Päivärintojen sisaruksia on turha haastaa: 10-vuotiaat kaatavat korealaisilla kamppailuotteilla ja tietävät, miten uhkaava aikuinen kohdataan

Kapealla eteiskäytävällä vilistää lapsia pukuhuoneeseen ja takaisin. Kenkärivistön vieressä törmäys vältetään juuri ja juuri. Pieni ääni pyytää kohteliaasti anteeksi.

Tapulikaupungissa sijaitsevassa Helsinki Martial Art Centerissä on meneillään junioreiden hapkido-treenit. Tatamilta kantautuu tasaisia tömähdyksiä, kun treenaajat harjoittelevat heittoja.

Emilia Päivärintahttps://www.hs.fi/haku/?query=emilia+paivarinta heittää Laura Päivärinnan https://www.hs.fi/haku/?query=laura+paivarinnanmaahan. Kymmenvuotiaat Päivärinnat ovat harrastaneet korealaista itsepuolustuslajia jo kolmen vuoden ajan. Treenit ovat kahtena iltana viikossa, mutta intoa on riittänyt.

”Täällä on mukava ympäristö ja sitten on kiva kun oppii kaikkia uusia juttuja”, Laura Päivärinta sanoo.

Kolmessa vuodessa Päivärinnat ovat saaneet keltavihreät vyöt. Harrastuksen aloittavalla vyön väri on valkoinen, seuraavat vyöarvot ovat oranssi ja keltainen. Junioreille jaetaan myös välivöitä, kuten Päivärinnoilla oleva keltavihreä.

Vyöarvo saavutetaan vyökokeessa, jota ennen tekniikat on hiottava kuntoon. Uuden vyöarvon saavuttamisen jälkeen edessä on joukko uusia tekniikoita.

”Uudet tekniikat ovat joskus vaikeita, mutta kyllä ne sitten oppii ajan kanssa”, Laura Päivärinta pohtii.

”Melkein mikään ei ole helppoa aluksi.”

Hapkido on Koreasta lähtöisin oleva kamppailulaji. Suomessa opetetaan pääosin lajin kwan nyom -tyylisuuntaa, jossa painotetaan tekniikoiden soveltamista todellisiin tilanteisiin. Nimi kwan nyom kääntyy ”käsitteiden kouluksi”.

Junioreiden hapkido-treenejä on järjestetty HMAC:lla salin perustamisesta asti, jo yli kahdentoista vuoden ajan. Juniorit jaetaan kolmeen ryhmään iän mukaan. Nuorimmat harrastajat eivät ole edes kouluikäisiä. Tapulikaupungin tatamilla ovat treenanneet sadat lapset, joista osa on jatkanut harrastusta vielä aikuisenakin.

HMAC:n perustaja Tapio Erholtz on seurannut monen treenaajaan kasvua vuosien ajan. Lapset tulevat tutuiksi, ja Erholtz tuntee monien vanhemmat. Kuten Päivärinnat: treeneissä käy myös Emilian ja Lauran pikkuveli Elias Päivärintahttps://www.hs.fi/haku/?query=elias+paivarinta, jonka isä Jukka Päivärintahttps://www.hs.fi/haku/?query=jukka+paivarinta saattelee treeneihin.

”Koen, että hapkido on paljon enemmän kuin harrastus, että siinä on vähän syvällisempää yhteyttä”, Erholtz sanoo.

Erholtz luonnehtii salia kodin ja koulun jatkeeksi, jossa lapset harjoittelevat muutakin kuin hapkido-tekniikoita. Kunnioittava käytös on yksi salin tärkeimmistä säännöistä, jonka mukaan jokaisen on toimittava.

”Sanomme junnuille, että täällä ei ole tyttöjä eikä poikia, vaan kaikkien pitää harjoitella keskenään”, Erholtz kertoo.

Välillä harjoittelupareiksi määrätään sellaiset, jotka eivät tavallisesti hakeudu toistensa seuraan. Yhdessä harjoitteleminen tekee tutustumisesta helpompaa.

Elias Päivärinta keskeyttää treenin hetkeksi ja astelee Erholtzin luo. Vyö on auennut, ja sen solmimiseen tarvitaan apua. Erholtz tekee solmun ja lopuksi hän ja Jukka Päivärinta tarttuvat vyön molempiin päihin ja vetävät. Elias Päivärinta pääsee jatkamaan treenejä.

Treenikausi kestää puoli vuotta ja sen hinta on 220 euroa. Hintaan sisältyy kaksi kertaa viikossa järjestettävät treenit sekä satunnaiset leirit ja muu toiminta. Harrastaja tarvitsee myös puvun, jonka hinta uutena on noin 50 euroa. Muut varusteet löytyvät salilta, eikä niitä tarvitse ostaa omaksi.

Junioreiden treeneissä lajia opetetaan ryhmän ikätasoon sopivasti. Rankimpia tekniikoita, kuten kuristusotteesta vapautumista ei nuorille opeteta, eivätkä alaikäiset voi osallistua mustan vyön kokeisiin. Myös harjoitusotteleminen, sparraus, on kevyempää. Osa junioreista käy välillä myös aikuisten treeneissä, jotta tuleva harjoitusryhmän vaihto sujuisi sulavammin.

Lamia Touvelhttps://www.hs.fi/haku/?query=lamia+touvel, 13 ja Ava Taherkhanhttps://www.hs.fi/haku/?query=ava+taherkhan, 14, ovat tunteneet toisensa alakoulusta asti. Taherkhan on harrastanut hapkidoa seitsemän vuotta, puolet elämästään. Touvelille treenivuosia on kerääntynyt kolme. Treenaaminen on mukavaa, vaikka aikuisten treeneissä käyminen onkin välillä rankkaa.

”Sanoisin, että tule ihmeessä kokeilemaan”, Touvel lähettää terveisensä harrastamista pohtiville.

Tatamilla parikymmentä alakouluikäistä suorittaa viestijuoksuja tyylejä vaihdellen. Jono heiluu levottomasti ja välillä puheensorinan keskeltä kuuluu kiljahduksia. Viestivuorossa olevat näyttävät keskittyneiltä ja ohjaaja huikkii väliin ohjeita ja kannustuksia.

Meteli on osa treeniä, eikä harrastajia edes yritetä saada keskittymään hiljaa koko tunnin ajan.

”Lasten pitää saada välillä vähän jorata tai tehdä jotain, vapauttaa mieli”, Erholtz sanoo.

Fyysisen harjoittelun lisäksi treeneissä keskustellaan turvallisuudesta kokonaisvaltaisemmin: miten toimia, jos epäilyttävä aikuinen lähestyy, yrittää napata kiinni tai tilanne on muuten uhkaava.

”Itsepuolustushan on paljon muutakin kuin sitä taistelua”, Erholtz huomauttaa.

Kurinalaisen kamppailulajin soveltaminen lapsille sopivaksi vaatii suunnittelua. Harjoitukset eivät voi koostua pelkästään tekniikan treenaamisesta, vaan erilaista tekemistä on osattava rytmittää oikein.

Tatamilla viesti on vaihtunut potkujen harjoitteluun. Lapset seisovat siisteissä rivissä ja odottavat ohjeita. Riehakkaan viestijuoksun jälkeen on tullut aika keskittyä.

”Yksi!” ohjaaja aloittaa laskemisen. ”Ha!” huutavat lapset takaisin ja potkaisevat etupotkun.