He pelastivat vihreän paratiisin - Espoo | HS.fi

Nuuksion metsät alkoivat täyttyä retkeilijöistä pian kansallispuisto-aseman myöntämisen jälkeen. Kuvakollaasissa vasemmalla ollaan sienimetsässä 1997, keskellä kuva sienestysruuhkasta vuonna 1998 ja oikealla ulkomaalaisia opiskelijoita tutustumassa Nuuksioon 1996. Kuva: Johanna Juupaluoma / HS, Kuvankäsittely: Jouni Pajunen / HS

He pelastivat vihreän paratiisin

Joukko partiolaisia ja luonnonsuojelijoita väänsi sinnikkäästi, että Nuuksioon saatiin kansallispuisto. Nyt Nuuksio on suositumpi kuin koskaan.

Julkaistu: 23.5. 2:00, Päivitetty 23.5. 6:18

Kappas vain, täällä on muutama muukin. Viikonloppuaamuna tyhjän paikan löytäminen on haastavaa Nuuksion Haukkalammen parkkipaikalta. Kovin paljon väljempää ei ole sen vierestä lähtevillä rengaspoluillakaan.

Kaukaa viisaimmat tiesivät jo vuosia ennen kävijämäärien räjähtämistä, että kansallispuistona Nuuksiosta tulisi suosittu.

Ongelma oli vain siinä, ettei Nuuksiossa ollut tuolloin vielä kansallispuistoa. Sen sijaan 1990-luvun alussa Nuuksion eri alueita uhkasivat metsähakkuut ja kaavoitushankkeet.

Tarvittiin kansalaisliike ennen kuin myös poliitikot ja virkamiehet havahtuivat näkemään Nuuksion kansallispuiston tärkeyden.

Varhain toukokuisena aamuna keväällä 2020 Nuuksion metsissä suunnistaa Mikko Ilomäki. Hänellä on täysi syy sanoa seuraavat sanat:

”Onhan tämä rakas paikka.”

Ilomäki on yksi heistä, joita ilman Nuuksio ei olisi nykyisenlainen. 1990-luvulla, parikymppisenä partiolaisena, hän puhui aktiivisesti Nuuksion suojelun puolesta.

Ilomäki veti partiolaisten piirijärjestön Pääkaupunkiseudun partiolaisten Nuuksio-projektia, jonka tavoitteena oli, että Nuuksioon saataisiin kansallispuisto.

Tuolloin Nuuksio oli vielä kätkössä oleva metsähelmi, josta tiesi huomattavasti nykyistä harvalukuisempi retkeilijäjoukko. Kaikkein ahkerimpiin Nuuksiossa liikkujiin kuuluivat partiolaiset, joille sen maisemat ja luonto olivat tulleet tutuiksi partioretkillä.

Näillä retkillä myös Ilomäki oli vakuuttunut siitä, että varsinkin Nuuksion erämainen järviylänkö tarvitsee suojelua, jotta sitä ei pilattaisi rakentamisella.

HS 6.8.1994

Niinpä Ilomäki alkoi kirjoittaa tiuhaan esimerkiksi Helsingin Sanomien yleisön­osastolle. Hän korosti, kuinka Nuuksion suojelua tarvitaan ja Nuuksion arvo vielä jokin päivä huomataan kasvavan pääkaupunkiseudun luonto- ja retkikohteena.

”Tuntui, että sitä oli vaikea viestiä, kun väestönkasvusta ei ollut vielä konkretiaa. Kansallispuiston kävijämäärät ovatkin olleet nykyään vielä suurempia kuin ennen uskallettiin edes arvata.”

Kun Nuuksiosta tuli kansallispuisto vuonna 1994, Ilomäki oli yhdessä Uudenmaan luonnonsuojelupiirin Jack Barkmanin kanssa vastaanottamassa lääninhallituksen ympäristöpalkintoa.

Sen he saivat pitkäjänteisestä työstä, jota heidän edustamansa Nuuksion kansalaisliike oli tehnyt metsäalueiden suojelun puolesta.

Alkuun mitään kansalaisliikettä ei ollut, vaan ajatus metsien suojelusta eteni hiljalleen eri tahoilla.

Suomen luonnonsuojeluliitto oli väläyttänyt ideaa kansallispuistosta jo 1960-luvulla. Nuuksio ei ollut kuitenkaan niiden alueiden joukossa, kun Suomeen perustettiin liuta uusia kansallispuistoja vuonna 1982. Ajatus kansallispuistosta ei hellittänyt, vaan luonnonsuojeluliitossa päätettiin jatkaa kansallispuistohankkeen edistämistä ja perustaa Nuuksio-ryhmä.

Muutkin heräsivät kunnolla Nuuksion suojeluun vuonna 1987, kun Solvallan urheiluopiston yhteyteen suunniteltiin maailmanluokan kilpahiihtokeskusta. Sitä vastustivat niin partiolaiset, asukkaat kuin Helsingin yliopiston professoritkin, sillä hankkeen pelättiin turmelevan luontoa ja johtavan esimerkiksi uuden tien rakentamiseen Porintieltä halki Nuuksion.

Ensimmäinen askel Nuuksion järviylängön kehittämiseksi ulkoilu- ja luonnonsuojelutarkoituksiin otettiin, kun valtioneuvosto teki asiasta periaatepäätöksen ja perusti Nuuksioon Tervalammen retkeilyalueen vuonna 1989.

Valtiojohdossa ajateltiin, että kaavoituksella ja pienemmillä, erillisillä luonnonsuojelualueilla Nuuksiota pystyttäisiin suojelemaan, eikä kansallispuistoa siksi nähty tarpeellisena.

Pian kävi selväksi, etteivät nämä keinot riittäneet. Esimerkiksi ympäristöministeriö oli myöntänyt rantakaavoitusluvan suojelun kannalta keskeisiksi koetuille rannoille.

Metsää myös kaatui niin Vihdissä, Kirkkonummella kuin Espoossakin alueilla, joita olisi haluttu suojella. Syynä oli se, että 1990-luvun taitteessa Nuuksion maaomistus oli huomattavasti hajanaisempaa kuin nykyisin. Suuria alueita Nuuksiosta omistivat yksityiset maanomistajat ja kunnat, erityisesti Helsinki.

Nuuksion Mustalampi on yksi tutuimmista näyistä kansallispuistossa. Lammen äärelle on lyhyt matka suositulta Haukkalammen parkkipaikalta. Kuva: JOHANNA JUUPALUOMA

Syksyllä 1992 alkoi tapahtua, kun partiolaiset alkoivat patistella silloista ympäristöministeriä Sirpa Pietikäistä (kok) Nuuksion suojeluun.

Näkyvin käännekohta oli se, kun partio­laiset alkoivat kerätä kansalaisadressia.

Huoli oli noussut Vihdin Suolikasjärven rannoista, jonne oli kaavailtu ranta-asutusta. Juuri tuo seutu oli myös partiolaisten mielestä Nuuksion kaikkein erämaisinta ydintä ja kansallispuiston kannalta keskeisintä aluetta.

Ensiksi partiolaiset luovuttivat ympäristöministerille kortin, jonka oli allekirjoittanut toista sataa partiojohtajaa.

Sitten kaikki Pääkaupunkiseudun partiolaisten lippukunnat lähtivät mukaan nimienkeruutalkoisiin. Nimiä kerättiin puolitoista kuukautta niin kouluissa kuin työpaikoillakin, ja joulukuussa partiolaisten keräämä lähes 41 000 nimen adressi luovutettiin Pietikäiselle.

”Nimien keräämisessä oli aivan erilainen työ kuin nykyisin. Tämä, että keksimme kerätä kansalaisadressia, tapahtui aikana ennen nettiadresseja”, Ilomäki sanoo.

Syksyn aikana myös ympäristöministeri oli päätynyt siihen, että kansallispuisto olisi ainut tapa suojella Nuuksiota ja laki­esitystä Nuuksion kansallispuistosta oli päätetty alkaa valmistella.

Mikko Ilomäen viikot huipentuvat siihen, kun hän sunnuntaisin tulee suunnistamaan Nuuksion Solvallaan. Kuva: Kimmo Penttinen

Uhat eivät suoraan loppuneet kansallispuiston perustamiseen. Vuonna 1994 kansallispuiston koko oli alle kolmannes nykyisestä. Nuuksiossa näkee yhä hakkuujälkiä, sillä kansallispuiston alue on kasvanut kuin tilkkutäkki pala kerrallaan, kun valtio on lunastanut maita itselleen. Suuria yksityisiä maita saatiin mukaan kansallispuistoon vasta 2000-luvun taitteessa, kun Nuuksiosta tuli yksi Suomen Natura 2000 -alueista.

Espoon ympäristökeskuksen erityissuunnittelija Kalevi Hiironniemi muistaa hyvin, kuinka hän joutui kaupungin puolella tapaus kerrallaan ottamaan kantaa Nuuksion metsähakkuita ja kaavoituksia vastaan niiden ympäristövaikutusten takia.

1990-luvulla hän oli myös monet kerrat esittelemässä Nuuksiota siitä kirjoittaville toimittajille, kun alueen suojelun tärkeyttä pidettiin esillä.

”Ajat ovat kyllä muuttuneet, kun muistaa, miten silloin käytiin vanhaa kunnon suojelutaistelua kaupungin sisälläkin. Kansallispuistolle ei aluksi lämmetty lainkaan”, Hiironniemi sanoo.

”Asenneilmasto alkoi kääntyä vasta, kun ministeriötasolla alettiin ymmärtää Nuuksion arvoa.”

Yhteinen tahto puuttui niin kuntien väliltä kuin niiden sisältäkin pitkään sen osalta, mikä on Nuuksion tulevaisuus. Nuuksiota uhkaavaa rakentamista jarrutti hieman, mutta ei täysin, se, että Pohjois-Espoon yleiskaava oli kesken ja alueet olivat toimenpidekiellossa.

”Isoin ilonaihe on ollut se, että Nuuksio lopulta pelastui, ja nähdä, miten merkittävästä alueesta on nykyisin kysymys.”

Kun Metsähallituksessakin oli ryhdytty toimeen, jotta Nuuksio saisi kansallispuiston statuksen, alkoi Metsähallitus myös ottaa herkemmin kantaa kaavahankkeisiin Nuuksion ympärillä. Sen mukaan Nuuksion suurin uhka oli rakentamisen hivuttautuminen lähemmäksi puistoa.

Esimerkiksi 1990-luvulla Vihti kaavaili aivan Nuuksion kylkeen Heinässuolle hevostilaa, lomakylää ja omakotialuetta. Hanke kaatui lopulta laajaan vastustukseen ja siihen, että hevostilaa suunnitellut maanomistaja päättikin maanvaihdossa luovuttaa metsänsä Metsähallitukselle.

Nuuksion pitkospuita ja polkuja tallaa nykyään yli 350 000 ihmistä vuodessa. Kuva: JOHANNA JUUPALUOMA / HS

Nykyisin Nuuksio on monelle itsestään selvä päiväretkikohde. Haukkalammen parkkipaikalla retkeilijöitä palaa takaisin autoilleen ja toisia taas saapuu puistoon.

Tänä keväänä jos koskaan Nuuksio on osoittanut sen tarpeellisuuden, josta Mikko Ilomäkikin kirjoitti lehtien palstoille jo vuosikymmeniä sitten.

Alkuvuoden aikana kävijöitä on ollut kolme kertaa enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan.

Ensiksi lumeton talvi toi Nuuksioon ihmisiä. Sitten tuli koronaviruspandemia ja kevät, jolloin vapaa-aikaa ei ole voinut viettää juuri muuten kuin liikkumalla luonnossa.

”Tänä vuonna tehdään varmaan uusi kävijäennätys”, toteaa Metsähallituksen puistonjohtaja Harri Karjalainen.

Nuuksion kävijämäärä lähti jyrkkään nousuun seitsemän vuotta sitten, jolloin myös luontokeskus Haltia avattiin. Suurin osa väestä pakkautuu Haukkalammen kaikkein tunnetuimmille reiteille, vaikka Nuuksioon pääsee monesta muustakin kohdin ja tilaa erämaassa riittää.

Painetta Haukkalammelta on tarkoitus jakaa muille alueille tasaisemmin, ja myös Haltian yhteyteen suunnitellaan uusia rengasreittejä. Parhaillaan Nuuksion hoito- ja käyttösuunnitelmaa päivitetään. Jos suunnitelma menee ympäristöministeriössä läpi, uusia reittejä on tarkoitus alkaa rakentaa vuonna 2021.

Nyt kansallispuisto on sen laajuinen, mitä aikoinaan lähdettiin tavoittelemaan, ja partiolaistenkin tärkeiksi kokemat erämaa-alueet on saatu osaksi puistoa. Onko Mikko Ilomäen mielessä vielä jotain, mitä kansallispuistossa pitäisi olla?

”Täällä käy laajoja ihmismassoja, ja samalla alueella on isoja luontoarvoja. Toivon, että näiden kahden välille löydettäisiin tasapaino”, hän pohtii.

Ensi sunnuntaina Ilomäki suunnistaa taas hänelle tutuissa metsämaisemissa.

Pekka Väänänen viettää Nuuksion metsissä vähintään 300 päivää vuodessa ja on huolissaan luonnosta vieraantuneista ihmisistä – ”Yksi sukupolvi on mennyt”

Nuuksion ruuhkiin etsitään helpotusta: Suosittuun kansallispuistoon suunnitellaan nyt uusia reittejä

Espoo - luetuimmat

Luetuimmat

Uusimmat