Vanhusten hoivalaitoksissa kummallinen ilmiö: Katoavat vaatteet ja tavarat

Hoivakotien iäkkäiltä asukkailta häviää säännöllisesti vaatteita ja tavaroita –  jopa huonekaluja.

Hoiva- ja palvelukodeista katoaa jäljettömiin asukkaiden vaatteita ja muuta omaisuutta. Kuvituskuva.

16.8. 11:34

Hoivakodeissa ja palvelutaloissa katoaa säännöllisesti asukkaiden vaatteita sekä muuta omaisuutta, jopa huonekaluja. Toistuville häviämisille ei useinkaan löydy mitään selitystä, omaiset kertovat.

Omaisille tavaroiden katoamisista ja jatkuvasta uusien vaatteiden hankkimisesta voi koitua satojen, jopa tuhansia eurojen kustannukset. Hoitoyksiköt eivät yleensä korvaa katoamisia, vaikka olisi selvää, ettei asukas ole niihin syypää – esimerkiksi liikuntakyvytön vanhus ei voi itse kadottaa oloasua päältään.

HS haastatteli asiasta kolmea pääkaupunkiseudun asukasta, joiden omaisilta on laitosasumisen aikana kadonnut taivaan tuuliin kaikenlaista päällystakeista merkkivaatteisiin ja kengistä pöytäliinoihin, jopa huonekaluihin. Esimerkkitapaukset ovat kolmesta eri kunnasta, hoiva- ja palvelukodeista.

Espoolaisen Sirkka Nykäsen puoliso asuu toista vuotta ympärivuorokautisessa hoivalaitoksessa Espoossa. Ongelmia vaatteiden katoamisen kanssa on ollut alusta saakka.

”Kun vaatteet menevät pyykkiin, ne eivät tule takaisin, vaikka ne olisi huolellisesti nimikoitu ja merkitty. Uusia t-paitoja, neuleita ja verkkareita on hävinnyt. Kerran hävisi heti ensimmäisessä pesussa pari Marimekon pitkähihaista paitaa”, Nykänen kertoo.

Nykäsen puoliso ei pysty liikkumaan omatoimisesti, toisin sanoen hän ei ole voinut itse kuljettaa tai hukata vaatteitaan minnekään. Lisäksi hoivakodin huoneiden oven ovat lukossa, eli asukkaat eivät pääse toistensa huoneisiin. Silti katoamiset ja sekaantumiset ovat jatkuvia.

”Kaikki omaiset, joiden kanssa olen asiasta puhunut, sanovat samaa: tätä sattuu koko ajan. Myös tarkkaamattomuutta on. Erään asukkaan verkkarit oli laitettu pesuun, vaikka taskussa oli puhelin. Sinnehän se hajosi, kun edes taskuja ei tyhjennetty. Ihmettelen, miten on näin huolimatonta toimintaa.”

Nykäsen mukaan osa vaatteista on palautunut pitkän ajan päästä, mutta usein ne jäävät pysyvästi kadoksiin. Toisinaan hän on huomannut, kuinka jokin puolisolle ostettu paita onkin ollut toisen asukkaan päällä.

”En ole siitä meteliä nostanut, mutta kyllä se hutiloinnilta tuntuu. Ja nytkin on kaikki puolison verkkarit jossain kateissa.”

Helsinkiläisen Minnan äiti asuu Vantaalla yksityisessä hoivakodissa. Minna esiintyy jutussa vain etunimellään, sillä hän pelkää, että julkisuudesta koituisi haittaa hänen iäkkäälle äidilleen. Minnan henkilöllisyys on kuitenkin HS:n tiedossa.

Minnan äiti on vuodepotilas eikä liiku itse minnekään. Äidiltä on kuitenkin vuosien varrella hävinnyt tai tuhoutunut paitsi vaatteita ja kenkiä, myös pöytäliinoja, pyyhkeitä ja torkkupeittoja. Minnan mukaan osa tavaroista on löytynyt toisten asukkaiden huoneista tai kaapeista, mutta monet ovat kadonneet ikiajoiksi.

”Jotkut puserot ehtivät olla päällä vain kerran ennen katoamista. Rintaliivejä äidillä oli alun perin seitsemän paria, enää ei yhtäkään.”

Minna arvelee syyksi pyykin käsittelyä.

”Henkilökunta pesee kaiken, myös sisäkengät, pesukoneessa korkeissa lämpöasteissa ja kuivattaa kuivurissa niin, että jopa Crocsit tulivat minikokoisina takaisin. Sisäkenkiä ja -tossuja on kadonnut tai mennyt pilalle kymmeniä.”

Hoivakodissa asukkaiden huoneiden ovet ovat auki eikä lukollisia kaappeja ole, eli myös asukkaat pääsevät halutessaan kulkemaan toistensa huoneissa. Sekään ei kuitenkaan selitä sitä, että myös isoja huonekaluja häviää.

”Kummallisin on keittiön tuoli. Sitä etsittiin ja ihmeteltiin, mutta eipä ole vieläkään löytynyt.”

Koska hoivakoti ei korvaa katoamisia, ne menevät omaisten tai asukkaan itsensä piikkiin.

”Useita tuhansia euroja on vuosien aikana kulunut, ja varmaan kaikki vaatteet päällystakkia lukuun ottamatta olen kertaalleen uusinut”, Minna sanoo.

Hän kokee, ettei katoavaa omaisuutta nähdä kovinkaan suurena asiana, minkä vuoksi tilanne ei muutu.

”Ei varmaan olisi ok, jos työikäisten vaatteita katoaisi. Kun on kyseessä vanhukset, on ikään kuin hyväksyttyä, että tavaraa vain häviää.”

Myös vantaalainen Outi Raunetvuo paheksuu sitä, että ostettuun palveluun ei sisälly asiakkaan omaisuudesta huolehtiminen.

Raunetvuon nyt jo edesmennyt äiti asui vuosikausia tehostetun hoivan yksikössä hoivakodissa. Vaatteita katosi tuon tuosta. Välillä ne tulivat pesusta kutistuneina ja pilalle menneinä.

”Yöpaidat, oloasut ja ihan kaikki takista lähtien hävisivät kuin joku olisi hävittänyt, polttanut tai pannut roskiin. Kun aloin peräänkuuluttaa vaatteita, hoitajat olivat silmät pyöreinä, että he eivät tiedä mistään mitään. Toppatakista pidin ison metelin, se oli uusi ja arvokas. Se ja jotain muutakin vaatetta palautui metelin jälkeen.”

Raunetvuon mukaan äidin päälle ilmaantui myös niin sanottuja vainajavaatteita, jotka olivat saman hoivakodin aiemmin menehtyneen asukkaan jäämistöä.

”Se tuntui vähän ikävältä etenkin, kun äitini rakasti vaatteita ja oli aina huoliteltu. Hän oli hyvin tarkka siitä, että päällä oli puhtaat ja kauniit vaatteet.”

Raunetvuon mukaan ikääntyneelle voi olla erityisen tärkeää, että hän saa päälleen oman, tutun vaatteen, johon voi liittyä paljon muistoja. Hän ihmetteleekin, miten niinkin tavanomaista askaretta kuin vaatehuoltoa ei saada hoivakodeissa toimivaksi ja luotettavaksi.

”Jos viet pesulaan vaatteita, saat omat vaatteesi takaisin. Mikä siinä on, että hoivakodin pesulasta niitä ei saa takaisin? Tulee mieleen, että henkilökunta ei tuon taivaallista välitä, kenen vaate on ja mihin kaappiin se kuuluu.”

Omaiset ymmärtävät, etteivät katoavat vaatteet ja tavarat ole hoiva-asumisessa olennaisin asia. Moni kuitenkin painottaa, että hoivakodin asukkaalla olisi oltava oikeus luottaa siihen, että hän saa asua niin, ettei omaisuutta katoa tai viedä. Asiakkaana hän maksaa palvelusta, ei siitä, että vaatteita tai omaisuutta katoaa tai rikkoontuu.

Raunetvuo huomauttaa myös, että omaisille jatkuva uusien vaatteiden hankkiminen on paitsi kallista, myös työlästä.

"Vaatteiden ostamisessa on iso vaiva, puhumattakaan siitä, että ompelet sormet verellä nimilappuja kiinni. Se oli vaivalloista ja vei aikaa, ja silti ne hävisivät.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat