Upea espoolaisalue niitti alkuaikoinaan mainetta ulkomaita myöten – Ihminen ei sovi lähiöön, jylisivät kriitikot vain joitakin vuosia myöhemmin - Espoo | HS.fi

Upea espoolaisalue niitti alkuaikoinaan mainetta ulkomaita myöten – Ihminen ei sovi lähiöön, jylisivät kriitikot vain joitakin vuosia myöhemmin

Espoolaisille niityille keksittiin 1950-luvulla rakentaa kansainvälisten esikuvien mukainen kaupunginosa. Alue herätti suurta kiinnostusta Suomessa ja maailmalla.

Asuntosäätiön johtaja Heikki von Hertzen luki Tapiolan perustamiskirjan, kun uuden puutarhakaupungin peruskivi muurattiin 5. syyskuuta vuonna 1953 Mäntytornin edessä kulkevan keskuslämmitysputken betonikurun alle.

22.12.2021 7:00 | Päivitetty 22.12.2021 10:29

Kaikki lähti liikkeelle mahtipontisesta pamfletista. Julkaisun nimikin oli enteellinen: Koti vaiko kasarmi lapsillemme.

Väestöliiton toiminnanjohtajana työskennellyt Heikki von Hertzen julisti, että suurkaupungin kivikorttelit ovat haitallinen ympäristö lasten terveydelle. Ainoa terveellinen kasvualusta sijaitsisi luonnonläheisissä, matalasti rakennetuissa kodeissa.

Oli vuosi 1946. Suomi toipui sodasta.

Asunnontuotanto oli kriisissä, sillä materiaalipula vaivasi ja rahoitusta oli vaikea löytää.

Sodan kurittama rakennuskuntakin oli kurjassa kunnossa, mutta asuntoja oli kuitenkin saatava ja nopeasti sittenkin: tuhannet rintamamiehet sekä sotaa paenneet siirtolaiset tarvitsivat kodin.

Näistä lähtökohdista lähdettiin suunnittelemaan Suomen ehkä myös kansainvälisesti kuuluisimmaksi yltänyttä kaupunginosaa: Tapiolaa.

Otsolahti oli vielä 1940-luvulla rakentamatonta. Kuvassa meren päällä siintää Jorvaksentie, nykyisen Länsiväylän edeltäjä, joka rakennettiin vuosina 1933–1938.

Tapiolan alkuvaiheisiin liittyvät kiinteästi järjestöt, jotka ohjasivat asuntoasioita Suomessa. Tärkeimpänä mainittakoon 1940-luvun alussa perustettu Väestöliitto, joka tuolloin ajoi lapsiperheiden asemaa ja ylipäätään kannusti suuriin perheisiin.

Samalla se etsi lapsiperheille sopivia asuinalueita.

Helsingin länsipuolelta löytyi potentiaalinen, lähes rakentamaton maapläntti.

Hagalundin kartanolle kuuluneella alueella kasvoi metsää ja niittyjä, suomaatakin oli. Maakaupoista sovittiin vuonna 1951, kun kartanon isäntä ja tennistähti Arne Grahn myi noin 230 hehtaaria tonttimaata Väestöliitolle.

Sitä ennen professori Otto-Iivari Meurman oli jo ehtinyt tehdä rakennussuunnitelman uudelle asuinalueelle. Asemakaava-oppien mukaisesti noin 12 000 asukasta muuttaisi jossain vaiheessa Hagalundin kartanon vanhoille maille. Määrä oli liki sama kuin Espoon maalaiskunnassa oli asukkaita vielä vuonna 1940.

Sitten kävi niin, että samaisena vuonna 1951 – tasan 70 vuotta sitten – syntyi Asuntosäätiö. Väestöliitto ja muutama muu järjestö yhdistivät voimansa ja alkoivat ajamaan paremman asumisen ilosanomaa.

Asuntosäätiön johtajaksi valittiin varatuomari Heikki von Hertzen.

Vastaperustetun Asuntosäätiön tavoitteena oli suunnitella ja rakentaa moderni puutarhakaupunki kansainvälisten esikuvien mukaisesti Hagalundin kartanon maille.

Ylevissä suunnitelmissa alueesta oli määrä tulla suomalainen yhteiskunta pienoiskoossa, sillä sinne muuttaisi ihmisiä erityyppisistä taustoista, ja myös rakennuksissa korostettaisiin monimuotoisuutta. Haaveissa alue oli laajamittainen asuinalue, jossa yhdistyisivät sekä maalla että kaupungissa asumisen parhaat puolet.

Asuntosäätiö

  • Asuntosäätiön muodostivat vuonna 1951 Väestöliitto, Mannerheim-liitto eli nykyinen Mannerheimin lastensuojeluliitto, Suomen ammattijärjestöjen keskusliitto, Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto, Virkamiesliitto ja Vuokralaisten keskusliitto.

  • Asuntosäätiön tavoitteena oli helpottaa asuntopulaa sekä tarjota terveellistä asumista lapsiperheille.

Heikki von Hertzen (oik.) esittelemässä Tapiolan näkymiä Mäntytornin katolta tuntemattomaksi jääneelle miehelle vuonna 1954.

Uuden puutarhakaupungin suunnittelijoiksi valittiin neljä arkkitehtia: Aulis Blomstedt, Aarne Ervi, Viljo Revell ja Markus Tavio. Kukin heistä sai työstettäväkseen osa-alueita, joihin he suunnittelivat asemakaavan sekä rakennukset. Myöhemmin arkkitehtien joukkoon liittyivät muun muassa Sirenien pariskunta Kaija ja Heikki, Veikko Malmio ja Pentti Ahola.

Hagalundin kartanon maiden ensimmäisiä osa-alueita olivat itäinen ja läntinen lähiö. Ne suunniteltiin sopimaan maanmuotoihin, joten kadut kaartelivat maaston mäkiä myötäillen ja eri rakennustyypit vuorottelivat. Menninkäisentiellä matalat ketjutalot reunustivat puistoaluetta, rinteeseen rakennettiin kerrostalot.

Tärkeää oli, että hankkeessa ei suunniteltu pelkästään yksittäisiä taloja – tarkoitus oli suunnitella kokonaista yhdyskuntaa. Alueelle piti tulla omakoti-, rivi- ja ketjutaloja mutta myös kerrostaloja, jotta koko hankkeesta tulisi taloudellisesti millään muotoa mahdollinen.

Suunnittelu ei sujunut täysin riidatta.

Kun Viljo Revell suunnitteli Otsolahdentielle yhdeksänkerroksisia kerrostaloja, alueen alkuperäinen suunnittelija Meurman tulistui: eiväthän korkeat kerrostalot kuuluneet puutarhakaupunkiin!

Revellin taloihin tuli lopulta seitsemän kerrosta, mutta Meurman erosi silti hankkeesta.

Arkkitehti Aulis Blomstedtin suunnittelema asunto-osakeyhtiö Ketju Menninkäisentiellä on yksi Tapiolan ensimmäisistä asuinrakennuksista. Ketjutalot rakennettiin vuonna 1954.

Uusi alue oli alun perin niin muokkaamatonta seutua, että siellä ei alkuvaiheessa ollut viemäriverkostoa, ei vesijohtoja eikä sähköverkkoa. Itse asiassa maalaiskunnan isät olivat sitä mieltä, ettei sellaisia kaivattaisikaan:

”Meillä Espoossa on lähes viidensadan vuoden aikana noudatettu periaatetta, että jokaisella talolla on oma kaivo ja pihanperässä laitos, jota me kutsumme p-huusiksi. Järjestelmä on toiminut loistavasti satoja vuosia ja tulee toimimaan näin vastaisuudessakin”, kunnanpäättäjät kerran jylisivät Heikki von Hertzenin mukaan.

Von Hertzen kertoi siitä vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1983, Helsingin Sanomien mielipidesivuilla.

Asuntosäätiö päätti rakentaa viemäriverkoston itse.

Siitä tehtiin saman tien yhteensopiva Helsingin kanssa, sillä sinnehän kaupunginosa pian kuitenkin liitettäisiin – tai niin ainakin uskottiin. Sen takia puutarhakaupungista suunniteltiin raitiotielinjaa Munkkiniemeen saakka.

Mäntykulmaa rakennettiin Mäntyviidalle vuonna 1954. Asuntoja suunniteltiin sillä ajatuksella, että lapsiperheet sijoitettaisiin lähelle maanpintaa ja luontoa, kun taas lapsettomat ja yksineläjät joutaisivat asua ylhäällä.

Syksyllä 1953 puutarhakaupungin itäistä lähiötä alettiin rakentaa. Samana vuonna Hagalundin uusi alue sai suomenkielisen nimen julkisen nimikilpailun kautta.

Ehdotuksissa nimeksi esitettiin esimerkiksi Aurinkolaa, Honkalaa ja Hopealehtoa. Sääntöjen mukaan ehdotuksissa ei saanut esiintyä Ä- tai Ö-kirjainta, jotta alueen nimi ei tuottaisi haasteita kansainvälisissä yhteyksissä.

Voittajaehdokasta ehdotti 11 henkilöä. Hagalundin kartanon maita alettiin kutsua metsän jumalan nimellä: Tapiola.

Nimi sopisi alueelle erinomaisesti, sillä luonto oli merkittävässä roolissa uudessa kaupunginosassa. Metsikköä jätettiin talojen väleihin, ja rakennusvaiheessa pidettiin tarkkaa huolta siitä, ettei yhtäkään ylimääräistä puuta kaadettu.

Myös maisema-arkkitehtuuriin kiinnitettiin huomiota ennennäkemättömällä tavalla Suomessa. Kun asuntojen tontit olivat pieniä, suurista viheralueista tehtiin pääosin julkisia. Asukkailta kerättiin vuosien ajan erityistä ”ruusuveroa”, jolla hoidettiin yleisiä alueita – näin maisema pysyi huoliteltuna.

Asuntosäätiön mallisisustus kerrostaloasunnossa 1950-luvulla.

Itse kodit Tapiolaan suunniteltiin varsin huolellisesti.

Kotitalousasiantuntijat saivat esimerkiksi kommentoida asuntojen pohjaratkaisuja perheenemäntien kannalta. Myös kaikenlaisia uutuuksia kokeiltiin: niin kapeita tuuletusikkunoita, rappaamattomia tiiliseiniä sisätiloissa kuin Amerikan mantereella kuuluisaksi tulleita baarikeittiöitä testattiin Tapiolassa.

Ikkunat olivat suuria, ja maisema ulkoa näkyi kauniisti sisälle.

Jotkin näistä uudistuksista eivät ainakaan heti miellyttäneet tuoreita asukkaita.

Esimerkiksi olohuoneeseen kurkkaava pieni baarikeittiön aukko tuntui monesta perheenäidistä epämiellyttävältä ajatukselta, sillä silloin keittiön sotkut näkyivät kodin edustustilaan.

Asuntosäätiö rakensi Tapiolaa taloudellisella riskillä ja käytti alueeseen valtavasti rahaa. Pankit eivät oikein innostuneet hankkeesta, ja myös Espoon kunta suhtautui koko touhuun nihkeästi.

Tarvittiin muutama mainos Helsingissä ilmestyvissä lehdissä, ja kappas: jokaista Tapiolassa valmistunutta taloa kohti oli viidestä kymmeneen halukasta muuttajaa.

Alueesta tuli saman tien ennätyksellisen suosittu, vaikka varhaisimmat asukkaat joutuivat asumaan monta vuotta rakennustyömaiden keskellä.

Tapiolan keskustaa eli Aarne Ervin työryhmän suunnittelemaa ”Don Hertzenin kylää” päästiin myös rakentamaan jo varhain.

Uutta kaupunginosaa saavuttiin ihailemaan ulkomailta saakka. Asuntosäätiön turistiemännät kierrättivät kuninkaallisia ja valtionpäämiehiä eri puolilla Tapiolaa.

Maineikas The New York Times -lehti kuvaili Tapiolaa sanoin: Ihastuttavan selväpiirteinen ja kauneudessaan vertaansa vailla oleva näyte suunnitellun yhdyskunnan eduista.

Mäntyviidalle valmistui vuonna 1954 omakotitaloja. Julkisuudessa uusi puutarhakaupunki oli jatkuvasti esillä, sillä Asuntosäätiöön oli perustettu tiedotusyksikkö, jonka ansiosta lähes jokainen harjannostajainenkin pääsi uutisiin.

Aikansa kutakin.

Kun 1950-luvulla oli ajateltu, että ihminen haluaa – tai hänen jopa täytyy – asua lähellä luontoa, jo 1960-luvulla metsälähiöitä alettiin kritisoida.

Puutarhakaupungeissa välimatkat väistämättä pidentyivät, ja sen takia ihmisten vapaa-ajan ajateltiin lyhentyvän, sillä yhä useampi minuutti tai tunti päivästä kului matkustamiseen.

Jyrkimmissä mielipiteissä jopa arveltiin, että lähiöissä asumisesta olisi peräti mielenterveydellistä haittaa, kun ihminen asetettiin asumaan kaupungin ja luonnon erikoiseen välitilaan.

Tapiolalaiset itse ovat silti vaikuttaneet tyytyväisiltä kotiseutuunsa – toisinaan jopa siinä määrin, että kaupunginosassa on pohdittu itsenäistymistä.

Tapiola on valittu yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä kulttuuriympäristöistä, ja se on yksi ympäristöministeriön määrittelemistä Suomen kansallismaisemista.

Asuntosäätiö jatkoi Tapiolan jälkeenkin työtään asuntojen rakentamisen parissa. Espoossa seuraavina kohteina olivat Soukka, Kivenlahti ja Saunalahti.

Tällä hetkellä Asuntosäätiöllä on vajaat 18 000 asuntoa eri puolilla maata. Asunnoista suurin osa on asumisoikeusasuntoja.

Asuntosäätiön toimitusjohtaja Esa Kankainen kertoo, että edelleen Asuntosäätiön tehtävä on luoda hyvää kaupunkia ja hyvää asumista monenlaisille ihmisille.

”Erityistä meillä on lapsiperhenäkökulma, sillä asuntojen keskineliömäärä koko kannassamme on noin 68. Miniasuntoja me emme tee”, Kankainen sanoo.

Asuntosäätiön pääkonttori sijaitsee yhä Tapiolassa.

Jutussa on käytetty lähteinä Timo Tuomen toimittamaa teosta Tapiola – elämää ja arkkitehtuuria, Heikki von Hertzenin teosta Koti vaiko kasarmi lapsillemme, Riitta Astikaisen, Riitta Heiskasen ja Raija Kaikkosen teosta Elämää lähiöissä, Pertti Maisalan teosta Espoo – oma lukunsa sekä Juhana Lahden tutkimusta Arkkitehti Aarne Arvin moderni kaupunkisuunnittelu pääkaupunkiseudulla. Heikki von Hertzenin mielipidekirjoitus Tuhoaako Espoo Länsiväylänsä? löytyy Helsingin Sanomien numerosta 1. toukokuuta 1983.

Aiheeseen liittyvää

Tapiolassa seisoo tietylle ihmis­ryhmälle varattu rivitalo, joka näyttää ulkoapäin karulta teollisuus­rakennukselta – Näkymät asuntojen sisällä ovat jotain aivan muuta

Alkuperäisen Tapiolan väitetään tuhoutuneen rakennusbuumissa, mutta HS:n koostamista kuvista paljastuu yllätys

Kaksi kivipylvästä nököttää unohdettuina Länsiväylän kupeessa – Ne johdattavat Tapiolan historiaan, josta tiedetään hämmentävän vähän

Kartanon maille nousi puutarhakaupunki – 23 lukijoiden kuvaa Tapiolasta

Matkailukeisari Kalevi Keihänen ilmestyi yhtäkkiä Hämäläisten kotiin ja ilmoitti ostavansa koko talon – Tällainen oli Tapiolan legendaarisen Korpilinnan nousu ja tuho

Robert Ramberg suoltaa poikkeuksellisesta muististaan yksityiskohtia 1970-luvulta – Hän pystyy osoittamaan Tapiolassa ikkunoita ja luettelee nimeltä entiset asukkaat

”Ei jumalauta sivistysvaltiossa voi olla tällaista”, parahtaa toimittaja Olli Ihamäki keskellä Tapiolaa ja osoittaa rapistuvia teitä sekä seiniä – Ne tuovat hänelle mieleen Tšernobylin

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat