyi. Häneltä kysyttiin, missä hän haluaisi jatkossa asua ja mitä hän toivoisi elämältään.

”Kysyttiin, haluanko takaisin kotiin. En halunnut.”

Puoli vuotta Rantala majaili ihmisten kodeissa ja milloin missäkin. Lopulta hänet otettiin huostaan 17-vuotiaana. Hän sai oman asunnon Pukinmäestä osana palvelua nimeltä asumisharjoittelu. Ratkaisu on epätyypillinen mutta mahdollinen, jos nuorella on edellytyksiä itsenäiseen elämiseen.

Rantalan mukaan huostaanotto oli parhaita asioita, joita hänelle on tapahtunut.

”Kun oli vain yksi ovi, josta kuljin kotiin, se oli älyttömän merkityksellistä mielen­terveydelleni. Sain etäisyyttä tilanteeseen ja pääsin kiinni itsenäiseen elämään. Ei myöskään tarvinnut stressata, puhkeaako huomenna jokin kriisi. Ensimmäistä kertaa oli rauhallinen olo.”

Eteisessä oleva vanha kirjoituskone toivottaa tervetulleeksi Milo Rantalan kotiin.

Rantala opiskeli lukiossa, tapasi kavereitaan, vastasi itse ruoanlaitosta ja eli tavallista arkea. Omaa vastuutyöntekijäänsä hän tapasi säännöllisesti.

Vaikka arki oli melko tavallista, huostaanotto on sikäli sijoitusta järeämpi tukitoimi, että siinä vanhempien oikeuksia huoltajina rajoitetaan ja päävastuu lapsen asioista siirtyy sosiaalityöntekijälle.

”Huostaanotto on iso tabu yhteiskunnassa.”

Rantalaa jännitti, miten omat vanhemmat reagoivat järeään tukitoimeen.

”Huostaanotto on iso tabu yhteiskunnassa, ja pelkäsin, mihin tilanteeseen vien omat vanhempani tai lähdenkö polttamaan siltoja, kun kannatan huostaanottoa. Mutta suhteet vanhempiini alkoivat toimia paremmin, kun kaikki eivät enää hengitä toistensa niskaan.”

Huostaanotto päättyy viimeistään silloin kun nuori täyttää 18 vuotta. Niin se päättyi myös Rantalalla.

Tässä kohtaa apuun tuli jälkihuolto. Se on vapaaehtoinen palvelu, joka räätälöidään nuoren yksilöllisten tarpeiden mukaan. Tuki on usein käytännönläheistä, kuten opintoihin, työhön, kodinhoitoon tai asumiseen liittyvää.

Pyrkimyksenä on tavoittaa etenkin syrjäytymisvaarassa olevat nuoret, joilla ei ole elämässään riittävästi tukiverkostoja. Vapaaehtoisuus lisää palveluun sitoutumista: kun on lupa lähteä, moni mielellään jääkin.

Rantala on kokenut jälkihuollon tarpeellisena.

”Olen saanut apua koulunkäyntiin, ja joskus työntekijä on lähtenyt kanssani kauppaan tekemään ostoksia ja miettinyt, mikä olisi sellainen ruoka, joka nyt maistuisi. Siis sellaista tukea, mitä ehkä saisi vanhemmilta, jos asuisi kotona.”

Huostaanotto auttoi Milo Rantalaa pääsemään kiinni itsenäiseen elämään.

Espoon lastensuojelun jälkihuollon johtava sosiaalityöntekijä Sonja Soini on tyytyväinen siihen, että laki jälkihuollon ikärajan nostosta toteutui. Muutoksen myötä asiakasmäärä Espoon sosiaalitoimen jälkihuollossa kaksinkertaistuu.

”Palvelun pariin tulee vuosittain noin 60 nuorta lisää. Nuoret saavat pidemmälle saatellen apua, mikä on ehdottomasti hyvä asia.”

Vuonna 1999 syntyneet ovat ensimmäinen ikäluokka, joka hyötyy uudesta laista. Aiemmin jälkihuollon asiakkuus saattoi kestää enintään kolme vuotta, nyt jopa seitsemän.

”Kolme vuotta on lyhyt aika. On nuoria, jotka ovat 18-vuotiaina jälkihuoltoon tullessaan kuin vasikat laitumella, hurlumhei, ja alkavat saada elämäänsä haltuun, kun tuki jo loppuisi. Nyt saadaan lisäaikaa”, Soini sanoo.

Hänen mukaansa valtaosalla jälkihuollon nuorista on taustallaan rankkoja kokemuksia, kuten traumoja, päihdeongelmia, köyhyyttä ja turvattomuutta. Monella on myös heikot tukiverkostot eli ei välttämättä yhtäkään luotettavaa aikuista, johon nojata tai jolta kysyä neuvoa.

Silloin jälkihuolto auttaa.

”Olemme rinnalla kulkevia aikuisia. Pohdimme yhdessä nuoren kanssa, mitä hän haluaa, mistä ja miten sen voisi saavuttaa. Tuemme nuorta omien unelmiensa löytämisessä ja luomme toivoa. Ei meillä vastauksia kaikkeen ole, mutta tärkeää on, että puhutaan.”

”Olen oppinut olemaan sinut itseni ja taustani kanssa.”

Nuoria mietityttävät opintojen ja asumisen lisäksi yksinäisyys, terveydentila, harrastukset ja maailman tilanne, Soini kertoo. Näistäkin jutellaan. Joskus keskustelu sujuu parhaiten kuntosalilla, jonne oma työntekijä voi lähteä mukaan.

”Nuorta voi askarruttaa, miten koti siivotaan, tai hän haluaa tukea lääkärikäynnille. Voimme antaa myös taloudellista tukea vaikka junalipun muodossa, jotta nuori pääsee harrastukseen ja sukulaisia tapaamaan. Tai jos pitää hakea asuntoa, toimeentulotukea tai Kelan etuuksia, niissä jeesitään.”

Myös Rantala kokee hyötyneensä keskusteluista.

”Kun näin sosiaalityöntekijää koronan alkaessa, kävimme metsässä kävelyllä, keskustelimme maailman tilanteesta ja sellaista tavallista.”

Milo Rantala harrastaa muun muassa neulomista.

Nykyään Rantalalla menee mukavasti. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuosi sitten ja opiskelee sosionomiksi Diakonia-ammatti­korkea­koulussa. Yhteys perheeseen on hyvä.

”Kaikki ei ole elämässäni mennyt helpoimman kautta, mutta olen oppinut olemaan sinut itseni ja taustani kanssa ja voin olla aika luottavainen sen suhteen, että olen pahimmat vaikeuteni jo kokenut.”

Soinin mukaan jälkihuollon tavoite on saavutettu, kun nuori on valmis luopumaan palvelusta ja kokee pärjäävänsä omillaan.

”Valitettavasti kaikkia emme saa jaloilleen nostettua, mutta pyrkimys on, että teemme itsemme tarpeettomiksi.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat