Nina Mikkonen suunnitteli lastensa tappamista, ja nyt hän avaa tapahtuma­ketjua, joka kuvaa Suomen epäonnistumista

Latokartanon perhesurma nosti yhteiskunnalliseen keskusteluun sen, olisiko jotain voitu tehdä toisin. Nina Mikkonen toivoo, että joku olisi huomannut hänen ahdinkonsa.

Nina Mikkonen kertoo, että hän ajautui kymmenen vuotta sitten umpikujaan.

9.4. 2:00 | Päivitetty 9.4. 6:55

Miten kenellekään voi tulla mieleen surmata omat lapset? Ja ennen kaikkea: mitä pitäisi tapahtua, että perhesurmat voitaisiin estää?

Nina Mikkosella on näkemys molempiin. Kahden lapsen äiti ajautui vuonna 2012 täydelliseen umpikujaan.

Elämäntilanne oli niin lohduton, ettei Mikkonen nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin lopullisen – kaikkien kannalta.

”Tuntui, että juoksen pakoon henkeni edestä, olen vain horjahduksen päässä rotkosta. Kun olen sammuttanut yhden tulipalon, on kaksi jo syttynyt toisaalla. Että jos kerran teen kaikkeni mutta mikään ei riitä, niin miksi en yhtä hyvin lopettaisi tätä kaikkea. Sitten tuska loppuu.”

Se oli pohjakosketus. Mikkonen oli juuri tullut kaupasta kotiin ostosten kanssa, tärisi eteisessä ja mietti lastensa, itsensä ja puolisonsa surmaamista. Miksi?

Elämäntilanne oli jatkunut kuormittavana pitkään. Puoliso, toimittaja Timo T. A. Mikkonen, oli edellisenä vuonna yllättäen halvaantunut. Nina Mikkosesta oli tullut miehensä omaishoitaja, joka oli pitkälti sidottu kotiin.

Samaan aikaan hän oli yksin vastuussa kahdesta alakouluikäisestä erityislapsesta ja perheyrityksestä, joka oli jäänyt hänen kontolleen. Oli myös velkaa ja talous­vaikeuksia, joista Mikkonen ei kokenut selviytyvänsä.

”Halusin suojella heitä. Kuka heitä rakastaisi, minne he joutuisivat, kuka heistä pitäisi huolta?”

Mikkonen yritti omin voimin pyörittää vaativaa palettia, vaikka huolet painoivat niin, että hän ei pystynyt nukkumaan. Puolison avuksi saatiin henkilökohtainen avustaja, mutta Mikkosella ei ollut ketään.

”Kauhea ahdistus ja stressi oli koko ajan, elämä oli ihan näköalatonta. Yritin vain pitää oman pääni kasassa, että miten tästä selvitään ja miten itse jaksan.”

Kun äärimmäinen romahdus sitten tuli eteisessä, hän kertoo ajatelleensa, että vie lapset mukanaan, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

”Halusin suojella heitä. Kuka heitä rakastaisi, minne he joutuisivat, kuka heistä pitäisi huolta?”

Ajatus oli hetkellinen mutta niin kirkas, että Mikkonen ehti myös miettiä teon toteutustapaa.

Perhesurmien taustasyitä on kartoitettu jonkin verran Suomessa ja maailmalla. Minna Piispa on tutkinut Suomessa vuosina 2003–2012 tapahtuneita perhesurmia.

Piispan mukaan voi kärjistäen sanoa, että äidit surmaavat ollessaan umpikujassa, isät kunnian menettämisen pelossa. Esimerkiksi uhkaavassa erossa on tutkimusten mukaan sellainen riski, että nimenomaan isä päätyy tuhoisaan ratkaisuun.

”Taustalla on usein häpeää: jos perhe lähtee alta, menetän kasvoni ja kunniani. Voidaan uhata, että jos lähdette, surmaan lapset. Tämäntyyppiset ihmiset eivät herkästi kerro ongelmistaan eivätkä hakeudu avun pariin.”

Äitien motiivit ovat usein erilaiset, Piispa kertoo. Ainoana ratkaisuna äärimmäisen toivottomassa tilanteessa vanhempi voi kokea pelastavansa lapset, jotta heille ei koituisi lisää kärsimystä. Ajatusmalli on siis hyvin samankaltainen kuin Nina Mikkosen kuvaama.

”Taustalla voi olla ajatus siitä, että kukaan muukaan ei ehkä huolehdi lapsista, joten heille on parempi lähteä minun mukanani. Motiivi on altruistinen. Tästä on myös kansainvälistä tutkimustietoa”, Piispa sanoo.

Siitä ei ole kyse, että perhesurman motiivi epäitsekkäänä tekona olisi millään muotoa hyväksyttävä. Piispan mukaan näyttää silti selvältä, että naisten tekemien perhesurmien taustalta ei yleensä löydy tarkoituksellista pahuutta.

”Tutkijana ajattelen, että [perhesurmaan päätyneellä] vanhemmalla on ollut nurkkaan ahdistettu olo. Hän ei näe ratkaisua, ei osaa hakea apua, ja se on se viimeinen ratkaisu.”

Nina Mikkonen kertoi perhesurmaan liittyneistä ajatuksistaan ensimmäisen kerran maaliskuussa Ylen Perjantai-ohjelmassa.

Asia on ajankohtainen myös Latokartanon äskettäisten tapahtumien vuoksi: äidin epäillään surmanneen kouluikäisen lapsensa ja itsensä.

Tv-ohjelman jälkeen tuomio oli kova etenkin sosiaalisessa mediassa: jotkut julistivat Mikkosen hulluksi ja vaativat, että häneltä pitäisi ottaa lapset pois.

”Kukaan ei koskaan kysynyt minulta, että Nina, miten sinä voit.”

Mikkonen hymähtää: juuri tästä syystä hän ei puhunut kenellekään kymmenen vuotta sitten vaan vasta nyt, kun lapset ovat täysi-ikäisiä ja perheen tilanne on vakaampi.

”Pelkäsin, että minulta viedään lapset, jos kerron. Nytkin minut tuomittiin ajatuksista. Ei saisi koskaan lausua ääneen, miten pahoin voi.”

Ei Mikkonenkaan lausunut eikä hakenut itselleen apua.

”Ei minulla ollut voimavaroja. Mutta voidaanko olettaa, että siinä tilanteessa, kun on aivan loppu, pitäisi itse jaksaa [hakea apua]?”

Mielenterveysalan ammattilaisia perhe kyllä tapasi: Mikkosen mukaan kotona vieraili säännöllisesti psykiatrisia sairaanhoitajia lasten vuoksi. Mikkonen kävi myös tapaamassa psykologeja ja psykiatreja lastensa asioissa. Koko perheen hätä ei kuitenkaan jostain syystä välittynyt muille.

Tutkijan mukaan näin usein onkin.

”Jos vanhempi käy mielenterveyspalveluissa, hoidetaan vain aikuisia. Pitäisi huomioida myös lapset”, Piispa sanoo.

Mikkosten tilanteessa huomiotta jäi äiti, Nina Mikkonen kertoo..

”Kukaan ei koskaan kysynyt minulta, että Nina, miten sinä voit. Ehkä koska olin koko ajan hirveän reipas ulospäin ja huoliteltu. Salaa toivoin, että joku näkisi, että koko perhe tarvitsee apua.”

Latokartanon perhesurman jälkeen on jälleen keskusteltu lastensuojelun tilanteesta. Olennainen kysymys onkin, miten lapsia voidaan suojella, jos vanhempien hätää ei ymmärretä tai tunnisteta.

Näin saattaa Minna Piispan mukaan olla silloinkin, kun perhe on jo valmiiksi tukipalvelujen piirissä. Miten tämä on mahdollista?

”Yksi selitys on se, että apu ei ole koordinoitua vaan kukin viranomainen hoitaa helposti vain sitä yhtä, omaa asiaansa. Pitäisi olla moniammatillista työtä eri tahojen välillä, jotta saataisiin parempi kuva perheen kokonaistilanteesta”, Piispa sanoo.

Naisilla ongelmana on myös se, että heidän ei välttämättä ajatella pystyvän näin rankkoihin ratkaisuihin.

”Tekijyyteen liittyy vahvaa asenteellisuutta. Naisista väkivallan tekijöinä ei haluta kuulla, eikä tätä mahdollisuutta haluta nähdä: naisen ei kuulu olla sellainen [joka tappaa lapsensa], se ei liity naiseuteen. Suhtautuminen on tosi torjuvaa.”

Siksi synkistä ajatuksista ei useinkaan kysytä eivätkä ne pääse päivänvaloon.

”Meillä ihannoidaan ihmisiä, jotka eivät murru. Se, että vain heikot pyytävät apua, on tosi syvälle iskostunutta.”

Suomessa kuolee vuosittain keskimäärin 3–5 lasta vuodessa oman vanhempansa surmaamana. Määrä ei ole juuri muuttunut vuosien varrella.

Mikkosen tapauksessa ajatus jäi yksittäiseksi. Hän ei osaa sanoa varmasti, olisiko todella voinut toteuttaa sen. Hän ymmärsi kuitenkin, ettei ajatus ollut terve.

Oivallus oli avain parempaan, Mikkonen kokee.

”Ymmärsin, että mikään ei jatku ikuisesti, ei edes kärsimys. Ja että minä päätän, miten meille käy. Se oli kieroutunutkin ajatus mutta antoi minulle voimaa ja lopulta pelasti meidät.”

Nina Mikkonen arvelee, että eräs syy hänen vaikenemiseensa on suomalainen häpeän ja yksin pärjäämisen kulttuuri.

”Meillä ihannoidaan ihmisiä, jotka eivät murru. Se, että vain heikot pyytävät apua, on tosi syvälle iskostunutta.”

Apua Mikkonen haki vasta useita vuosia myöhemmin. Tuolloin hänellä diagnosoitiin masennus ja hän sai lääkityksen. Mikkonen arvelee olleensa pahasti masentunut jo kymmenen vuotta sitten.

”Aivan varmasti. Jos apua olisi silloin tarjottu, olisin ehkä ottanutkin vastaan.”

Minna Piispa muistuttaa, että mikään selittävä tekijä ei tietenkään tee perhesurmaa yhtään vähemmän tuomittavaksi. Mikkonen ajattelee samoin.

”Tekoa ei tule hyväksyä. Teko on mielisairas, mutta en koe, että perhesurmaan päätyvä ihminen on välttämättä mielisairas.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat