Aaro Valtanen, 23, ja Simon Sissonen, 19, pyörivät studiolla ympyrää, lukevat riimejä puhelimen näytöltä ja mutisevat. Etusormet naputtavat rytmin tahdissa ilmaa.
Kohta pitäisi räpätä. Itäkeskuksessa sijaitsevan Nuorten toimintatalo Kipinän studion ohjaaja Mats Takila, 52, on antanut tehtävän. Kyllä puolessa tunnissa saa kokonaisen biisin tehtyä.
”Eikö?”
Biittiä ei sentään tarvitse tehdä itse. Sen hoitavat nuoret tuottajat Veeti Muukkonen, 18, ja Cristal Flores, 24.
Takila istuu nojatuolissa ja seuraa vierestä.
Jos Helsingissä on viime vuosikymmeninä haaveillut räppärin urasta, on todennäköisesti ollut tekemisissä Takilan kanssa.
Takilan oppilaita vuosien varrelta ovat esimerkiksi Pyhimys, Mikael Gabriel, Ville Galle, Mäk Gälis, Lukas Leon, Heikki Kuula ja Hassan Maikal.
”Junnuja on ollut niin paljon, etten nyt edes muista, keitä kaikkia siellä on ollut.”
Takila on ohjannut nuoria tekemään musiikkia vuodesta 1993 lähtien. Silloin Takila aloitti Taidetalo Narrin vahtimestarina. Vähitellen hän alkoi opettaa siellä käyneille nuorille kitaransoittoa ja musiikin tekemistä studiossa.
Mats Takila on opettanut nuoria tekemään musiikkia jo 30 vuoden ajan.
Vuosituhannen alusta lähtien Takila on keskittynyt räppiin. Hän pyöritti Sörnäisissä sijainneessa nuorten toimintakeskuksessa Hapessa toiminutta rap-studiota, ja vuonna 2007 Takila oli mukana perustamassa kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Helsinki Freedom Records levy-yhteisöä (HFR).
HFR julkaisi levyjä, mutta sitä ei haluttu kutsua levy-yhtiöksi, sillä sen ajateltiin kuulostavan liian kaupalliselta. Tarkoitus oli pikemminkin toimia nuorten artistien ponnahduslautana musiikkimaailmaan.
Perustajat päätyivät puhumaan yhteisöstä.
””Junnuja on ollut niin paljon, etten nyt edes muista, keitä kaikkia siellä on ollut.”
Yhteisön periaatteet ovat edelleen samat, mutta nimi on vaihtunut. Nykyään se on Helsinki Unity Music.
”Ollaan puuttuva porras demo-artistin ja levy-yhtiön välissä. Pusketaan artisteja isoon maailmaan”, Takila sanoo.
Yhteisöllä on studioita seitsemällä nuorisotalolla: Itäkeskuksessa, Herttoniemessä, Kannelmäessä, Arabiassa, Harjussa, Pikku Huopalahdessa ja Munkkiniemessä.
Studioita voi käyttää kuka tahansa 13–25-vuotias. Ilmaisen ajan voi varata netistä.
Kipinän Mummola-studion varustus on ammattistudion tasolla, sanoo Mats Takila.
Studioiden varustus vaihtelee. Pikku Huopalahdessa studio tarkoittaa ainakin kuvien perusteella mustaa nahkasohvaa, isoa itämaista mattoa, pöytää, tietokonetta, kaiuttimia ja mikrofonia.
Itäkeskuksen nuorisotalolla on kolme studiota, Kellari, Mummola ja Puukkopaja. Kaksi jälkimmäistä avattiin vuonna 2021. Mummola on Takilan mukaan studioiden lippulaiva. Varustus on samaa tasoa kuin ammattistudiolla.
”Tai paljon korkeammalla.”
Kaikkien levy-yhteisön studioiden laitteissa on samat ohjelmat ja käyttöliittymät.
”Kun lähdet Puukkopajasta, voit jatkaa myöhemmin siellä tai mennä Kannelmäkeen, Pikku Huopalahteen, Arabiaan tai…”
Tällä hetkellä Takila ohjaa työparinsa Heikki Anttosen kanssa yhteensä noin 70:ää nuorta. Osa räppää tai laulaa, osa tuottaa tai soittaa soittimia.
He harjoittelevat tosissaan ja haluavat saada musiikista ammatin, Takila sanoo. Pitkään studiolla käyneet täysi-ikäiset nuoret voivat käyttää studioita itsenäisesti.
Studioilla käy nuoria myös piipahtamassa. Nämä nuoret jaksavat harjoitella musiikintekoa pari kertaa. Sitten he katoavat.
”Ne huomaa, että kukaan ei tee sitä musiikkia niiden puolesta”, Aaro Valtanen sanoo.
Aaro Valtanen ja Simon Sissonen tutustuivat Idolsin finaalin katsomossa vuonna 2018. Molemmat olivat tulleet katsomaan räppäri Leo Luthandoa.
Luthando oli Valtasen kaveri. Sissonen ei tuntenut kumpaakaan.
”Me puhuttiin Aaron kanssa katsomon penkeillä”, Sissonen kertoo.
Molemmat olivat kuunnelleet aiemmin paljon suomalaista räppiä. Elastista, Gettomasaa, JVG:tä.
Valtanen oli kirjoittanut riimejä nuorempana. Hän ja Sissonen innostuivat räppäämisestä kunnolla vasta Idolsin jälkeen. Sissonen sanoo, että Leo Luthando sai räppäämisen näyttämään helpolta.
”En sanonut silloin mitään, mutta mietin, että pitäisiköhän munkin aloittaa räppääminen. En tiennyt, mistä löytyisi studio, kunnes kuulin, että täältä”, Sissonen sanoo.
Aaro Valtanen lukee riimejä puhelimensa näytöltä ja räppää.
Myös Valtanen ajatteli katsomossa, että hänkin voisi räpätä. Hän alkoi harjoitella kotona ja teki kaverinsa kanssa muutaman biisin Soundcloudiin. Pian he soittivat musiikkiaan levy-yhtiölle.
Eivät biisit olleet hyviä, Valtanen sanoo nyt. Mutta eivät he tienneet, millainen on hyvä biisi.
”Siellä sanottiin, että alku on hyvä, mutta kannattaisi ehkä mennä Happeen harjoittelemaan.”
Valtanen työskentelee markkinoinnin parissa. Sissonen opiskelee merkonomiksi ja on työharjoittelussa lähi-Lidlissään.
Aiemmin molemmat haaveilivat ammattiurheilijan urasta. Valtanen pelasi teininä jalkapalloa ja salibandya. Selän välilevynpullistuma kuitenkin romutti unelman.
”Sen jälkeen en oikein enää mahtunut top-joukkueisiin, kun olin vuoden pelaamatta.”
Sissonen halusi auto-urheilijaksi. Hän on pitänyt formulasta ”niin kauan kuin muistaa”.
”Oon pari kertaa ajanut kartingia.”
Muita selkeitä tulevaisuuden haaveita heillä ei ole ollut. Nyt he toivovat, että räpistä voisi joskus saada sen verran rahaa, ettei muita töitä tarvitsisi tehdä.
He räppäävät omasta elämästään. Sissonen on tehnyt biisin siitä, miksi hänet adoptoitiin aikoinaan Suomeen.
Kun Valtanen kertoo tutuille suunnitelmistaan, unelmaa räppärin urasta toisinaan ihmetellään.
”Että eihän ne puhu mistään muusta kuin väkivallasta, huumeista ja naisista.”
Keskustelu rapin lyriikoista ei ole uusi, mutta viime vuosina se on saanut uuden kierteen. Julkisuudessa on puhuttu musiikin yhteydestä siihen, että nuorten vakava väkivaltarikollisuus on lisääntynyt.
Ruotsissa monet maan suosituimmista nuorista räppäreistä ovat – tai olivat, osa heistä on kuollut – kytkeytyneet jengien koston kierteeseen. Rinkebyn nuorisotalo, jossa jengeihin kytkeytyneet nuoret tekivät musiikkia, suljettiin. Ruotsalainen toimittaja Diamant Salihu kirjoittaa aiheesta Ruotsin jengikonfliktia käsittelevässä kirjassaan Kunnes kaikki kuolevat.
Artistit eivät enää olleet sivusta seuraavia tarkkailijoita, vaan tärkeä osa jengien välistä psykologista sodankäyntiä. He poseerasivat musiikkivideoillaan jengikonfliktista tuttujen hahmojen kanssa ja räppäsivät vastustajien tappamisesta. He myös tekivät rikoksia, joista sitten väsäsivät säkeitä.
Vaikuttaa siltä, että Suomessakin vuonna 2021 leimahtanut katujengien koston kierre otti kierroksia rap-kappaleista, joissa haukuttiin vastapuolta.
”Mä luulen, että se mikä on tällä hetkellä in räpissä ja hiphopissa, on gangsta-kulttuuri”, Valtanen sanoo.
Hän ajattelee, että tapahtumien täytyy olla todellisia, jotta niistä voi räpätä. Hän ja Sissonen kertovat, etteivät he räppää väkivallasta.
”Mun elämään ei sellainen kuulu”, Valtanen sanoo.
Valtasen mielestä joissain suomiräpin alalajeissa on otettu viime vuosina vaikutteita ruotsalaisesta gangsta rapista, tai tarkemmin drill rapista. Mutta suoraa yhteyttä nuorten lisääntyneen väkivaltarikollisuuden ja rapin välillä hän ei näe.
”Onko väkivallan ihannointi ylipäätään yleistynyt? Sellainen kulttuuri, joka ei linkity pelkästään hip hopiin?”
Cristal Flores ja Veeti Muukkonen tekevät biittiä.
Tuottaja Cristal Flores istuu studion nojatuolissa.
Flores kiinnostui musiikin tekemisestä Hapessa loppuvuonna 2019. Muutamaa vuotta aiemmin hän oli muuttanut lukio-opintojen perässä Vihdistä Helsinkiin. Lukio jäi kesken, ja Helsingissä oli hankalaa yksin. Flores ei tuntenut ketään, eikä tiennyt mitä tekisi elämällään.
Aluksi Flores oppi soittamaan pianoa, mutta vähitellen myös äänittämisen ja studiotyöskentelyn perusteita. Hän ehti harjoitella Hapessa muutaman kuukauden, kunnes nuorisotilat suljettiin koronapandemian vuoksi. Lopulta sisäilmaongelmista kärsinyt Happi studioineen sulki ovensa pysyvästi.
””Elämä olisi voinut mennä ihan eri tavalla.”
Rajoitusten höllennyttyä Flores siirtyi tekemään musiikkia korona-aikana avatuille Kipinän studioille. Siellä hän alkoi tuottamaan musiikkia ja tutustui nuoriin, joista tuli lopulta hänen ystäviään.
”Elämä olisi voinut mennä ihan eri tavalla. Kun on kouludroppaaja, eikä ole duunia. Että mitä olisi ajautunut tekemään?”
”Jos ei ole mitään, mitä teet?”, Flores kysyy.
Mats Takila sai nuoriso-ohjaajan pätevyyden oltuaan töissä viisi vuotta.
Usein studiolla vain jutellaan. Osalla nuorista ei ole elämässään yhtäkään aikuista, jolle puhua, Takila sanoo.
Studiolla puhutaan paljon musiikista, mutta toisinaan aiheet ovat henkilökohtaisia ja vakavia, ”tosi diippejä”.
Takila ajattelee, että nuorisotalojen musiikkiohjaus on ennaltaehkäisevää nuorisotyötä. Hän kertoo tavanneensa studioilla useita nuoria, joita musiikki on auttanut pääsemään jaloilleen.
Takila haluaisi, että julkisuudessa puhuttaisiin enemmän myös räpin ennaltaehkäisevästä vaikutuksesta. Hän sanoo, että räppi on matalan kynnyksen musiikkiharrastus. Netistä voi ladata ilmaisia biittejä, joiden päälle voi räpätä.
”Mieti mitä se vaatii, jos haluaa ruveta soittamaan viulua”, Takila sanoo.
Toisaalta räpin tekemisen vaivattomuus voi myös olla haaste nuorisotaloille. Monilla nuorilla on makuuhuoneissaan välineitä, joilla musiikkia voi tehdä: tietokoneita, mikrofoneja, miksauslaitteita.
Takilan mielestä nuorisotalojen musiikkistudioiden on tarjottava nuorille jotain, mitä omassa makuuhuoneessa ei ole: ohjausta ja verkostoja.
”Miksi nuorisotalotoiminnan pitäisi olla puuhastelua? Miksi emme voisi olla tavoitteellisia?”
Takilan nuorille musiikintekijöille antama tehtävä alkaa valmistua. Biitti syntyi vartissa, ja nyt on Valtasen ja Sissosen vuoro räpätä.
Valtanen astuu mikrofonin eteen ensin.
”Oon kaupungin kovimpii bilettää, eikä näitä bileitä voi hiljentää mitenkään. Studiol päivät graindataan, sit radalla raivolla raidataan”, hän räppää.
Seuraavaksi on Sissosen vuoro. Hän hakee sanojaan ja keskeyttää räppäämisen muutaman kerran. Hän haluaa nauhoittaa kohdat uudestaan.
”Ku oon himassa viikonloppusin, treenaan musaa enkä nää loppuu siin”, Sissonen lausuu mikkiin.
”Hyvä flow”, Takila kannustaa nojatuolista.
Biisi on valmis 35 minuutissa.