Kun kärköläläisellä Irene Lindroosilla epäiltiin suusyöpää, asiat etenivät aluksi esimerkillisen nopeasti. Reilussa viikossa Päijät-Hämeen hyvinvointialueella oli otettu koepala ja päätetty, että leikattava on.
68-vuotias Lindroos oli tyytyväinen. Hän ei tiennyt, miten laajalle syöpä olisi levinnyt, mutta suusyöpä on usein nopea. Tiistai-aamuna Lindroos odotti leikkausta Helsingin Meilahdessa, hänet luvattiin tulla hakemaan saliin puoli kahdeksalta.
Kymmentä vaille kahdeksan hän painoi soittokelloa, kun ketään ei näkynyt. Hänelle tultiin kertomaan, että leikkaus oli peruttu. Kaikki sen päivän leikkaukset siinä salissa oli pakko perua, koska henkilökuntaa oli liian vähän.
Parikymmentä leikkaussalia joudutaan pitämään kiinni jatkuvasti koko Hus-alueella, kertoo Hus-yhtymän (Hus) hallintoylilääkäri Veli-Matti Ulanderin.
Lisäksi perumisia joudutaan toisinaan tekemään henkilöstöpulan, muiden kiireisten leikkausten tai potilaasta johtuvien syiden vuoksi.
Ulander ei voi kommentoida yksittäistä potilasta koskevaa asiaa, mutta pitää peruuntumista ikävänä tilanteena.
Koronapandemian aikaan Husissa jouduttiin perumaan valtava määrä leikkauksia. Leikkausjonoja ei ole vielä päästy kunnolla purkamaan.
Haastavin tilanne on Ulanderin mukaan tukielinkirurgian puolella, jossa yli 2 000 potilasta on joutunut odottamaan leikkausta yli puoli vuotta. Hankala tilanne on myös neurokirurgiassa, jossa määrät eivät ole yhtä isoja, mutta korvaavaa palvelua ei ole tarjolla muualla.
Jonojen purku on Ulanderin mukaan Husin tärkein painopiste tällä hetkellä.
Kun Husin historian kallein rakennusprojekti eli Siltasairaala ja Syöpäkeskus alkuvuodesta avasivat ovensa, tiedettiin jo, että leikkauksia jouduttaisiin perumaan.
Tilanne on ollut samankaltainen esimerkiksi Siltasairaalan edeltäjässä Töölössä ja lukuisissa muissakin Husin sairaaloissa.
Lue lisää: Hus avasi uuden Syöpäkeskuksensa potilaille
Lue lisää: Helsingin historian kalleinta sairaalaa ei saada täysin auki hoitajapulan vuoksi
Husin kiireettömät leikkausjonot repäisi uuteen kasvuun pandemia, mutta tilanne on pahentunut muistakin syistä. Siis etenkin siksi, että hoitajia ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi leikkausten toteuttamiseen suunnitellusti.
Kun Lindroos lähetettiin taksimatkalle kotiinsa sadan kilometrin päähän, hän raivostui. Ei siis häntä hyvin kohdelleille hoitajille tai alansa huipuksi mainostetulle kirurgille vaan muulle yhteiskunnalle.
”Minkä ne hoitajat tälle voivat, parhaansahan he tekevät. Mutta hoitajapulasta on puhuttu ainakin kaksikymmentä vuotta, eikä mitään ole tehty.”
Uuden sairaalan komeat puitteet ärsyttivät erityisesti, kun Lindroos mietti, miten paljon yhteiskunnan rahaa paloi turhan takia hänen verikokeisiinsa tai kuljettamiseensa.
Samalla hän mietti, miten moni muu potilas joutui yhtä pahaan tai pahempaan ahdinkoon samasta syystä.
Uutta leikkausta yritetään viikon päästä. Kenties se toisella kerralla toteutuu, mutta Lindroos on nyt joka tapauksessa varma, että jotain on muuttunut Suomessa verrattuna siihen, kun hän aiemmin sairasti toista syöpää.
”Jotain arvokasta on mennyt Suomessa rikki.”
