Harvinainen kuva paljastaa, kuinka tanssi­kieltoa uhmattiin Helsingissä kesken jatko­sodan – Sala­tanssit rehottivat samalla kun valtaa­pitävät jarruttivat nuorten seksuaalista halua - Helsinki | HS.fi
Helsinki|HS Helsinki

Harvinainen kuva paljastaa, kuinka tanssi­kieltoa uhmattiin Helsingissä kesken jatko­sodan – Sala­tanssit rehottivat samalla kun valtaa­pitävät jarruttivat nuorten seksuaalista halua

Opettaja vei tuntemattoman naisen tanssiin jossain päin Helsinkiä kesken sodan. Niin ei olisi saanut tehdä, sillä jatkosodan aikana tanssimisesta sai sakot tai vankeutta. Sääntöä ei pystytty kunnolla perustelemaan maalaisjärjellä, joten ihmiset suuntasivat salaparketeille.

Etualalla Taideteollisen keskuskoulun opettaja Arttu Brummer tanssii vaalean naisen kanssa tuntemattomassa paikassa Helsingissä. Kuvatietojen mukaan valokuvan otti Matti Saanio vuosien 1940 ja 1944 välillä, joten kyseessä olivat laittomat salatanssit. Saaniosta tuli myöhemmin tunnettu valokuvaaja ja taiteilijaprofessori. Kuva: Matti Saanio / Aalto-yliopisto

Julkaistu: 1.5. 2:00, Päivitetty 19.5. 14:11

Artikkeliin liittyen on julkaistu lukijan kirje otsikolla ”Isäni ei rikkonut sota-ajan tanssikieltoa ja voin todistaa sen” 19.5.2020.

Se oli vain pieni yhden palstan uutinen Helsingin Sanomissa 25. maaliskuuta 1943, mutta siitä taatusti puhuttiin pääkaupungin kulttuuripiireissä.

Otsikolla ”Tanssiopiston omistaja tuomittu sakkoihin” kerrottiin, että Estelle Suomalainen oli saanut Helsingin raastuvanoikeudelta tuhannen markan sakot ja tuomittu menettämään valtiolle saamansa taloudellisen hyödyn, 20 000 markkaa. Summat olisivat nykyään 186 ja 3 725 euroa.

Syy tuomioon: ”Jatkettu tanssien toimeenpano”. Sota-ajan Suomessa tanssiminen ja tanssien järjestäminen oli rangaistuksen uhalla kielletty.

Kuinka suuri skandaali tuomio oli, ei selviä Helsingin Sanomien uutisoinnista. Estelle Suomalainen oli kuitenkin tunnettu henkilö: hänen isänsä oli kuuluisa kuvanveistäjä Emil Wikström ja puolisonsa kulttuurikriitikko Yrjö Suomalainen.

Estelle Suomalaisen pojan Karin suomalaiset tulisivat tuntemaan joitakin vuosia myöhemmin Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä.

Tanssikiellosta kertovia otsikoita Helsingin Sanomissa vuonna 1943. Kuva: HS

Isolla Roobertinkadulla sijainneen tanssikoulun johtajatar ei suinkaan ollut ainoa tanssin takia sakot saanut.

Juuri ilmestyneestä Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan tutkimuksesta Kielletyt leikit – tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948 (Atena) selviää, että jatkosodan aikana tanssimisesta sakotettiin noin 15 000:ta suomalaista.

HS:n haltuunsa saamassa, tämän jutun alussa olevassa harvinaisessa valokuvassa Taideteollisen keskuskoulun opettaja Arttu Brummer tanssii naisen kanssa tuntemattomassa paikassa Helsingissä.

Kuvan otti Matti Saanio vuosien 1940 ja 1944 välillä, joten kyseessä olivat laittomat salatanssit. Saaniosta tuli myöhemmin tunnettu valokuvaaja ja taiteilijaprofessori.

Kaksi kertaa poliisin puuttuminen tansseihin johti murhenäytelmään, kun tanssija kuoli ylikierroksilla käyneen konstaapelin luotiin. Surmat tapahtuivat Nurmeksessa ja Vöyrissä.

Lisäksi kaksi nuorta naista pantiin tanssimisen takia vankilaan.

 ”Naisten ja nuorten seksuaalista halua piti pitää aisoissa, ettei se pääse valloilleen.”

Tanssiminen kiellettiin täysin Suomessa valtioneuvoston asetuksella talvisodan syttymisen jälkeen 7. joulukuuta 1939. Täyskieltoa lievennettiin välirauhan aikana, mutta jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941 se astui jälleen voimaan.

”Tanssikiellossa näkyi taustalla kirkon ja valtion aika läheinen suhde ja yhtenäiskulttuurin kaipuu. Joillakin piireillä oli tarve kontrolloida rahvaan, naisten ja nuorten käyttäytymistä”, sanoo Tampereen yliopiston dosentti Marko Tikka.

”Tästä ajasta katsottuna on erikoista, kuinka suuri vaikutus uskonnollisuudella oli tuolloin arkielämään.”

Tanssia pidettiin jo ennen sotaa epäilyttävänä, sillä siinä tytön ja pojan vartalot koskettivat toisiaan tanssin rytmissä.

”Seksuaalisuuteen oli nollatoleranssi. Naisten ja nuorten seksuaalista halua piti pitää aisoissa, ettei se pääse valloilleen”, Tikka kertoo.

Menossa Tampereen työväenteatterin viihdytyskiertue rintamalla ilmeisesti vuonna 1941. Alkuperäisen kuvatekstin mukaan ”sotamies Piispanen ja Nyström soittavat iloisia sävelmiä, neiti Rekola on hakenut rintamamiehen tanssikumppaniksi”, eli lakiahan tässä selvästi rikottiin. Kuva: Tauno Norjavirta / SA-kuva

Tanssikielto oli täysin poikkeuksellinen toimi koko maailmassa, sillä tanssimista ei kielletty kokonaan missään muualla toisen maailmansodan aikana.

Saksassa ja sen liittolaismaissa tanssimista rajoitettiin, mutta esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa tanssia pidettiin moraalia ja taistelutahtoa kohottavana harrasteena.

Tanssitaiteilijoiden esitykset oli rajattu kiellon ulkopuolelle. Samoin tanssiesitykset vaikkapa ravintoloissa. Katsoa sai, muttei koskea.

Greta Nieminen ja Nella Salo esittivät sotilaille tanssia ”siellä jossakin”. Tanssiesitykset olivat sota-aikana sallittuja, paritanssit eivät. Kuva: A.Viitasalo / SA-kuva

Erikoista oli Tikan mukaan se, ettei tanssikieltoa perusteltu käytännössä lainkaan esimerkiksi väestönsuojelulla, vaikka kyseessä oli sota-aika.

”Olisi ollut ymmärrettävää, jos olisi oltu huolissaan vaikka siitä, että joukkotilaisuuteen osuu pommi tai että taudit leviävät. Syyt kieltoon olivatkin pääasiassa moraalisia”, Tikka kertoo.

”Käytettiin usein ilmaisua ’tanssi yli hautojen’. Nähtiin moraalittomana, että samaan aikaan kun miehet kuolivat rintamilla, toiset iloitsivat.”

Halu tanssia oli kuitenkin kotirintamalla kova, joten kieltoa rikottiin laajasti.

”Kieltoa ei pystytty perustelemaan maalaisjärjellä kansalle. Siksi sitä oli helpompi rikkoa.”

Tanssi oli sota-aikana etenkin nuorten naisten harrastus, mikä näkyi langetetuissa tuomioissa. Valtaosa tuomituista oli 15–21-vuotiaita naisia.

Syynä oli luonnollisesti se, että valtaosa tanssikykyisistä miehistä oli rintamalla.

Tanssiminen sota-aikana oli yleisempää maaseudulla kuin kaupungeissa. Niin sanottuihin nurkkatansseihin kokoonnuttiin aittoihin, pihamaille ja pirtteihin. Säestyksenä oli usein joko gramofoni, huuliharppu tai harmonikka.

Helsinki oli sen verran suuri kaupunki, että tanssikieltoa oli vaikeampi valvoa kuin maaseudulla. Tanssiminen naamioitiin usein perhejuhliksi tai syntymäpäiviksi.

Lauantaisin Helsingissä järjestettiin kotihippoja, kun jonkun nuoren vanhemmat olivat poissa. Juhlimista eivät keskeyttäneet edes neuvostopommikoneet.

”Sammutimme valot, vedimme verhot auki ja jatkoimme joraamista. Suhtauduimme valonheittimien sysimustalla taivaalla risteileviin kiiloihin ja ilmatorjunnan räjähteleviin ammuksiin kuin oman pikku juhlamme kunniaksi järjestettyyn ilotulitukseen”, muisteli lukiota käynyt Arne Nevanlinna Antero Raevuoren kirjassa Hävittäkää Helsinki.

Helsingissä tanssikieltoa rikottiin usein fiinisti tanssiorkesterin tahtiin, sillä pääkaupungin erityispiirre kiellon rikkomisessa olivat tanssikoulut.

Helsingissä opetusta tarjosi syksyllä 1942 arviolta kymmenkunta tanssikoulua, joista suurimmilla oli 150–200 ”oppilasta”. Yksityistuntien lisäksi oppilaat pääsivät orkesterin säestämiin ”yhteisharjoituksiin”.

”Ne eivät juuri mitenkään eronneet tavallisista tanssiaisista”, Tikka kertoo.

Tanssikoulujen ilmoituksia Helsingin Sanomissa 6. marraskuuta 1943. Kuva: HS

”Tanssia sai opettaa, mutta sitä ei saanut harjoittaa. Huvittavaa on, että lähes kaikissa sota-ajan elokuvissa on ravintolakohtaus, jossa tanssitaan. Todellisuudessa se ei ollut mahdollista”, Tikka sanoo.

Tanssikoulujen järjestämiä kursseja paheksuttiin yleisesti, ja myös lehdet kirjoittivat niistä kriittiseen sävyyn. Suomen Sosialidemokraatti -lehden toimittaja Ano Airisto arvioi syksyllä 1942, että ”Helsingissä rytkyttää ehkäpä noin 10 000 ihmistä viikossa”.

 ”Suomessa taas ajateltiin sota-aikana, että pitää lähinnä rukoilla, lukea sivistäviä kirjoja ja poimia puolukoita.”

Toukokuussa 1945 toinen maailmansota päättyi Euroopassa. Se merkitsi myös tanssikiellon loppua muualla paitsi ravintoloissa, joissa päästiin tanssimaan vasta syyskuussa 1948.

Sodan päättymisen kunniaksi Helsingin Rautatientorilla järjestettiin 10. toukokuuta Rauhantanssit. Aloite tuli laitavasemmistosta eli SKDL:n piiristä, mutta järjestelyihin osallistuivat myös maalaisliitto ja SDP.

Tilaisuuteen osallistui kymmeniätuhansia ihmisiä. Torin laidoilla tanssimusiikista huolehti kolme orkesteria, jotka soittivat uudenaikaista big band -jazzia.

”Se oli liittoutuneiden tapa juhlia ja piristää arkea. Suomessa taas ajateltiin sota-aikana, että pitää lähinnä rukoilla, lukea sivistäviä kirjoja ja poimia puolukoita”, Marko Tikka summaa.

Toisille Rauhantanssit merkitsivät uuden ajan alkua, konservatiiveille ja kirkollisille piireille taas tapojen rappiota.

Uusi Suomi -lehti kommentoikin Rautatientorin tansseja happamasti: ”Ei kai ole tarkoitus tehdä kansasta naurettavia pelleilijöitä?”

Lisäys 19.5.2020 kello 14.10: Lisätty tieto lukijan kirjeestä.

Tanssi|Sota-aikana Suomessa kehitettiin absurdi laki, jota vastaava oli voimassa vain natsi-Saksan alueella – jopa 15 000 suomalaista tuomittiin tanssimisesta

Luitko jo nämä?

Helsinki - luetuimmat

Luetuimmat

Uusimmat