Espoon ”romukeisari” takoo rahaa rojulla, jota muut ihmiset eivät enää halua: ”Nesteet pois, renkaat pois, akku pois ja rokkenroll!” - Espoo | HS.fi

Espoon ”romukeisari” takoo rahaa rojulla, jota muut ihmiset eivät enää halua: ”Nesteet pois, renkaat pois, akku pois ja rokkenroll!”

Kun espoolainen auto tulee tiensä päähän, aloittaa se uuden elämänsä Romu Keinäsen pihalla Kauklahdessa. Sinne päätyy se romu, mitä me emme enää halua.

Tämän Volvon aika on koittanut. Joni Mustonen kuljettaa autoa kuivauspaikalle.­

19.9. 2:00 | Päivitetty 19.9. 14:07

Tänne ne päätyvät, Romu Keinäsen pihalle Espoon Kauklahteen. Viimeiset kilometrinsä kulkeneet tai kaupungin maille hylätyt autot, vanhat putket ja mitä metalliromua ikinä saattaakaan kuvitella.

Näin on ollut jo vuodesta 2001, jolloin ”Romukeisari” Jyri Keinänen perusti romupihansa kauklahtelaiselle tehdasalueelle. Kahdessa vuosikymmenessä kaupunki ympärillä on kasvanut ja valta Romu Keinänen oy:lla vaihtunut, mutta piha pysyy.

Yrityksellä on toimipisteet myös Vantaalla ja Karjaalla. Niissä käsitellään enemmän värimetalleja ja suuria romuja, Espoossa toiminta keskittyy autoihin.

”Parhaillaan tässä saattaa olla toistasataa autoa nipussa”, sanoo toimitusjohtaja Toni Keinänen ja viittaa pihan perällä olevaan autopinoon.

Tai oikeastaan entisiin autoihin. Pinossa on parisenkymmentä mustanharmaata paalia, jotka tunnistaa autoiksi lähinnä sieltä täältä pilkistävistä umpioista.

Viime vuonna Manner-Suomen liikennekäytössä olevien autojen keski-ikä oli yli 12 vuotta, romutettavien autojen 21 vuotta. Suomen autokanta on eurooppalaisittain vanhaa. Se näkyy myös romuttamolla.

Tällä hetkellä Keinäsen leikkuripaalaimen puristuksiin päätyvä auto on useimmiten valmistettu vuosituhannen vaihteessa. Syitä lähettää auto viimeiselle matkalle on monia. Jotkin on vain ajettu loppuun, toiset vaatisivat uuden menopelin verran maksavia korjauksia, osalle omistaja ei vain löydä mitään käyttöä.

Toimitusjohtaja Toni Keinänen (oik.) ja ympäristöjohtaja Marko Walavaara esittelivät romupihan toimintaa.­

Romuammattilaiset kuvailevat kierrätyksen olevan Suomessa laadukasta. Romu Keinäsen ympäristöjohtaja Marko Walavaara luettelee luvut kevyesti ulkomuistista: 85 prosenttia autosta on kierrätettävä, kaatopaikalle saa mennä 5 ja poltettavaksi jätteeksi 10 prosenttia. Rautaa kierrätetään yhä uudestaan ja uudestaan, kuten on tehty jo tuhansien vuosien ajan.

”Tässä on varmaan jokaisessa kärryssä jotain rautaa, joka on ollut suunnilleen Kleopatran kruunussa”, Walavaara sanoo viitaten romuihin.

Sitä on vähän vaikea uskoa. Pian pinoon päätyvä tummansininen farmari-Volvo ja muinaisen Egyptin kuuluisin kuningatar tuntuvat olevan täysin eri maailmoista. Tämä Volvo on hyvin tavallinen romutettava: yleinen malli, valmistettu joskus vuosituhannen vaihteessa.

Ennen päätymistään osaksi majesteettista paalipinoa on auto vielä ”kuivattava”. Kuivauksessa autosta poistetaan kaikki mitä ei voi laittaa paalauskoneeseen. Samalla tarkistetaan vielä kertaalleen, ettei kyytiin ole unohtunut mitään palavaa tai ympäristölle myrkyllistä. Akut, renkaat ja öljyt kierrätetään erikseen, polttoaine imetään säiliöön odottamaan käyttöä.

”Nesteet pois, renkaat pois, akku pois ja rokkenroll”, Keinänen tiivistää.

Video näyttää, kuinka Volvo käsitellään Romu Keinäsellä:

Kuivauspaikalla Volvon konepelti ei tahdo aueta. Keula on sen verran mukiloitunut, että lukko on jäänyt jumiin. Tätä autoa ei tarvitse sääliä, joten konepelti aukeaa näppärästi trukin piikeillä sohaisemalla.

Öljysäiliö sen sijaan avautuu helposti. Tummaa nestettä valuu ulos muutaman desilitran verran, huomattavasti vähemmän kuin yleensä, Keinänen huomauttaa. Öljyn vähyys kielii siitä, ettei moottoria ole huollettu. Ehkä tämä Volvo onkin yksi niistä onnettomista menopeleistä, joiden matka tyssää huollon puutteen vuoksi.

Kuivaus olisi muuten valmis, mutta renkaat pitäisi vielä saada irti. Ne ovat luultavasti olleet vaihtamatta pitkään, sillä pultit ovat tiukasti jumissa. Ne irrotetaan myöhemmin järeämmällä koneella. Lopuksi Joni Mustonen spreijaa auton kylkeen oranssin K-kirjaimen. Katalysaattori on vielä sisällä, se täytyy muistaa repiä pois.

Joni Mustonen ”kuivaa” autoa poraamalla öljysäiliön auki.­

Periaatteessa auton voisi purkaa varaosiksi, mutta se ei yksinkertaisesti maksa vaivaa. Purkaminen vaatisi tilaa ja työtunteja, ja lopputuloksena olisi osia, joille ei ole kysyntää.

Esimerkiksi Volvosta voisi irrottaa vaikka laturin. Irrottamisen, testaamisen, varastoinnin ja itse myynnin järjestämisen jälkeen siitä joutuisi pyytämään saman hinnan kuin täysin uudesta. Lisäksi tulisivat vielä takuukysymyksetkin.

”Se ei ole kannattavaa, vaikka se olisi kaikista paras kierrätystapa”, Keinänen sanoo.

Harvinaisempien autojen varaosia kyllä kerätään talteen. Kun pihalle tuodaan auto, jonka osille olisi vielä käyttöä, ilmoitetaan siitä tuttuihin autopurkaamoihin. Purkaamon porukka käy sitten noutamassa auton, irrottaa siitä mitä tarvitsee ja palauttaa rungon romutettavaksi.

Tästä Volvosta ei varaosia tarvita. Renkaat revitään irti ”kouralla”, hienommin sanottuna materiaalinkäsittelykoneella. Ne päätyvät suureen rengaspinoon, jonka äärellä Niko Andersson irrottelee vanteita. Kumit kuljetetaan myöhemmin rekalla kierrätykseen.

Romupihalla suurin osa työstä tehdään käsin.

”Tämä on niin raakaa rukkasduunia kuin rukkasduuni vain voi olla. Sataa, paistaa, kylmä, lämmin, tämä on samanlaista koko ajan”, Keinänen sanoo.

Raskas työ melun keskellä ei sovi kaikille. Romualalla vaihtuvuus on suurta. Toisaalta alan yleinen vitsi on, että pari vuotta työssä jaksanut vaihtaa lopulta vain käyntikorttia. Työ vie mennessään.

Suurin osa romupihan töistä tehdään käsin. Niko Andersson irrottaa renkaita vanteista.­

Niin kävi myös Toni Keinäselle. Hän tuli töihin isänsä firmaan 17-vuotiaana. Suunnitelmana oli tehdä töitä välivuoden ajan ja lähteä sitten opiskelemaan koneasentajaksi ja insinööriksi. Kaksitoista vuotta myöhemmin hän on yhä vailla insinöörin papereita.

”Se välivuosi on jatkunut,”, Keinänen toteaa.

Toimitusjohtajaksi Keinänen nousi vuosi sitten. Isä Jyri Keinänen käy paikalla vielä säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta vetovastuu on nyt pojalla. Romupiha on tuttu muillekin perheenjäsenille. Perheyritys, kuten moni muukin romuliike.

Yritysten pysymistä perustajasuvussa selittyy ainakin osittain alaan liittyvillä mielikuvilla. Romu on jätettä, josta halutaan eroon, ongelma, jonka olemassaolon mieluiten unohtaisi.

Romupihalla kulutusjuhlan kääntöpuolta ei pääse pakoon. Kun kuluttaja istahtaa uuden sähköautonsa rattiin tyytyväisenä vähenevistä päästöistään, lojuu vanha bensasyöppö saastuttaja romuttamon pihalla.

Walavaara kuvailee romualaa muun yhteiskunnan peiliksi, solmukohdaksi tavaravirrassa.

”Teollisuus ja yhteiskunnat kuluttavat tavaraa, ja se kaikki imetään tähän. Me näemme tässä kaiken sen kulutetun ikään kuin uuden tiensä alussa.”

Jokaisella sukupolvella on omat syntinsä, jotka lankeavat seuraavien taakaksi. Yhden aikakauden ihmeaine voi olla parin vuosikymmenen päästä ongelma.

Esimerkiksi nyt myrkylliseksi tiedetty asbesti oli vielä viime vuosisadan lopulla monipuolinen materiaali, jota käytettiin niin seinärakenteissa kuin autoissakin. Sen käyttö kiellettiin koko EU-alueella vuonna 2005.

”Ratkomme isoisiemme syntejä.”

Monet romutettavista autoista sisältävät esimerkiksi nyt vaaralliseksi tiedettyjä palonestoaineita. Tiukentuvien päästötavoitteiden ja kiellettyjen aineiden listat kasvavat. Ne ovat kierrätysteollisuuden ja romupihan haasteita.

Siinä se synti nyt murskaantuu. Leikkuripaalain sulkee auton sisäänsä ja iskee leukansa kiinni, ja savipohjainen maa vavahtaa. Volvot ovat erityisen sitkeää tekoa, joten tätäkin kappaletta on käänneltävä ja rutistettava useampaan kertaan. Lopulta jäljellä on romupaali. Se päätyy pinoon muiden kaltaistensa kanssa, osaksi pihan kirjavaa metallimassaa.

Paalatut autot pinotaan pihan nurkkaan odottamaan kuljetusta.­

Kaikki tämä on muunnettavissa rahaksi, ja sen tietävät rikollisetkin. Ryöstösaaliina romu on helppo, sillä siinä ei ole sarjanumeroita tai tunnistetietoja. Joskus varkaudet olivat jatkuva riesa. Eräänäkin jouluna Keinäsen pihalle murtauduttiin kolmen päivän aikana neljästi.

Nykyään pienellä pihalla on tusinan verran kameroita ja lisäksi vielä liiketunnistimet. Varkaudet ovat vähentyneet mutta samalla myös ammattimaistuneet. Kerran rikolliskoplan hallusta löytyi järjestelmällisesti koottu kansio, jossa oli romupihan pohjapiirustus ja muut keikalle olennaiset tiedot.

Keinänen on poliisin tuttu, sillä romukauppiaat tekevät yhteistyötä viranomaisten kanssa. Jos joku myy varastetuksi epäiltyä tavaraa, kutsutaan virkavalta paikalle selvittämään tilanne. Kerran poliisit kutsuttiin hakemaan kahta miestä, jotka saapuivat pihalle myymään voimalaitoksissa käytettäviä kontaktoreita.

”Sellaista tavaraa, mihin kukaan meistä ei pääse käsiksi”, Keinänen tarkentaa.

Kaksikosta vain toinen puhui englantia. Keinänen kysyi häneltä, mistä he ovat saaneet kontaktorit käsiinsä. Alkoi venäjäksi käyty neuvonpito, jota kieltä osaava Keinänen kuunteli nauruaan pidätellen.

”Toinen sanoi, että nyt se kysyi multa, mistä me ollaan tämä tavara saatu. Toinen vastasi, että älä sano ainakaan sitä paikkaa mistä me varastettiin se.”

Virkavallan päästyä paikalle Keinänen ilmoitti kaksikolle venäjäksi, että heidän kyytinsä on saapunut.

Käy pihalla toki mukavampiakin vieraita. Ihmisten autosta poistamista harjoittelevia palokuntia ja poliiseja. Mitä moninaisempaa sakkia, niin hyvässä kuin pahassa.

Ihmisten moninaisuus näkyy myös romussa. Seasta löytyy kaikenlaista tavaraa. Yleensä se on arkista, parkkikiekkoja ja muuta autossa säilytettävää sälää, silloin tällöin pieniä summia rahaa. Unohtuneita avaimia autoista on kaivettu useita kertoja. Joskus mukaan on unohtunut syntymätodistus ja järjestelmäkamera.

Ammattilaisen silmissä löydöt muuttuvat nopeasti tylsän tasaiseksi massaksi. Yksi löytö romukauppiaan mieleen on tosin jäänyt: purettavan talon metallitavaran mukana tuotiin pihalle kassakaappi.

Sisältä löytyi vuosikymmeniä vanhoja hajuvesiä, kaappi oli luultavasti ollut lukittuna kauan. Tuoksupullojen seassa oli myös kokonainen hopeasta valmistettu kiinalainen teesetti. Se on vieläkin tallessa siltä varalta, että omistaja joskus löytyisi.

Erikoiset löydöt ja kohtaamiset pitävät työn mielenkiintoisena. Vaikka Keinänen ei jaksakaan enää vaikuttua paalaimen jyrinästä, kiehtoo ala yhä. Eikä Keinänen ole kiinnostuksensa kanssa yksin.

Kiertotalousajattelu ja ympäristönsuojelu ovat nostaneet romukaupan varjoista parrasvaloihin. Romu Keinäsen toiminta on poikinut yrittäjäpalkintoja ja jopa kutsun Linnan juhliin, kahdesti.

”Ei kymmenen vuotta sitten tullut mitään tällaisia”, Keinänen sanoo.

Muutos näkyy koulutuksessakin. Walavaara muistelee käyneensä opiskeluaikanaan Teknillisen korkeakoulun ”kaatopaikkakurssin”, jossa katseltiin kuvia kehitysmaiden kaatopaikoista ja käsiteltiin aihetta pintapuolisesti. Nyt Aalto-yliopistossa voi opiskella energia- ja ympäristötekniikkaa diplomi-insinööriksi asti.

Ilmastonmuutoksen torjunnassa kierrätys on tärkeässä roolissa. Arvostus romuyrittäjiä kohtaan on kasvanut, ja tavalliset tallaajatkin ymmärtävät kierrättämisen tärkeyden.

Ilmiö on tosin aika absurdi, Walavaara sanoo. Kaikki haluavat kierrättää, mutta kukaan ei halua romupihaa lähialueilleen. Keinäsenkin romupihan nousua Vanttilan teollisuusalueelle vastustettiin aikoinaan.

Yhteiskunta ei silti pyöri ilman romupihoja. Mikäli materiaaleja ei kierrätettäisi, loppuisivat ne nopeasti. Nykyään kierrätys onneksi huomioidaan entistä useammin jo tuotantovaiheessa. Virheitä tapahtuu kuitenkin yhä.

”Meillä on tänä päivänä varmasti sellaisia yhdisteitä, mitkä ovat kahdenkymmenen vuoden kuluttuja kiellettyjä.”

Ne jäävät seuraavan romukauppiaspolven huoleksi. Keinäsen pihassa se on ehkä nykyisen toimitusjohtajan poika, ainakin jos kaksivuotias jaksaa vielä kahdenkymmenen vuoden päästä innostua romutuksesta samalla tavalla kuin nyt. Hänen sukupolvensa saa sovitettavakseen meidän ympäristösyntimme.

Oikaisu l9.9. kello 14.04: Artikkelin 7. kappaleessa kirjoitettiin aiemmin korvauksista, kun tarkoitettiin korjauksia.

Luitko jo nämä?

Espoo - luetuimmat