”Mestari liikuttamaan meidät kyyneliin, mestari vapauttamaan meidät nauruun” – Näin piispa Teemu Laajasalo puhui Vesa-Matti Loirin siunaus­tilaisuudessa

Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalon siunauspuhe taiteilija Vesa-Matti Loirin hautaan siunaamisessa Johanneksenkirkossa.

Teemu Laajasalo ja Vesa-Matti Loiri.

20.9. 16:39

Rakkaat Jenni, Sampo ja Ukko, hyvät läheiset ja sukulaiset, hyvät Veskun kollegat ja kaikki ystävät,

suomalaisten koululaisten kesäloma loppui elokuun toisena keskiviikkona. Samana päivänä loppui Vesa-Matti Loirin elämä.

Tapasimme viimeisen kerran kymmenen päivää aikaisemmin sairaalassa. Puhuimme maallisia ja taivaallisia sekä kävimme läpi Veskun toiveita koskien tätä päivää. Päivää, jonka määrää hän ei vielä silloin tiennyt. Päivää, johon hän jo kuitenkin valmistautui. Hän halusi, että siunaisin hänet nimenomaisesti tässä Johanneksenkirkossa, koska hänelle juuri tämä kirkko on erityisen kaunis ja siihen liittyy hänelle tärkeitä muistoja.

Täällä me siksi, hyvät ystävät, nyt olemme. Suuressa kirkossa, suuren miehen arkun äärellä.

Vesa-Matti Loiri oli monilahjakkuus. Hänen lahjakkuuttansa kuvaa se, että edellinen lause kuulostaa valjulta. Hänestä tekisi mieli sanoa enemmän. Hän oli enemmän kuin monilahjakkuus. Mestari, joka reilusti yli puolen vuosisadan ajan kosketti, itketti ja ilahdutti meitä. Mestari elokuvissa, televisiossa ja näyttämöillä. Mestari levyillä, radiossa ja konserteissa. Mestari taiteessa ja viihteessä. Mestari soittamaan sielujemme syväsäveliä. Mestari näkemään arjen pintakerrosten sävyt. Mestari liikuttamaan meidät kyyneliin. Mestari vapauttamaan meidät nauruun.

Vesa-Matti Loiri oli lajityyppien monilahjakkuus; hän pystyi liikkumaan kaunokirjallisten klassikkojen, kokeellisen taiteen ja suurimman kansanviihteen välillä ja väleissä. Joskus peräkkäin ja joskus samanaikaisesti, joskus omasta tahdostaan, joskus tilanteiden pakottamana, joskus jokaiselle jotakin kohdentaen ja toisinaan kaikille kaikkea antaen.

Vesa-Matti Loirin olemisessa ja äänessä asui järisyttävä karisma. Ainutlaatuinen tunnistettavuus. Kun Vesku lauloi pienen, kaikille tutun kappaleen, kappale tuli hetkessä suureksi. Vesa-Matti Loiri oli täynnä kansaa kouraisevaa karismaa. Mutta hänen nostovoimansa äärellä halusivat olla myös kollegat. Kokemassa ja jakamassa yhdessä syvällistä kunnianhimoa ja taiturimaista osaamista.

Kuten me kaikki tässä salissa tiedämme, Vesku oli monilahjakkuus myös urheilussa – käsipallon, vesipallon, jalkapallon, jääkiekon, nyrkkeilyn, biljardin ja golfin taituri. Urheilussa oli hänelle kysymys paitsi tuloksien tavoittelemisesta ja kaverien kukistamisesta myös esillä olemisesta ja yleisön palvelemisesta, ihmisten saamisesta hurraamaan ja haltioitumaan.

Vesa-Matti Loiri kosketti äänellään tuhansia konserteissa ja miljoonia televisioissa. Mutta samalla hänen äänensä kykeni koskettamaan myös vain kaikkein lähimpiä hänen laulaessaan surun hetkillä Suojelusenkelin perheelleen tai hyräillessään Lapin kesän ystävilleen mökin illassa.

Elokuisen keskiviikkoaamun tieto Veskun kuolemasta muuttui keskipäivän tiedotteeksi taiteilija Vesa-Matti Loirin kuolemasta. Kaikkien muistellessa taiteilijaa pohdin, kenelle hän kuuluu. Kuka saa hänet omakseen?

Vuosikymmenien ihmeellisen uran ja erityisen kiinnostuksen perusteella voisi vastata, että Vesa-Matti Loiri kuului kaikille.

Vesku oli suuri tähti, mutta toisaalta suomalaisten tuntojen tulkki ja kansan nöyrä palvelija. Omanarvontuntoinen ja päättäväinen, mutta syvästi tietoinen siitä, että hänet on nostanut ja hänet pitää pystyssä yleisön suosio. Tavalliset suomalaiset ihmiset. Vesku sai voimaa yleisöltä. Silloinkin, kun oli väsynyt. Oli aikoja, jolloin hän väsyi julkisuuteen. Mutta hän ei väsynyt yleisöön, niihin ihmisiin, jotka rakastivat hänen esiintymistään.

Suosion seurauksena moni halusi hänestä palan. Joskus kävi niin, että he, jotka olisivat erityisesti tarvinneet häntä, jäivät innokkaampien jalkojen alle. Siksi kysymykseen, kenelle Vesa-Matti Loiri kuuluu, voisi vastata myös toisella tavalla. Vesku kuuluu omaisille ja läheisille.

Viimeisessä kolmen tunnin tapaamisessamme Vesku puhui elämän taakoista. Siitä, että vaikka hän ei pelkää kuolemaa, hän tuntee, että hänellä on kuormaa kannettavana. On elämän eriä, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, jotka tuntuvat keveyden vastapainona.

Kun olin kuunnellut, tuntui, että kaikki on jo puhuttu. Sitten sanoin hiljaa itsekseni Raamatun jakeen: ”Missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5: 20) Vesku säpsähti ja pyysi toistamaan lauseen. Keskustelumme aikana, hän pyysi sanomaan lauseen yhä uudestaan ja uudestaan. Ja vannotti, että tuo lause pitää ehdottomasti sanoa tänään täällä kirkossa.

”Missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” Tuo Roomalaiskirjeen lupaus on suurmiehen viimeinen tilintasaus. Sen hän halusi tässä sanottavan. Se on yhtäältä osoitettu niille kaikkein rakkaimmille läheisille, joille hän olisi joinain hetkinä halunnut kuulua enemmän. Ja toisaalta se on osoitettu taivaaseen. Muistuttamaan siitä, että viimeiseksi jää armo. Kristuksen armo, jossa Jumala rakastaa ihmistä sellaisena kuin hän on, ei sellaisena, minä hän toivoisi olevansa. Armo, jossa ihminen kuuluu Jumalalle.

Vesku sanoi monelle, että kuolema ei pelottanut häntä. Hän oli vakaa ja valmis. Hänelle oli selvää, että kaikki ei ole tässä. Vesku oli koko elämänsä kirkon jäsen. Kristitylle kuolema ei ole piste, vaan pilkku. Paras on vielä edessä. Siksi tunnelma oli taakoista huolimatta kevyt.

Vesa-Matti Loiri kuului kansalle ja samalla hän oli läheistensä oma. Mutta viimeisellä viivalla hän kuuluu Jumalalle. Jumalalle, joka antaa jälleennäkemisen riemun rakkaiden kanssa. Jumalalle, joka ottaa hänet vastaan taivaan juhlaorkesteriin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat