”Valtavan lahjakas” perheen­isä ei hiiskunut tyttärilleen todellisesta osaamisestaan: Hävittäjän ohjaamossa hänestä kuoriutui Neuvosto­liiton pahin painajainen

Nils Katajainen oli helsinkiläinen Mannerheim-ristin ritari ja hävittäjä-ässä, joka tuhosi 36 viholliskonetta – siviilissä ulosottomies kasvatti kukkia ja maalasi akvarelleja.

Vääpeli Nils Katajainen lähdössä torjuntalennolle Messerschmitt 109 -hävittäjällään Lappeenrannassa 30. kesäkuuta 1944.

4.6. 2:00 | Päivitetty 20.6. 9:36

Ylikersantti Nils Katajainen sai syyskuussa 1942 totisesti kuulla kunniansa: kurssinjohtaja haukkui hänet roistoksi, sotilaskarkuriksi ja lentäjäksi kelpaamattomaksi.

Ja mikä oli Katajaisen synti? Hän oli anonut päästä pois kaksimoottoristen koneiden ohjaajakurssilta takaisin hävittäjälentäjäksi.

Katajaisella oli anomukseensa hyvät perustelut. Hän oli jo ampunut alas 13 viholliskonetta, eikä käsky lähteä opiskelemaan hitaampien koneiden lentämistä ollut mieluinen.

Katajaisen teot hävittäjäkoneen ohjaimissa eivät merkinneet Luonetjärvellä kurssia johtaneelle upseerille kuitenkaan mitään. Hän ei hävittäjistä tai hävittäjälentäjistä pitänyt.

Raivokohtauksensa jälkeen upseeri ilmoitti Katajaiselle, että kun kerran kaksimoottoriset koneet eivät kelpaa, niin ylikersantti poistetaan sekä kurssilta että lentävästä henkilökunnasta.

Tuleva Mannerheim-ristin ritari päätyi lakaisemaan lentokonehallin lattioita ja pinoamaan polttopuita keskuslämmityshuoneen seinämälle.

Nils Katajainen kuvattuna vuonna 1941.

Nils Edvard Katajainen oli Mannerheim-ristin saaneiden 19 lentäjän joukossa ainoa helsinkiläinen.

Katajainen syntyi 31. toukokuuta 1919 Helsingissä. Hän kiinnostui ilmailusta jo nuorena poikana. Harrastus alkoi kuten monella tuon ajan pojalla lennokeista, mutta pian Katajainen pääsi itsekin lentämään.

Lajina oli purjelento, ja hän rakensi ensimmäisen koneensa yhdessä isänsä kanssa tämän parturiliikkeen kellarissa Topeliuksenkadulla. Katajainen oli purjelentäjänä niin kyvykäs, että pääsi aina olympiavalmennettavaksi saakka.

Asevelvollisuutensa Katajainen suoritti vuonna 1939 Kauhavan ilmasotakoulussa. Talvisodan takia hän joutui vielä jatkokoulutukseen, jossa opeteltiin lentämään Fokker- ja Brewster-hävittäjillä.

Reserviin alikersantti Katajainen siirrettiin 1. maaliskuuta 1941, ja työt Annankatu 18:ssa sijainneessa Tilgmannin kirjapainossa alkoivat.

Nuori mies ei kuitenkaan saanut kauan nauttia siviilielämästä, sillä uusi sota oli alkamassa.

Määräys palata Ilmavoimien palvelukseen tuli jo kesäkuussa. Katajainen sijoitettiin lentolaivue 24:ään ja sen kolmanteen lentueeseen, joka lensi amerikkalaisvalmisteisilla Brewster-hävittäjillä.

Jatkosota syttyi juhannuksena 1941, ja pian sen jälkeen Katajainen sai tulikasteensa Brewsterin ohjaimissa: hän ampui heti ensimmäisessä ilmataistelussaan alas vihollisen pommikoneen.

Vääpeli Nils Katajainen kuvattuna 30. kesäkuuta 1944 Lappeenrannassa.

Kersantiksi ylennetty Katajainen osoittautui taitavaksi taistelulentäjäksi: jo 12. elokuuta Katajainen sai sekä neljännen että viidennen ilmavoittonsa. Lentopäiväkirjassaan Katajainen kuvaili näistä jälkimmäistä:

Seuraavan hyökkäyksen tein viiden koneen muodostelman laitimmaisena lentävän I-153:n kimppuun. Se kuitenkin väisti ennen kuin ehdin ampua. Otin seuraavan tähtäimeen, avasin tulen n. 100 metrin päästä. Kone alkoi savuamaan ja muljahti syöksyyn. Kone syöksyi maahan saakka.

Myös kuudes ilmavoitto oli lähellä, sillä Katajainen tulitti vielä yhtä I-153:ta niin, että metallinpalat lentelivät sen rungosta.

Takaa tullut toinen venäläiskone onnistui kuitenkin ampumaan reiän Katajaisen Brewsterin bensiinitankkiin, ja Katajaisen oli irrottauduttava taistelusta.

Seuraavan vuoden aikana Katajainen pudotti vielä kahdeksan neuvostokonetta.

Lakaistessaan lentokonehallin lattioita syksyllä 1942 Katajainen mietti mahdollisuuksiaan. Ensi hän ajatteli karkaavansa takaisin rintamalle ja vanhaan yksikköönsä, mutta luopui pian aikeesta.

Sitten Katajainen keksi lähettää kirjeen lentueensa päällikölle, Jorma Karhuselle. Siinä Katajainen anoi Karhusta auttamaan ”todellisessa hädässä” ja vaikuttamaan siihen, että hänet siirrettäisiin takaisin Lentolaivue 24:ään. Katajainen kirjoitti Karhuselle:

Uskoisin laivueenkomentajan voivan tehdä jotakin hyväkseni. Enhän ole tehnyt muuta kuin ilmaissut sisimmän haluni palvella hävittäjälentäjänä ja taistella tämän maan puolesta. Jos se on rikos – en enää käsitä mitään.

Katajainen pääsi eri vaiheiden jälkeen takaisin hävittäjälaivueeseen vasta 9. huhtikuuta 1943.

Lentueenpäällikkö ja Mannerheim-ristin ritari Jorma Karhunen (vas.) toivotti ylikersantti Katajaisen tervetulleeksi takaisin lentueeseen henkilökunnan edessä Suulajärvellä huhtikuussa 1943.

Katajaisen poissa ollessa ilmasota oli muuttunut. Neuvostoliitto oli kehittänyt uusia ja nopeita hävittäjiä ja saanut lisäksi sota-apuna nykyaikaisia taistelukoneita Yhdysvalloista ja Britanniasta.

Viholliskoneet olivat nyt parempia ja niitä oli taivaan täydeltä, joten suomalaishävittäjät saivat entistä enemmän osumia. Kotikentälle palasi usein luotien repimä kone – jos ylipäätään palasi.

Näissä taisteluissa vääpeliksi ylennetty Katajainen tuli tunnetuksi siitä, että hän kykeni lentämään rikkiammutut koneensa takaisin kotikentälle.

Luoteja onnistuneesti vältellyt hävittäjä-ässä sai lopulta itsekin siipeensä: hän haavoittui jalkaansa 6. kesäkuuta 1944 lentäessään Messerschmitt 109 -hävittäjällä.

Vääpeli Katajaisen Messerschmitt 109 -kone nousukiidossa Lappeenrannan kentällä 30. kesäkuuta 1944. Koneessa on vielä saksalaiset tunnukset.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi kolme päivää myöhemmin. Katajainen keskeytti toipumislomansa ja palasi rintamalle 23. kesäkuuta.

Seuraavan kymmenen päivän aikana vääpeli ampui alas 17 viholliskonetta, joista ensimmäisenä päivänä neljä. Lentopäiväkirjassaan hän kuvaili ilmavoitoista viimeistä:

Hiekan kohdalla tapasin kaksitoista Pe-2:ta ja kuusi La-5:tä. Hyökkäsin useita kertoja niiden kimppuun, mutta vasta Rautalammen kentän kohdalla pääsin tulittamaan La-5:tä, joka palavana syöksyi maahan.

Rajuimpaan pyöritykseen Katajainen joutui viisi päivää myöhemmin, kun hän oli tiedustelulennolla kapteeni Hans Windin siipimiehenä.

Parivaljakon kimppuun kävi aluksi parikymmentä vihollishävittäjää, mutta loppujen lopuksi suomalaisten ympärillä pyöri 120 neuvostokonetta.

Kuin ihmeen kaupalla molemmat selvisivät taistelusta hengissä, Wind tosin vakavasti haavoittuneena.

Tykinammus räjähti Messerschimittin ohjaamossa ja rikkoi mittariston. Wind pystyi kuitenkin lentämään koneensa tajunnan rajamailla kotikentälleen Lappeenrantaan.

Wind saavutti kaikkiaan 75 ilmavoittoa, joista viisi viimeisessä taistelussa. Hänet palkittiin Mannerheim-ristillä kaksi kertaa.

Viikkoa myöhemmin myös Nils Katajaisen sota päättyi.

Viholliskoneen ampuma tykinammus osui hänen koneensa ohjaamon niskapanssariin. Katajainen menetti lähes tajuntansa, mutta onnistui lentämään koneensa kotikentälle.

Messerschmitt-hävittäjä osui kenttään kovalla vauhdilla ilman laskutelineitä, ja kone romuttui täysin. Katajainen loukkaantui vakavasti.

Se oli hänen seitsemäs pakkolaskunsa sodan aikana. Viholliskoneita hän oli tuhonnut 198 taistelulennollaan yhteensä 36.

Hävittäjälentäjät keskustelemassa taistelulennon jälkeen Lappeenrannassa kesäkuussa 1944. Vasemmalla ylikersantti Emil Vesa, keskellä luutnantti Kyösti Karhila ja oikealla vääpeli Nils Katajainen.

Katajaiselle myönnettiin Mannerheim-risti 21. joulukuuta 1944. Sen luovutti Ilmavoimien komentaja ja kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist kotonaan Helsingissä.

Samalla Mannerheim-ristin sai myös kaksi muuta lentäjää, Olli Puhakka ja Tauno Iisalo.

Lundqvist oli rikas mies, ja hänen asuntonsa sen mukainen. Seinillä oli arvotaidetta, ja kenraalin puoliso esitteli kolmikolle myös lipaston, joka oli kuulunut itselleen rautakansleri Otto von Bismarckille.

Katajainen palasi siviilielämään. Tytär Eija Timosen mukaan hänen isänsä unelma oli päästä sodan jälkeen liikennelentäjäksi, mutta siinä tämä joutui pettymään.

”Isä ei ollut käynyt kuin kansakoulun, joten koulutus ja kielitaito eivät riittäneet. Niinpä hän ei päässyt lentäjäkoulutukseen.”

Katajainen perusti aluksi painotalon, mutta hänen kätensä eivät kestäneet työssä käytettyjä vahvoja kemikaaleja. Niinpä hän pestautui Helsingin kaupungin ulosottomieheksi.

Katajainen avioitui ja sai kolme tytärtä. Sodasta hän ei paljon lapsilleen kertonut, kuten ei moni muukaan veteraani.

”Kun olin alle kouluikäinen, isä kyllä kertoi lentämisestä pilvien seassa. Ne tarinat eivät olleet pelottavia, enemmän sellaisia jännittäviä iltasatuja”, Timonen muistelee.

Kuvassa ovat Nils Katajainen, hänen ensimmäinen vaimonsa Toini Katajainen ja esikoistytär Eija Katajainen (nykyään Timonen).

Perhe asui Helsingin Lehtisaaressa, jossa Katajainen kasvatti puutarhaa.

Lapset hän herätti usein aamulla katsomaan avautuneita kukkien nuppuja, ja omasta puusta otettiin omenat koulueväiksi.

Lehtisaaresta perhe muutti Pohjois-Haagaan, josta Katajainen sai rintamamiesasunnon. Muutamaa vuotta myöhemmin Katajainen ja hänen vaimonsa erosivat.

Katajainen avioitui myöhemmin uudestaan, ja lapset näkivät isäänsä vain muutaman kerran vuodessa.

Eija Timonen muistaa isänsä hyvin aktiivisena ihmisenä.

”Isälle oli suotu valtavasti lahjoja, ja hän harrasti koko ajan jotakin. Isä veneili, keilasi Ruusulankadulla, pelasi golfia SM-tasolla ja vaelsi usein Lapissa”, Timonen kertoo.

”Isä oli esteetikko, taitava sisustaja ja tyylikäs pukeutuja. Hän maalasi kauniita akvarelleja ja kävi Ateneumin taidepuuseppälinjan, jossa oppi tekemään huonekaluja.”

Nils Katajainen harrasti ahkerasti veneilyä. Kuvassa hänen ystävänsä Jutta Qvintin (vas.) ja ensimmäinen vaimo Toini.

Katajaisen ja Mannerheim-ristin luovuttaneen kenraali Lundqvistin tiet ristesivät uudestaan 1950-luvulla – sillä kertaa työn merkeissä.

Lundqvist oli valtavasta omaisuudestaan huolimatta tehnyt konkurssin, ja ulosottomies Katajainen lähetettiin perimään maksamattomia verovelkoja.

Kenraali ei kuitenkaan koskaan vastannut Katajaisen kirjeisiin tai soittopyyntöihin.

Verottaja sai omansa vasta Lundqvistin kuoltua vuonna 1966.

Katajainen eli vielä parikymmentä vuotta. Hän vietti viimeiset vuotensa sairastellen ja asui Etelä-Haagassa, Silvia-kodissa.

Katajainen kuoli 77-vuotiaana 16. tammikuuta 1997 sydänkohtaukseen. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

Jutussa on käytetty lähteenä Seppo Porvalin kirjaa Mannerheimin ässät sekä Kalevi Keskisen ja Kari Stenmanin teosta Lentävät ritarit – Suomen Ilmavoimien historia 21.

Oikaisu 20. kesäkuuta klo 09.36: Jutussa kerrottiin aiemmin virheellisesti, että Katajainen olisi ollut ainoa Mannerheim-ristillä palkittu reserviläislentäjä. Myös reservinupseerit Paavo Kahla, Rolf Winqvist ja Lauri Äijö saivat Mannerheim-ristin.

NIls Katajainen 70-vuotispäivänään 31. toukokuuta 1989.

Lue lisää: Helsingissä nähtiin kaoottinen ”roskaväen juhannus”, kun ullakot tyhjennettiin talvisodan alla – Mitä häkkivarastoille tapahtuisi nykyaikana kriisitilanteessa?

Lue lisää: ”Kovimmat vauhdit olivat sellaisia, että mummot olisivat kaatuneet” – Varusmiehet joutuivat koekaniineiksi, kun metrossa tehtiin omaperäisiä kokeita 40 vuotta sitten

Lue lisää: Kuusi kyllästynyttä poikaa nousi salaa junaan 1950-luvun Helsingissä: Sitten pressun alta paljastui kylmäävä totuus, mikä sai viranomaiset liikkeelle

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat