Ammattina suurin suru

Uuden lastensairaalan sairaalapappi Johanna Tammelin sanoo, että yhteiskunta jättää perheet liian yksin sen pahimman kriisin jälkeen. Tammelinin minä-muotoinen kirjoitus on toimittajan koostama Tammelinin haastattelun pohjalta.

Sairaalapappi Johanna Tammelin sytyttää led-kynttilän Uuden lastensairaalan kappelissa.


15.10. 2:00

”Usein kuollut lapsi todella näyttää nukkuvalta. Hoitajat asettelevat hänet niin, että hänelle voi viimeisen kerran jutella. Tai silittää häntä tai itkeä tai rukoilla tai vain olla siinä hiljaa.

Toiset perheet haluavat itse pukea lapsen arkkuun tai huolehtia, että mukana on kirje tai rakkain unilelu. Toiset tahtovat nostaa vauvansa viimeisen kerran syliin. Toiset eivät tahdo katsoa häntä enää, mutta haluavat kuitenkin pysähtyä hetkeksi hänen vierelleen.

Kaikki nämä tavat ovat oikeita, kaikki lähtee perheen toiveista. Mutta, kun läheinen kuolee, tarjoamme täällä Uudessa lastensairaalassa tällaista hyvästelyhetkeä vanhemmille, sisaruksille ja isovanhemmille. Kannustamme tuomaan pienetkin lapset jättämään jäähyväiset.

Osa toivoo että minä, sairaalapappi, seison siinä hyvästelyhetkellä rinnalla, vaikka oma vakaumus olisi toinen kuin minulla.

Kun lapsi kuolee, aivan kaikilla pitää olla oikeus ulkopuoliseen tukeen. Tai kun hän sairastuu äkillisesti tai joutuu onnettomuuteen.

Toiset kaipaavat sielunhoitoa, mutta uskonnottomatkin miettivät usein suuria kysymyksiä. Me sairaalapapit olemme täällä kaikkien surua varten.

Sairaalan ulkopuolella yhteiskunta ei enää samalla lailla sitä surua näe.

Minä olen Johanna Tammelin, yksi kolmesta papista Uudessa lastensairaalassa.

Aiemmin olin sairaanhoitaja, töissä leikkaussalissa. Pidin siitäkin, mutta tajusin että haluan keskittyä kuuntelemaan. Haluan tukea ihmisiä pidemmän aikaa.

Olen tehnyt työtä myös seurakunnassa, mutta kutsumus nimenomaan sairaalatyöhön syveni jo opiskeluaikoina. Tulin Lastenklinikalle töihin vuonna 2011. Olin suunnittelemassa, miten sairaala­sielunhoito järjestetään täällä Uudessa lastensairaalassa.

Suurimman osan työajastani olen täällä, mitä nyt välillä on yövuoroja sairaaloiden ja hoivakotien pappien yhteisessä päivystysringissä.

Kirkon perustehtävä on olla siellä, missä ihmisillä on vaikeinta. Tämä on myös luonnekysymys. Minä pystyn kantamaan tämän verran, siksi minun kuuluu tehdä näin.

Sairaalapapin pitää teologian opintojen ja pappis­vihkimyksen jälkeen suorittaa työn ohessa kolmevuotinen koulutus. Lisäksi olen opiskellut traumaterapeutiksi, jotta olen saanut lisää tieteellisesti tutkittuja työkaluja kriisissä olevien ihmisten kohtaamiseen.

Me lastensairaalan papit emme käytä papin pukua muuten kuin kirkollisissa toimituksissa. Ihmiset säikähtävät sitä pukua, ikään kuin se ennustaisi sairaalassa kuolemaa.

Kollegani keskittyy enemmän perheisiin, joissa on pitkäaikaisia sairauksia. Minä kohtaan ihmisiä, joilla lapsi on joutunut hengenhätään äkisti, odottamatta. Pienistä vauvoista teini-ikäisiin.

Työnantajani on seurakunta. Tilat ja työyhteisön tarjoaa sairaanhoitopiiri.

Kaikki lähtee ihmisten omasta vakaumuksesta. Sairaalapappi ei saa käännyttää. Sitä edellyttää myös seurakunnan ja Husin välinen sopimus. Minä olen tukena, jos niin halutaan, oli tarvitsija sitten uskova, agnostikko tai ateisti.

Ulkomailla on myös sairaalarabbeja ja sairaalaimaameja. Suomessakin voisi olla, mutta vain evankelis­luterilainen kirkko on tehnyt tällaisen sopimuksen.

Käytännössä me sairaalapapit otamme perheiden toiveesta yhteyttä muihin uskonnollisiin yhteisöihin. Meillä on kontakteja hyvin moniin sellaisiin.

Sairaalan kappeli nimettiin kappeliksi, jotta nimi olisi monella kielellä selkeä. Mutta se on hiljentymistila kaikille uskonnoille ja uskonnottomille. Uskonnolliset symbolit voi vaihtaa tai ottaa pois näkyvistä.

Osa toivoo, että jatkan perheen tukena oman uskonnon edustajan rinnalla. Joskus perheessä on useita uskontoja, jolloin voidaan esimerkiksi toivoa, että me molemmat olemme mukana yhteisessä rukoushetkessä.

Joidenkin mielestä uskonto ei kuuluisi sairaalaan lainkaan, mutta oman uskonnon harjoittaminenkin on perusoikeus. Varsinkin elämän vaikeimmilla hetkillä.

Surussa on yksilöllisiä eroja, jokaisen tausta vaikuttaa. Siinä on kuitenkin myös jotain universaalia.

Ihmisille on tyypillistä, että äärimmäisessä hädässä alkaa miettiä eksistentiaalisia kysymyksiä. Miksi tämä tapahtuu juuri minulle?

Se on se asia, mistä minun täytyy itsekin eniten Jumalalleni puhua. Ei lapsen kuolemassa ole mitään tarkoitusta ja mielekkyyttä.

Epäoikeudenmukaisia ja hirveitä asioita tapahtuu hyville ihmisille, eikä siihen miksi-kysymykseen tule vastausta.

Tarvitaan ammattimaisuutta, että voi samaan aikaan olla täysin läsnä ja ottaa riittävästi etäisyyttä. Ammattimaisuutta tarvitaan myös silloin, kun alkaa pelätä omien lastensa puolesta. Se auttaa tajuamaan, että pelko on enemmänkin tämän ammatin vaikutusta kuin muuta.

Jotta tätä työtä jaksaa, työnohjauksen täytyy olla kunnossa ja palautumishetkiä pitää olla sekä työpäivän aikana että sen jälkeen. Itselläni jooga ja hengitysharjoitukset ovat toimivia keinoja.

Hyvin tyypillistä sureville vanhemmille on etsiä selitystä. Syyllinen haetaan usein peilistä, vaikka mitään aihetta syyllisyydelle ei olisi. Varsinkin äidit miettivät, olisiko pitänyt tehdä jotain toisin. Kai se on aika syvällä ihmisyydessä se tarve suojella omaa lastaan, mistä tuollainen ajatus kumpuaa.

Sitä aiheetontakin syyllisyyttä pitää kuunnella, jotta sen yli voi päästä.

Joskus minun toivotaan tukevan saattohoidossa olevaa lasta tai teini-ikäistä itseään. Sekin lähtee nuoren omasta vakaumuksesta, hänen toiveistaan ja peloistaan. Aloitan kysymällä, mitä hän ajattelee. Onko hänen mielestään kuoleman jälkeen jotain?

Jos meillä on sama vakaumus, voin puhua pääsystä Jumalan syliin. Jos hän ajattelee toisin, etsin keskustelemalla asioita, jotka tuovat juuri hänelle lohtua.

Jokaisella pitäisi olla turvallinen olla, kun lähtee täältä.

Kriiseissä myös rituaalit ovat ihmisille tärkeitä vakaumuksesta riippumatta. Useimmilla on tarve pysähtyä.

Meillä on kaikille uskonnosta riippumatta sopivia muistelutilaisuuksia ja musiikkia. Esimerkiksi sellaisia joissa saa sytyttää led-kynttilän sille tärkeälle ihmiselle. Erikseen järjestetään selkeästi kristillisiä rukous- tai lauluhetkiä.

Sitten on kirkollisia toimituksia, sekä nopeasti että suunnitellusti.

On äkkitilanteita, joissa lapsi halutaan vaikka kastaa teho-osastolla. Ja rauhallisempia, joissa perhe esimerkiksi toivoo kastetta ennen rutiinileikkausta. Tai minut pyydetään kastamaan, kun vauva on ollut sairaalassa pitkän aikaa syntymänsä jälkeen.

Minua pyydetään myös hautajaisiin. Ja joskus vihkimään tai kastamaan pienempää sisarusta.

Osa työtäni on tukea henkilökuntaa. Sairaanhoidon kuormittuminen näkyy. Ammattilaisten työ on usein raskasta. Esimerkiksi vaativan elvytystilanteen jälkeen voi tarvita kuuntelijaa.

Suruun täällä lastensairaalan sisällä saa edelleen kuormituksesta huolimatta laajasti tukea. Olen osa tiimiä, johon kuuluu lisäkseni psykiatreja, sosiaalityöntekijöitä ja psykiatrisia sairaanhoitajia. Tiimissä sitten mietimme, miten ja kuka meistä tukisi parhaiten juuri tätä perhettä. Täällä pidämme huolta.

Minun luokseni ei tarvitse jonottaa. Pidän kalenterini tarpeeksi väljänä.

Luokseni saa palata myös, kun kaikki on ohi. Niin monta kertaa kuin tarvitsee. Suosittelen monille sen lisäksi terapiaa. Neuvon, mitä reittiä sitä voi lähteä järjestämään.

Vanhemmat jätetään aivan liian yksin suremaan sairaalan jälkeen, tai jos vaikka lapsi kuolee kotonaan.

Toimivia kriisipalveluita on, mutta pitkäaikainen apu on liian vaikeasti saatavilla.

Se on väärin. Ihmiset pitäisi saattaa pitkäaikaisen tuen pariin. Vanhemmat ovat siinä tilanteessa aivan loppuun uupuneita. Ei siinä pysty selvittämään ja järjestämään apua itselleen.

Erityisesti mietin sisaruksia. Jos esimerkiksi kouluikäiseltä lapselta kuolee sisarus, se saattaa näkyä koulussa vaikka levottomana käytöksenä tai oppimisvaikeuksina.

Sitten hoidetaan sitä oireilua, mutta ei alkuperäistä traumaa. Tai kysytään kerran lapselta, että miten voit. Kun hän vastaa että hyvin, päätellään että tämä ei tarvitse keskusteluapua. Hiljaista hätää ei huomata ollenkaan.

Missä yhteiskunta silloin on? Miksi se ei näe tätä?

Esimerkiksi koulujen psykologeilla ja kuraattoreilla on kyllä osaamista, mutta ei aikaa. Kyse on nimenomaan resursseista. Se, ettei lapsen surua kohdata ja häntä kannatella surussaan tulee paljon kalliimmaksi myöhemmin.

Menetettyä lasta ei korvaa mikään. Siksi pitää olla paikkoja, joihin saa aina tulla, jos haluaa keskustella.

Suru ei katoa. Surun kanssa voi oppia elämään.

Lapsen kuolemassa ei ole mieltä, mutta elämässä on.

Sitä toivoa minä yritän ihmisille antaa. Että surusta huolimatta elämässä tulee vielä olemaan iloakin.”

Teksti on toimittajan rakentama Johanna Tammelinin haastattelun pohjalta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat