Harva ihminen tulee joka päivä ulos kaapista. Ulla Kuusimäki tekee niin, ja toki hän myös joka päivä menee kaappiin.
Syynä on se, että Kuusimäelle on siellä työhuone.
Tämä merkillinen kaappi sijaitsee Espoossa Karhusaaren taidekeskuksessa, Sinebrychoffin huvilassa, jossa Kuusimäki ja seitsemän muuta taiteilijaa ja luovan työn ammattilaista työskentelevät.
Eikä tässä vielä kaikki: yhden tarinan mukaan itse Gustav Mannerheim oleskeli kaapin oven takana viettäessään aikaansa Sinebrychoffien vieraana.
Mistä siis on kyse?
KUusimäki esittelee työhuoneensa. Hän kävelee seinän luona olevan vanhan asekaapin luo ja tarttuu toiseen kaapin ovista.
Kun se aukeaa, paljastuu, että kyseessä on salaovi: takana on pieni huone ja ylös nousevat portaat.
Ulla Kuusimäki avaa asekaapin oven ja astuu takana olevaan huoneistoon, jossa hänen työhuoneensa sijaitsee.
Huone on nyt tyhjä, sillä siinä työskentelevä toimittaja Aino-Mari Tuuri on jo lähtenyt evakkoon.
Sinebrychoffin huvilan remontti on näillä näkymin alkamassa 1. maaliskuuta, ja sen on määrä kestää kahdeksan kuukautta.
Eniten korjaustyötä vaativat hilseilevän ulkovaipan lisäksi ala- ja keskikerroksen juhla- ja kokoustilat.
Kun nousemme salaoven takana olevat portaat ylös, tulemme pieneen vinttikamariin, jossa Kuusimäki työskentelee. Huone on pieni mutta viihtyisä.
Seinille on kiinnitetty kaksi Mannerheimin päiväkäskyä sotien ajalta.
”En minä mitään Mannerheim-kulttia täällä harjoita. Kirjoitan talvi- ja jatkosodan ajoista tietokirjaa, joka perustuu kahden sisaruksen kirjeenvaihtoon”, Kuusimäki selittää.
”Päiväkäskyt ovat mukana kirjassa.”
Kuusimäen mukaan tiloja kutsutaan yleisesti Marskin huoneiksi. Kerrotaan, että vinttikamari olisi ollut makuuhuoneena, ja sen alapuolella sijaitsi oleskelutila.
”Ei ole varmaa, että Mannerheim oleskeli juuri täällä. Vieraista ja heidän käyttämistään huoneista ei pidetty kirjaa”, Kuusimäki sanoo.
”Tuntien hänen askeettisuutensa ja halunsa pysyä välillä näkymättömissä, tämä olisi ollut kuitenkin sopiva paikka. Vintin kautta pääsee myös huomaamattomasti tasakatolle, joka on kuin terassi.”
Ulla Kuusimäen työhuone sijaitsee pienessä vinttikamarissa. Toimistomukavuuksia kuten ilmastointia, keittiötä tai kiinteitä internetyhteyksiä ei ole.
Nicolas Sinebrychoff (1856–1896) rakennutti huvilan kesäpaikakseen 1890-luvun alussa. Huvilaa ympäröi maatila työväen asuntoineen, navettoineen, riihineen ja talleineen.
Sinebrychoffit olivat aikanaan Suomen varakkaimpia ihmisiä, ja menneen ajan loisto näkyy yhä rapistumaan päässeessä rakennuksessa.
Tyyliltään huvila on uusrenessanssia. Mallia arkkitehti Karl August Wrede otti italialaisista palatseista.
Yksityiskohdat on tarkkaan mietitty: esimerkiksi lähes talon jokainen kakluuni on omanlaisensa, uniikki.
Eikä asekaappi ole suinkaan talon ainoa salaovi. Keskikerroksen huoneen seinällä on korkea peili, jonka kautta pääsee huomaamattomasti verannalle.
Huvilassa moni huonekalu on alkuperäinen. Anna Sinebrychoff pyrki säilyttämään asunnossaan kaiken samanlaisena.
Sinebrychoffien elämäntapa oli jotakin, jota suomalaiset ovat tottuneet näkemään vain television epookkielokuvissa ja -sarjoissa.
Huvilalla järjestettiin etenkin kesäisin ylellisiä pitoja.
”Juhlia oli huvilan ensimmäisinä vuosina. Se kuului liikemiessuvun normaalin elämäntapaan: pidettiin yllä verkostoja, solmittiin uusia suhteita ja osoitettiin omaa asemaa yhteiskunnassa”, kertoo Katja Weiland-Särmälä.
Hän on tutkinut Sinebrychoffin huvilan historiaa ja väitellyt tohtoriksi säätyläiskulttuurista.
Sinebrychoffeilla oli oma höyrypursi, jolla tulijat pääsivät Hietalahdesta Otaniemen kautta Karhusaareen. Kulkupelinä käytettiin myös ylellisiä hevosvaunuja, joissa lakeija seisoi ajon aikana takana.
Saaressa vieraat pääsivät talvisin rekiajeluille ja lämmikkeeksi tarjottiin susiturkit.
Kun vieraat istuutuivat huvilassa aterialle, salia koristivat omasta lämmitetystä kasvihuoneesta tuodut kukat. Ruoka nostettiin keittiöstä ruokailutilaan hissillä, joka oli kätketty puuleikkauksin koristeltuun kaappiin.
Ruokailun jälkeen miesväki vetäytyi yläkerran pelihuoneeseen pelaamaan korttia, polttamaan sikareita ja nauttimaan hienoja juomia.
Loistokasta seuraelämää huvilalla kesti vain muutaman vuoden.
Juhlat päättyivät, kun Nicolas kuoli vain 40-vuotiaana. Myöhemmin hänen leskensä Anna Sinebrychoff (1854–1944) sokeutui.
Palvelusväki söi huvilan alakerran keittiötiloissa.
Säätyläisen elämäntyylin mahdollisti palvelusväki, jota saattoi olla tusinankin verran.
Vuonna 1892 viisi työntekijää asui perheineen tilalla ympäri vuoden. Sisäpalvelusväki, seuraneiti ja kotiopettajatar tulivat huvilalle herrasväen mukana kesäkuun alussa.
Palvelusväki eli tyystin erilaista elämää kuin Sinebrychoffit.
”Herrasväki söi hienoja aterioita, mutta palvelusväki aterioi vaatimattomammin, esimerkiksi laardiin kastettua leipää ja kalaa. Töitä tehtiin paljon aamusta iltaan”, Weiland-Särmälä kertoo.
Weiland-Särmälä muistuttaa, että vaikka luokkaerot olivat nykynäkökulmasta rajut, Sinebrychoffit pitivät työntekijöistään huolta. Heitä varten Sinebrychoffeilla oli jopa oma sairaala henkilökuntineen.
”Moni palvelusväestä oli huvilalla töissä koko elämänsä ja vieläpä monessa sukupolvessa. He tunsivat myös ylpeyttä siitä, että saivat olla niin hienossa paikassa. Puhuttiin ’meidän Karhusaaresta’.”
Huvilan sali kuvattuna rakennuksen ollessa vielä Sinebrychoffien omistuksessa. Kuvan ottohetki ei ole tiedossa.
Sinebrychoffin huvila on Museoviraston suojelema. Aluetta pidetään poikkeuksellisen arvokkaana ja eheänä kokonaisuutena, johon kuuluvat päärakennuksen lisäksi puutarha, puistoalue ja sivurakennukset.
Myös sivurakennukset ovat arkkitehti Wreden käsialaa.
”Sokeutunut Anna Sinebrychoff pyrki säilyttämään kaiken samanlaisena vuosikymmenistä toiseen, mikä selittää sen, että kokonaisuus on säilynyt niin hyvin”, Weiland-Särmälä sanoo.
Alueella on myös muuta historiallista kerrostumaa, kuten Krimin sodan aikaisia valleja ja linnoitteita.
Karhusaaren huvila ei suinkaan ollut ainoa Sinebrychoffien omistus Espoossa. Suvulla oli lisäksi Otaniemen ja Hagalundin kartanot.
Suvun jäsenet vierailivat ahkerasti toistensa luona.
”Otaniemen kartanoa ei enää ole, ja Hagalund on yksityisessä omistuksessa. Karhusaaren huvila on ainoa, jota espoolaiset voivat käydä katsomassa.”
Yksityiskohta yhdestä huvilan kakluunista.
Sinebrychoffin huvila on ollut viime vuosina toistuvasti otsikoissa.
Espoon Tilapalveluilla on ollut pyrkimys saada yksittäinen yrittäjä pyörittämään koko huvilan toimintaa. Vuonna 2018 Espoon kaupunki yritti saada Karhusaareen lapsille suunnatun puuhapaikan, Lasten maailman.
Hanke kaatui valtuusto- ja kuntalaisaloitteeseen, jossa toivottiin alueen kehittämistä kuntalaisten, asukasyhdistysten ja yritysten kanssa.
Marraskuussa 2022 Karhusaaren taidekeskuksen väen vuokrasopimukset irtisanottiin yllättäen, mutta lopulta häätö peruttiin.
Taidekeskuksen vuokralaiset on nyt kutsuttu mukaan huvilan ja alueen kehittämistyöhön.
Huvilan sisustus on 1800-luvun tyyliin tummanpuhuvaa. Kuvassa on ruokasali.
Ulla kuusimäki ei vastusta yksityistä yrittäjää huvilan operoijana, mutta haluaa korostaa rakennuksen kulttuurihistoriallista merkitystä ja sitä, että huvila kuuluu kaikille espoolaisille.
”Tässä voivat yrittäjä ja luovan alan ammattilaiset toimia rinnakkain. Näkisin, että hybridimalli toimisi oikein hyvin”, Kuusimäki sanoo.
Kuusimäen mukaan Espoo voisi ottaa mallia naapurikaupungeista.
Vantaa on juuri päättänyt tehdä Håkansbölen kartanosta museon.
Helsingissä kirjallisuuden parissa toimivat saavat oman paikan, Tekstin talon. Kuusimäen mielestä Karhusaaren taidekeskuksen toimintaa voisi kehittää vastaavaan tapaan nykyisten vuokralaisten kanssa.
Kuusimäen mukaan Karhusaarella on paljon vahvuuksia. Alue on suosittua ulkoilualuetta, ja vieressä on uimaranta. Alakerrassa voisi hyvinkin kahvila, joka houkuttelisi ihmisiä talolle.
”Olisi myös hyvä, että espoolaiset pääsisivät sisälle huvilaan useammin. Nythän se onnistuu vain taidekeskuksen avoimina päivinä tai silloin, kun kaupunkilaiset vuokraavat tiloja.”
Sinebrychoffin huvilan rakennuksiin ja historiaan voi tutustua Espoon kaupunginmuseon Tarinasoitin-palvelussa.
