Tiskatessa usein sattuu ja tapahtuu. Saippua liukastaa kädet, huomio kiinnittyy johonkin muualle ja ohikiitävän hetken ehdit kiroilla mielessäsi, ennen kuin posliini särähtää lattiaan.
Kräks.
Siinä hajosi lempimuki, ajattelee Tiina Arponen.
Surkuttelun sijasta hän kerää sirpaleet talteen, nappaa kaapista rekvisiittakarkit ja asettelee mukin palasineen kuvattavaksi.
Räps.
Parin minuutin kuluttua kuva on jaettu Arposen Muita ihania -nimiselle Instagram-tilille. Aihetunnisteella #tiinarikkooastioita löytyy jo kymmeniä hajonneita astioita, jotka on aseteltu suloisiin asetelmiin ennen loppusijoittamistaan jätteeksi.
Luova yrittäjä, sosiaalisen median vaikuttaja, kirjailija, visuaalinen suunnittelija, äiti ja käsillätekijä – nämä ovat kaikki päteviä määritteitä Arposen työlle ja elämälle. Mutta itse hän ei välittäisi määritellä ihmisiä työn kautta.
”Jos on pakko jotenkin määritellä itseni, kerron olevani ihanuuden tekijä. Sen saa sitten jokainen tulkita omalla tavallaan”, Arponen kertoo ruokapöytänsä ääressä kotonaan Vallilassa.
Viime vuonna Arponen suunnitteli Helsingin Tuomaan markkinoiden visuaalisen ilmeen. Hänen käsitöitään voi ihailla myös vuonna 2018 julkaistussa Muita ihania -käsityökirjassa (Gummerus).
Tänä vuonna Muita ihania -blogi täytti jo 13 vuotta. Saman verran kuin Arposen esikoislapsi, jolle tehdyistä vaatteista ajatus blogin pitämisestä lähti.
Käsillä tekeminen ja käsityöt ovat edelleen isossa roolissa Arposen työssä ja sisällöissä. Blogiaan ja sometilejään hän kiittää kaikista työmahdollisuuksista, joita on vuosien aikana saanut.
”Lähes kaikki muu, paitsi lapset ja parisuhde, on tullut elämääni viimeisten 13 vuoden aikana somesta. Minä en näe sitä mitenkään huonona paikkana.”
”Rekvisiittakarkit” ovat aina valmiina kaapissa, jos lautanen hajoaa tai uudesta käsityöstä tarvitsee kuvan Instagramiin. Kuva: Juha Metso
Asiaan voi vaikuttaa se, että Arposen somessa pääroolissa eivät ole vastakkainasettelut tai epäkohdat. Hän keskittyy tekemisessään elämän hyviin hetkiin, naurattaa seuraajiaan tempauksillaan ja pitää kiinni söpöyden estetiikasta. Ja ihan tarkoituksella.
”Olen aina ollut aika samanlainen. En mieti, mitä muut minusta ajattelevat. Voin olla vain se, kuka olen”, Arponen sanoo.
Hänen luomansa maailma on hattarainen sikermä pastellivärejä, glitteriä ja ilon hetkiä ihmisten kanssa.
”Minulla on ollut vastoinkäymisiä elämässä, isojakin. Täytyy iloita pikkujutuista, koska ei voi ikinä tietää, milloin elämä loppuu.”
Maaliskuussa Arponen täyttää 40 vuotta. Mutta edelleenkään hän ei tiedä, mikä hänestä tulee isona. Juuri nyt huvittaisi lähteä opiskelemaan, mutta mitä?
Toisinaan Arponen huomaa ahdistuvansa, jos keskusteluseurueessa päädytään esimerkiksi vertailemaan korkeakoulututkintoja ja puhumaan korkealle tähtäävistä työurista.
”Eihän minulla ole mitään sellaista!”
Arponen muutti pois lapsuudenmaisemistaan Oulusta etelämmäksi haaveenaan tulevaisuuden opiskelupaikka. Se haave ei kuitenkaan toteutunut, vaan oma tie löytyi muualta.
Aikuistuminen on tuonut mukanaan myös muita raskaita hetkiä. Kolmikymppisenä Arponen kävi läpi vaikean eron. Hän oli kuitenkin eron jälkeen onnellisempi, ja ero mahdollisti myös kodin, joka on täysin Arposen näköinen.
”Olen hyväksynyt, että saan olla sellainen kuin olen. Vaikka olen aikuinen, ei kodin tarvitse olla musta-valko-harmaa-beige.”
Kaksio Vallilassa on tosiaan asukkaansa ja asukkaidensa näköinen. Jokaisessa huoneessa näkyvät Arposen käsityöt ja hänen värimaailmansa. Koti on samalla hänelle myös työhuone ja tuttu monelle Arposen seuraajalle sosiaalisen median kuvista ja videoista.
Hän jakaa asunnon kolmen lapsensa, Miela-Ruusan, 12, Runon, 8, ja Ruupertin, 5, kanssa.
Koti on Tiina Arposelle paljon muutakin kuin paikka, jossa syödään ja nukutaan. Siksi hän on myös halunnut tehdä siitä täysin omannäköisensä. Kuva: Juha Metso
Tähän asti äidin askarteluinnokkuus ja kodin leikkisä tunnelma ei ole lapsia haitannut, päinvastoin. Keskimmäinen lapsista on kylläkin jo ilmoittanut, että hänen lempivärinsä ovat musta ja harmaa. Vanhin lapsista sen sijaan rakastaa kaikkea söpöä niin kuin äitinsäkin.
”Aion nauttia siitä niin kauan kuin voin”, Arponen sanoo ja naurahtaa.
Haastattelun aikana Arponen kertoo, ettei hänen tarvitse pakottaa itseään olemaan positiivinen ja rempseä somea varten. Hän vain on sellainen luontaisesti.
Jotkut meistä tosiaan ovat syntyjään positiivisempia kuin toiset. Tämän kertoo Helsingin yliopiston yliopistonlehtori ja positiivisen psykologian asiantuntija Lotta Uusitalo. Kyse on ihmisten synnynnäisistä temperamenttipiirteistä. Jotkut reagoivat synnynnäisesti herkemmin negatiivisesti, ja toiset taas ovat tyytyväisempiä ja rauhallisempia.
”Ehdottomasti on olemassa taipumuksia siihen, miten koemme positiiviset ja negatiiviset tunnetilat”, Uusitalo sanoo.
Peli ei kuitenkaan ole menetetty pelkkien geenien perusteella. Ihmisen persoonallisuuteen vaikuttaa perinnöllisen temperamentin lisäksi myös luonne, joka muokkaantuu. Opettamisella ja kasvattamisella on suuri merkitys luonteen muodostumiselle.
”Omaa positiivisuuden kokemusta voi ja kannattaa vahvistaa”, Uusitalo kertoo.
Positiivinen tunnekokemus edesauttaa luomaan hyvien tapahtumien kehää. Kun ihminen on hyväntuulinen, hän kokee lisää hyvän olon tunteita ja näyttää sen ulospäin. Hyväntuulisten ihmisten on helpompi liittyä porukkaan, ja he saavat helpommin ystäviä. Tämä luo turvallisuuden tunnetta, joka tyydyttää ihmisen perustarpeita. Hyvien kokemusten jakamisella muille onkin valtava merkitys, Uusitalo kuvailee.
”Kun olemme hyvällä tuulella, sanomme hyviä juttuja myös toisille, jotka voivat sen ansiosta pärjätä paremmin.”
Myös oma toimintamme hyötyy hyvästä olosta. Ahdistunut ja stressaantunut ihminen kykenee Uusitalon mukaan usein vain monotonisiin ja yksinkertaisiin prosesseihin. Hyvän olon kokemukset vapauttavat luovuutta.
Uusitalon mielestä ihmisten pitäisi kiinnittää tarkempaa huomiota siihen, mitä ja miten me kommunikoimme ulospäin.
”Me olemme myös vastuussa tunnetiloista, joita luomme ympärillemme”, hän sanoo.
Tätä ilmiötä varten on olemassa henkisen hiilijalanjäljen käsite. Jalanjälki kasvaa, kun reagoimme negatiivisesti muihin ihmisiin ja kuormitamme ympäristöämme. Jalanjälkeä voi aktiivisesti pitää pienenä tekemällä hyviä asioita itselleen ja muille sekä kannustamalla toisia.
Oma positiivisuuttaan voi lisätä esimerkiksi listaamalla päivän mittaan hyviä juttuja. Myös sillä, miten koemme ympäristömme, on merkitystä.
”Hyvin pienillä asioilla saa paljon aikaiseksi. Estetiikalla on merkitystä, samoin kuin ylipäätään sillä, että nautimme ympäristön tuomista kokemuksista. Kyse on myös herkistymisestä: siitä, että osaamme nauttia asioista, joita meillä on”, Uusitalo muistuttaa.
Tiina Arposelle yksi tärkeimmistä hyvän fiiliksen lähteistä on haaveilu. Hän tunnistautuu ”aikamoiseksi haaveilijaksi”, vaikka eivät kaikki haaveet aina toteutuisikaan.
”Olen aina halunnut lapsia. Se oli haave, joka toteutui”, hän sanoo.
Nyt hän kertoo haaveilevansa muun muassa matkasta Australiaan vaaleanpunaiselle järvelle ja yhteisestä piirustushetkestä esikoisensa kanssa uudella piirustusohjelmalla.
Ihan joka päivä Arponenkaan ei näe pelkkiä hopeareunuksia. Myös hänen elämässään ja somessa näkyvät muut tunteet kuin ilo ja rempseys.
”Kyllä usein myös vituttaa, ja viime aikoina on ahdistanut todella paljon.”
Rajanveto menee siinä, milloin tunnetilat koskevat muita ihmisiä ja heidän yksityiselämäänsä. Sitä Arponen ei halua tuoda esille omissa kanavissaan.
Aikuistuminen on auttanut myös itsensä hyväksymisessä, maaliskuussa 40 vuotta täyttävä Tiina Arponen sanoo. Kuva: Juha Metso
Omasta elämästään lähtöisin olevia tunteita hän ei kuitenkaan arastele näyttää ulospäin. Kaiken ei tarvitse olla höttöä. Ihmiset kuitenkin käyttävät paljon energiaa sellaisen murehtimiseen, mikä ei vie mihinkään. Hänestä siitä ei koidu haittaa, jos maailmaan voi tuoda vähän iloa, vaikka sitten yksi glitteröity sipsi kerrallaan.
”Haluan tuoda ihmisille hyvää mieltä ja kehottaa lempeään armeliaisuuteen itseä kohtaan”, hän sanoo.
”Ja haluan muistuttaa, ettei kaiken tarvitse aina olla niin v*tun vakavaa.”
