Ennen isäksi tuloaan Petri Musta­kallio oli varma, että heille tulee kaksi lasta, mutta toisin kävi – Vanhemmat kertovat, mihin haaveet useammasta lapsesta kariutuivat

Petri Mustakallio kertoo minkälaista lapsiperheen arki on kun väsymys painaa eikä hoitoapua löydy. ”Toista lasta en jaksaisi, Mustakallio sanoo.

Petri Mustakallion mielestä lapsiperheet ovat hyvin eriarvoisessa asemassa siinä, onko heillä tukiverkostoja vai ei.

10.5. 2:00 | Päivitetty 10.5. 8:53

Kuinka monta lasta toivoisimme?

Kaksi, ajatteli Keravalla asuva Petri Mustakallio, 40, vielä ennen isäksi tuloaan. Enemmän kuin yhden, mietti puolestaan vantaalainen Satu Raivio, 45, odottaessaan esikoistaan vuosia sitten.

Sekä Mustakallion että Raivion lapsiluku on kuitenkin jäänyt yhteen. Keskeinen syy tähän on tukiverkostojen puute. Isovanhemmat asuvat kaukana tai ovat iäkkäitä tai sairaita. Se on tarkoittanut, että raskaasta vauva-ajasta tai pikkulapsivuosista on pitänyt selvitä pitkälti omin voimin.

”Elän uusperheessä, mutta omia lapsia on vain yksi. En ole uskaltanut yrittää enempää lapsia, koska turvaverkko puuttuu”, Raivio sanoo.

”Ennen esikoisen syntymää haaveilin vähintään kahdesta lapsesta, mutta olen luopunut ajatuksesta. Arjen realiteetit ovat tulleet vastaan: toista lasta en vain yksinkertaisesti jaksaisi”, Mustakallio summaa.

”Arjen realiteetit ovat tulleet vastaan.”

Anna-Katariina Parkkasaarta, 32, mietityttää, miten omat voimavarat riittäisivät vauva-ajan kokemiseen vielä uudestaan, sillä esikoisen kanssa ensimmäiset puoli vuotta olivat hyvin raskaat.

”Kun lapsi ei nuku ja itsekin valvoo öitä kuukausitolkulla, se uuvuttaa: on pinna kireällä, hermostunut ja alakuloinen fiilis. Pitää ennakoivasti miettiä, jaksaisimmeko, jos meille joskus tulisi lisää lapsia”, Parkkasaari sanoo.

"Ajatellaan, että on ihan ok, että pienten lasten vanhemmat ovat kuolemanväsyneitä.”

Hän kokee myös, että väsymystä normalisoidaan.

”Ajatellaan, että on ihan ok, että pienten lasten vanhemmat ovat kuolemanväsyneitä. Miten niin? Minusta se ei ole ok kenenkään kannalta.”

”Lastenhoitoapua on vaikea pyytää ystäviltä. Harva on sitä myöskään tarjonnut”, Anna-Katariina Parkkasaari sanoo. Kuvassa Parkkasaaren puoliso Asko Parkkasaari ja pariskunnan tytär Aini-Sofie Parkkasaari.

Tutkimusten mukaan vauva-aika ja pikkulapsivuodet ovat lapsiperheitä erityisen paljon kuormittava ajanjakso.

Jos tukiverkosto löytyy ja yhteys etenkin isovanhempiin on hyvä, se lisää perheiden jaksamista ja halukkuutta lasten hankintaan, kertoi Turun yliopiston sosiologin professori Antti Tanskanen Helsingin Sanomissa viime viikolla.

Tukiverkostojen puute ja sen vaikutus perheiden lapsilukuun korostuvat erityisesti suurissa ja monikulttuurisissa kaupungeissa. Suomessa ilmiö näkyy pääkaupunkiseudulla.

Lue lisää: Kirjoitus hoito­avun merkityksestä lapsi­perheille synnytti kiivaan keskustelun – Tutkijan mukaan lapsia jää syntymättä erityisesti Helsingissä

Tärkein tukiverkosto ovat tutkimusten mukaan isovanhemmat.

Petri Mustakallio on samaa mieltä.

”Ehdottomasti se olisi se ensisijainen vaihtoehto, myös lapsen kannalta. Ei kaveria voi pyytää avuksi, jos lapselle tulee vaikka ripuli ja pitäisi itse mennä töihin.”

”En halua tunnetta siitä, että olen kiitollisuudenvelassa.”

Parkkasaari on pari kertaa turvautunut ystävien apuun, mutta helppoa se ei hänen mielestään ole.

”Jos sanoo ääneen, että nyt me tarvitsemme apua, tulee olo, että olenko nyt huono äiti. Vaikka olisi kuinka väsynyt, mieluummin ajattelee, että kyllä pärjään ja jaksan itse. En myöskään halua tunnetta siitä, että olen kiitollisuudenvelassa.”

Kukaan haastateltavista ei ajattele, että isovanhempien velvollisuus olisi hoitaa lapsia. Jokainen heistä on silti saanut apua ainakin satunnaisesti osalta isovanhemmista.

He kuitenkin toivoisivat, että perheiden erilaiset tilanteet tunnistettaisiin, että niitä ymmärrettäisiin nykyistä paremmin ja että tukiverkostojen puuttumisesta uskaltaisi puhua.

”Jos asiasta sanoo, se leimataan herkästi valittamiseksi. Että itsehän olet lapsesi tehnyt, hoida ne myös. Tunnen välillä kateutta ystäviäni kohtaan, joilla on tukiverkostoja”, Parkkasaari sanoo.

Parkkasaaren perhe sai neuvolan kautta kotiin perhetyöntekijän, kun lapsi oli kolmen kuukauden ikäinen. Hoitoa tarjottiin yhtenä päivänä viikossa kolmen tunnin ajan. Jo siitä oli merkittävä apu.

”Oli ihanaa, kun työntekijä vain tuli ja otti lapsen ja itse sai hetken levätä.”

HS kysyi viime viikolla vanhempien kokemuksia tukiverkostojen puuttumisesta. Kyselyyn vastasi 254 lukijaa.

Vastauksista kävi ilmi, että tukiverkostot eivät tarkoita vain lastenhoitoapua. Moni vastaaja nosti esiin myös psyykkisen tuen ja turvallisuuden tunteen. Ne jäävät usein puuttumaan, jos tukiverkostoja ei ole. Osa vanhemmista huomautti lisäksi, että tukiverkostojen puuttumisesta kärsii myös lapsi.

”Hirvittää kyllä, miten kaikki järjestyy, kun olemme molemmat työssä.”

Raivio on tuntenut surua siitä, ettei lapsi ole pystynyt luomaan tiivistä yhteyttä isovanhempiinsa pitkän välimatkan vuoksi.

”Olen itse saanut olla paljon omien isovanhempieni kanssa, ja se on ollut merkityksellinen kokemus. Omalta lapseltani se puuttuu.”

Samaa suree Parkkasaari.

”Meillä on ihanat isovanhemmat, mutta koska he asuvat kaukana, tunnesiteen muodostuminen on haastavampaa.”

Moni kyselyyn vastannut vanhempi kokee raskaana myös sen, ettei parisuhteelle jää aikaa.

Mustakallio muistelee olleensa puolisonsa kanssa viettämässä iltaa puoli vuotta sitten. Parkkasaari pääsi lokakuussa puolisonsa kanssa brunssille heidän hääpäivänään. Raivio kertoo, että lapsi oli ensimmäistä kertaa yön yli hoidossa nelivuotiaana.

”Jos yhdelle lapselle ei löydy hoitoapua, niin ongelma tuplaantuu, jos lapsia on enemmän.”

Tukiverkoston puuttumisella on iso vaikutus myös työelämään, kokevat vanhemmat. Esimerkiksi kaikkia työtehtäviä ei ole aina voinut ottaa vastaan, vaikka olisi halunnut.

”Ei hirveästi voi lähteä pitkille työmatkoille. Haasteellisinta on, jos tulee äkillisesti jokin hoidon tarve”, Mustakallio sanoo.

Raivio teki alun perin kolmivuorotyötä mutta vaihtoi päivätyöhön.

”Yritin siten helpottaa omaa jaksamistani.”

”En halunnut riskeerata, että voimavarat loppuvat, jos hankin useamman lapsen”, Satu Raivio sanoo.

Parkkasaari palasi töihin helmikuussa, ja puoliso jäi kotiin alle kaksivuotiaan lapsen kanssa. Tilanne muuttuu syksyllä, kun päiväkoti alkaa.

”Hirvittää kyllä, miten kaikki järjestyy, kun olemme molemmat työssä.”

Mustakallio kertoo odottavansa aikaa, kun lapsi kasvaa: josko silloin helpottaisi.

”Odotan sitä kovasti. Lapsi on ihana, mutta ennen syntymää en osannut edes ajatella, miten rankkaa ja sitovaa lapsiperhearki on. Varsinkin kun ei itse ole enää ihan nuori”, Mustakallio sanoo.

Raivion perhearjessa raskaimmat vuodet ovat jo takanapäin, mistä hän on helpottunut.

”Ajattelen, että olen ollut yhdelle lapselle mahdollisimman jaksava ja hyvä vanhempi ja että se on parempi kuin jos olisin vetänyt itseni ihan äärirajoille hankkimalla useamman. Sillä jos yhdelle lapselle ei löydy hoitoapua, niin ongelma tuplaantuu, jos lapsia on enemmän.”

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat