Otaniemi ajautui kiusalliseen polttopisteeseen 1952, kun ”kotimainen rautaesirippu” lankesi opiskelijalähiön ylle – Satoja ihmisiä eristettiin piikki­langoilla Stalinin katseen alle

Neuvostoliitto hyväksyi eristyksissä sijainneen Teekkarikylän urheilijoidensa majapaikaksi, sillä se ei tahtonut heidän tapaavan Helsingin olympialaisissa länsimaalaisia.

Neuvostoliiton olympiajoukkueen kisakylä Espoon Otaniemen teekkarikylässä. Joukkueen majapaikan seinässä näkyvät Neuvostoliiton tunnukset ja kuva Josef Stalinista. Vihreätakkiset urheilijat ovat Unkarin kisajoukkueesta.

24.6. 11:00

Helsingin olympialaisten aikaan kuri oli Otaniemessä kova.

Kisoihin osallistuneet sosialistimaiden urheilijat oli asutettu vastavalmistuneisiin Teekkarikylän taloihin. Otaniemessä he olivat eristettyinä keskellä metsää, kaukana haitallisilta porvarillisilta vaikutuksilta.

Säännöt olivat selvät: länsimaisten urheilijoiden kanssa ei saanut keskustella ilman valvontaa. Eikä kisakylästä saanut poistua.

Neuvostoliittoa edustanut virolainen kävelijä Bruno Junk kuitenkin näki aitauksen toisella puolella houkuttelevan mustikkamättään.

Hän astui kisakylää ympäröivän piikkilangan yli, jäi teostaan kiinni ja joutui poliittisen upseerin puhutteluun.

Lohtua virolainen sai korviketta kilparadalta, sillä hän voitti pronssia 10 000 metrin ratakävelyssä. Hänet kuitenkin lähetettiin kotiin ennen kisojen päättäjäisiä, vaikka mitalin voittaneille oli luvattu niihin pääsy.

Suomen, olympialiikkeen ja Neuvostoliiton liput nousivat salkoon Otaniemen kisakylässä olympialaisten alkaessa.

Heinä–elokuussa 1952 järjestetyt Helsingin olympiakisat olivat ensimmäiset, joihin Neuvostoliitto osallistui.

”Ajoitus oli propagandan takia tärkeä. Neuvostoliiton urheilijat eivät saaneet olla huonompia kuin amerikkalaiset”, kertoo tutkija Vesa Tikander Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdosta, joka aiemmin tunnettiin Urheilumuseona.

”Vielä vuoden 1948 olympialaisiin venäläiset urheilujohtajat eivät voineet taata Stalinille menestystä, mutta 1952 Neuvostoliitossa katsottiin, että joukkue oli riittävän vahva.”

Neuvostoliiton urheilujohdolla oli kuitenkin ongelma: minne sosialistiurheilijat pystyttäisiin majoittamaan Helsingissä ilman kontakteja länsimaalaisiin.

Pelkona oli, että urheilijat loikkaisivat länteen.

Aluksi Neuvostoliitto päätti kuljettaa urheilijansa kisasuorituksia varten lentokoneella Leningradista, sitten pohdittiin joukkueen majoittamista Porkkalaan, joka oli vuokrattuna Neuvostoliitolle.

Olympialaisten järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Erik von Frenckell halusi kuitenkin neuvostourheilijat lähelle Helsinkiä. Ratkaisuksi löytyi Otaniemi, jonne oli rakennettu jo yhdeksän asuintaloa.

Lisäksi Otaniemessä oli urheilukenttä ja maapohjahalli harjoittelua varten.

Teekkarikylästä piti tulla alun perin naisurheilijoiden kisakylä, sillä tuolloin mies- ja naisurheilijat majoitettiin erilleen.

”Kun Neuvostoliitto hyväksyi paikan, naiset päätettiin sijoittaa sairaanhoito-oppilaitokseen Meilahteen”, Tikander sanoo.

”Otaniemi sopi Neuvostoliitolle hyvin, sillä se oli kahdeksan kilometrin päässä keskustasta sekä eristyksissä metsän keskellä ja merenlahden takana. Lisäksi Porkkalan varuskunta oli lähellä.”

Alvar Aallon suunnittelema Otaniemen maapohjainen urheiluhalli valmistui Helsingin olympialaisiin.

Neuvostoliiton olympiajoukkueen kokoonpano oli hämmentävä: 680 henkeä, josta vain 295 oli urheilijoita.

”Oli selvää, että mukana oli tiedustelumiehiä ja politrukkeja, joiden tehtävä oli estää neuvostourheilijoiden kontaktit muiden kanssa.”

Neuvostoliittolaiset eivät myöskään luottaneet suomalaiseen keittotaitoon, sillä he toivat mukanaan yli sadan hengen keittiöhenkilökunnan ja omat ruokatarvikkeet.

Vaikka TUL-lehti hämmästeli kisakylän venäläistä smokkiin pukeutunutta tarjoilijaa, niin mitään maailmanmiehiä ja -naisia neuvostoliittolaiset eivät olleet. Ennen kisareissua joukkueen jäsenille oli jouduttu opettamaan ruokailua veitsen ja haarukan kanssa.

Myöskään kieliä neuvostourheilijat eivät osanneet. Kun kisakylään tuli lehtimiehiä haastattelemaan, yleisin vastaus oli ”njet”.

Etelä-Suomen Sanomat tosin tiesi kertoa venäläisestä urheilujohtajasta, joka vastasi kaikkeen ”njet ponimaaju”, mutta haastattelun jälkeen mies ilmoitti selvällä englannin kielelle: ”Muistakaa nyt, minä en ole sitten sanonut mitään.”

Kuvassa on yksi kolmesta Neuvostoliiton urheilijoille varatuista taloista. Yhdessä niistä majoitettiin myös kiinalaisia.

Ulkopoliittisesti Otaniemen kisakylä oli Suomelle hankala paikka. Valtiojohdolla oli aito huoli siitä, että tapahtuisi jokin provokaatio tai joku sosialistimaiden urheilijoista pakenisi.

Kisakylään oli majoitettu 1 400 sosialistimaan kansalaista, joten vahdittavaa riitti.

Niinpä kisakylän komendantiksi nimitettiin eversti Arvo Erkki Lyytinen, joka piti uteliaat loitolla, joskus liiankin loitolla. Lyytinen jopa esti joidenkin journalistien työn ja uhkaili heitä kisakylää vartioivilla sotilailla.

Kun Lyytinen oli evännyt Suomen Sosialidemokraatti -lehdeltä haastattelemisen ja kuvaamisen, lehti otsikoi juttunsa: ”Kotimainen rautaesirippu Otaniemessä.”

Suomalaisten huolet provokaatioista eivät olleet aivan aiheettomia. Olympialaisten aikaan maahan oli tullut kommunistimaista paenneita emigrantteja, jotka pyrkivät saamaan yhteyttä maanmiehiinsä.

Etenkin virolaiset halusivat saada tietää maansa tapahtumista ja auttaa virolaisurheilijoita parhaansa mukaan.

”Olympialaisissa tapahtui vain yksi loikkaus, ja sekin järjestäjien onneksi vasta kisojen jälkeen”, Tikander kertoo.

”Romanialainen ampuja Panait Câlcâi pysäytti auton Helsinginkadulla ja pääsi sen kyytiin. Hänet autettiin pakoon Ruotsiin.”

Bruno Junk voitti pronssia kymmenellä kilometrillä Helsingissä 1952 ja pronssia neljä vuotta myöhemmin Melbournen olympialasissa 20 kilometrillä.

Isä Aurinkoinen eli Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin oli läsnä kaikkialla Otaniemessä. Kisakylän talojen seiniin oli ripustettu sosialistimaiden johtajien kuvia, mutta Stalin oli ripustettu aina ylimmäksi.

Stalin oli läsnä olympiakisoissa myös puhelimen välityksellä.

Neuvostoliiton ja Jugoslavian jalkapallojoukkueet olivat pelanneet Tampereella tasapelin 5–5, ja koska tuolloin ei rangaistuspotkukilpailuja tunnettu, edessä oli uusintaottelu.

Vaikka Jugoslavia oli sosialistimaa, niin sen johtaja Josip Broz Tito oli tehnyt pesäeron Staliniin. Jugoslavialle ei siis voinut hävitä.

Ennen uusintaottelua puhelin soi Neuvostoliiton urheilijoiden majapaikassa hotelli Tammerissa, ja luurin nosti suomalainen yhdyshenkilö ja tulkki Georg Krutelew.

Hetken puhelua yhdisteltiin sinne ja tänne, kunnes langan toisesta päästä kuului möreä miehenääni:

"Täällä Josif Vissarionovitš Stalin."

Krutelew teki vaistomaisesti asennon ja alkoi vapista.

Ensin Stalin kysyi suomalaiselta, kuka vastaaja oli ja millainen sää Helsingissä oli. Sitten hän käski hakea puhelimeen jalkapallojoukkueen kapteenin Vsevolod Bobrovin.

Stalinin kannustuspuhelu ei auttanut, sillä Jugoslavia voitti ottelun 1–3. Tappiolla oli seuraksensa.

”Muutama pelaaja sai vuoden pituisen pelikiellon, ja päävalmentajan ura oli ohi.”

Lue lisää: Stalinin puhelu pelästytti Neuvostoliiton jalkapalloilijat

Helsingin olympiakisojen kolminkertainen kultamitalisti Emil Zatopeck sai teekkarien lahjoittaman Paavo Nurmi -patsaan Otaniemessä. Lahjan ojensi yli-insinööri Ilmari Harki. Vasemmalla seisoo Zatopeckin vaimo Dana Zátopková, joka voitti naisten keihäänheiton.

Yksi erikoisimmista Otaniemen kisavieraista oli Kiinan joukkue, sillä se ei kilpaillut yhtä urheilijaa lukuun ottamatta olympialaisissa lainkaan.

Kiinan kansantasavalta oli perustettu vuonna 1949, ja aiemmin maata hallinnut Kuomintang-puolue sekä maan olympiakomitea olivat paenneet Taiwaniin.

Helsingin-kisojen alla virisi kina siitä, saisiko Kiinaa edustaa Kiinan kansantasavallan vai Taiwanin olympiakomitean joukkue.

”Kansainvälinen olympiakomitea teki aivan viime hetkessä päätöksen, että ne joukkueet, jotka olivat jo lähteneet matkaan, saisivat osallistua”, Tikander kertoo.

”Taiwan boikotoi, mutta Kiina lähetti kisoihin jalkapallo- ja koripallojoukkueen sekä yhden uimarin.”

Kiinan pallojoukkueet lähtivät matkaan liian myöhään ja tulivat Helsinkiin vasta toisella kisaviikolla, eivätkä siten osallistuneet olympiaturnauksiin.

Lohdutukseksi Suomi pelasi Kiinaa vastaan ystävyysottelut jalkapallossa ja koripallossa kisojen jälkeen. Suomi voitti molemmat kamppailut.

Kiinalaisten lipunnosto Otaniemessä oli maalle tärkeä mediatapahtuma.

Uimari Wu Chuanyu oli ainoa kiinalaisurheilija, joka kilpaili Helsingissä. Wu asui Indonesiassa ja tuli kisoihin omia reittejään. Hän karsiutui 100 metrin selkäuinnin alkuerässä.

”Kiinalaiset tiesivät aivan hyvin, että he tulevat kisoihin liian myöhään. Syy tuloon oli propagandistinen: Pekingin uudet johtajat halusivat ensi kertaa esiintyä maailmalla Kiinan virallisina edustajina”, Tikander kertoo.

Helsingin olympialaiset oli ensimmäinen kerta, kun Kiinan kansantasavallan lippu nostettiin salkoon sosialistimaiden ulkopuolella.

Tämä historiallinen hetki koettiin Otaniemessä 29. heinäkuuta 1952, ja siksi Teekkarikylä on vieläkin kiinalaisille erityinen paikka.

Tikander kertoo, että kiinalaisten kiinnostus on työllistänyt myös Urheilumuseota.

”Olemme joskus vieneet sinne kiinalaisen televisioryhmänkin kuvaamaan paikkaa, jossa lippu nostettiin salkoon.”

Jutussa on käytetty lähteinä Antero Raevuoren kirjaa Viimeiset oikeat olympialaiset; TUL-lehteä (15. heinäkuuta 1952); Olympiakisojen järjestelytoimikunnan loppuraporttia sekä Helena Frímanin, Mikko Härön, Kaisa Laitisen ja Marja-Liisa Lehdon teosta Olympiakaupunki Helsinki.

Lue lisää: Suomessa odottaisi järkyttävä näky: Helsingissä pelättiin 1950-luvulla sivistyneiden turistien huomaavan, miten ”barbaarisesti” suomalaiset juovat viinaa

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat