Viime viikolla iski stressi. Olin ehdottanut japanilaiselle ystävälleni korvasieniretkeä, josta tehtäisiin juttu Helsingin Sanomiin. Mitä hän tuumisi harmaasta hakkuuaukosta, mitä sen ruskeista aarteista? Millaista ruokaa niistä valmistaisi?
Ystäväni lupaa lähteä.
Enää olisi löydettävä poimintapaikka.
Kartta eteen ja auto alle. Sipoossa Inex Partnersin varastoalueen takana näyttää kartan perusteella olevan valtava aukko. Olisiko sieniäkin?
Perillä odottaa puomi. Asiattomilta pääsy kielletty. Louhinta-alueella käytettävä turvavarusteita. Minulla on asiaa, sieniasiaa, ja repussa varuste, koronamaski.
Olisihan se jäänyt harmittamaan, epätietoisuus.
Kahteen iltaan tulee 150 kilometriä ajoa: mansikkapelto, kameravalvonta, sähkölinja, heinittyneitä, umpeen kasvaneita aukkoja Kirkkonummen Masalasta Sipoon Boxiin. On korvasieniäkin, mutta vain muutamia yksittäisiä siellä täällä.
Älä panikoi, hengittele.
Samaan aikaan ystävältäni alkaa tulla yhä huolestuneempia viestejä.
Hänen etätyöaikataulunsa ovat pettämässä, miehellä puolestaan on opiskelukiireitä. Japanissa korvasientä pidetään myrkkysienenä. Siksi ystäväni ei aio ottaa lastaan mukaan. Hän kysyy retkelle perheen sijaan yhtä tai kahta ystävätärtään.
Häntä mietityttävät myös pieni keittiö ja asunto. Miten höyryt? Ja mitä sienestä valmistaisi?
Pitikö minun mennä esittelemään hänelle korvasienet fuguina, Suomen pallokaloina?
Perjantaina aamuyöllä kello 0.48 puhelimeen kilahtaa viesti. Aikataulut ovat pettäneet. Sieniretki on pakko perua. Ystäväni on pahoillaan.
Ei se mitään. Kaikki hyvin.
Harmittaa, mutta myös helpottaa. Ei enää kolmatta paniikki-iltaa auton ratissa. Ei soittoja sieniseuraan, ei viestejä someryhmiin. Ei löytämisen pakkoa.
Lähden joogaan.
Lauantaina ottaa yhteyttä tuttu mies menneisyydestä. Hän on huomannut Facebook-päivitykseni huhtikuun lopulta. Siinä on kattilan pohjalla kevään ensimmäisen ja samalla ainoan onnistuneen sieniretken satoa.
”Sinä tryffelipossu!” alkaa viesti.
Hän kysyy, voisiko lähteä joskus mukaani sieneen.
Sovimme treffit sunnuntaiaamuksi ja otamme suunnan kohti Läyliäistä. Stressi ja paine ovat mennyttä, mielen pohjalla mukava kutina vuoden takaa.
Pysähdytään matkan varrella tutkimaan aukko, toinenkin. Jokunen löytyy, eivätkä ole yöpakkasten pilaamia. Toivo herää.
Käännytään pienelle tielle, jatketaan vielä pienemmälle. Maa alkaa nousta, kangas kuivua. Pysähdytään, noustaan autosta, ylitetään oja.
Ojan takana alkavat metsäkoneen tai ehkä traktorin urat.
Kori täyttyy tunnissa. Juodaan kahvit, syödään leivät. Poimitaan toinen korillinen, kolmaskin. Ilta kuluu sienten keittelyssä, aamu pakastamisessa.
Tällainen viikko, tällainen loppu. Tällainen sienijumalien keinu.
Kirjoittaja on HS:n lähiluontotoimittaja.
Onko sinulla vinkkejä Uudenmaan lähiluontokohteista? Lähetä sähköpostia osoitteeseen matti.huuskonen@hs.fi
Oikaisu 11. toukokuuta klo 9: Inex Partnersin varastoalue on Sipoossa, ei Keravalla.
