14 astetta sisällä: Helsingin historiasta paljastuu vilunväreitä aiheuttava energia­kriisi

Jatko­sodan jälkeinen energia­kriisi sai helsinkiläis­perheet lähtemään metsiin halko­talkoisiin.

Helsingin kadut ja torit olivat sota-aikana ja sen jälkeen täynnä valtavia halkopinoja. Syksyllä 1945 otetussa kuvassa Jehovan todistajat marssivat pitkin Kampinkatua (nykyään Urho Kekkosen katu). Taustalla näkyy Tennispalatsi.

30.10. 2:00 | Päivitetty 30.10. 8:20

Tulevaa talvea odotetaan Suomessa pelonsekaisin tuntein. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on sulkenut kaasuhanat ja nostanut energian hintaa.

Julkisuudessa on puhuttu jopa sähkön säännöstelystä ja sähkökatkoista.

Sota on aiheuttanut Suomessa energiahuolia aiemminkin. Itsenäisen Suomen historiassa pahin energiapula ajoittuu vuosiin 1945–1946, jolloin jouduttiin säännöstelemään kaikkia käytössä olleita energiamuotoja: sähköä, kaasua, hiiltä, bensiiniä – ja jopa halkoja.

Jatkosodan aikana kivihiiltä ja bensiiniä ostettiin Saksasta, mutta kun aseveljestä tuli syksyllä 1944 vihollinen, tuonti loppui kuin seinään. Sota jatkui Euroopassa vielä seuraavaan toukokuuhun saakka, mikä esti ulkomaankaupan.

Antti Malinen työskentelee Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikössä, joka toimii Tampereen yliopistossa.

”Vaikka rauha solmittiin, sodasta toipuvat maat huolehtivat ensin omista tarpeistaan. Ei niillä ollut paukkuja energian vientiin”, kertoo Suomen akatemian tutkijatohtori Antti Malinen.

Jatkosodan päätyttyä energia­huolia oli erityisesti Helsingillä, sillä kaupunki oli perustettu energian­saannin kannalta huonoon paikkaan.

Teollisena aikana syntyneet kaupungit sijaitsevat yleensä koskien varrella, joten niillä vesivoima on lähellä. Vantaanjoki ei tarjonnut samaa iloa pääkaupungille.

Dosentti Samu Nyström on kirjoittanut useita Helsingin historiaa käsitteleviä kirjoja yhdessä Laura Kolben kanssa.

”Vanhan­kaupungin­kosken voimalasta riitti sähköä vain kaupungin vesi­laitokselle”, kertoo Helsingin yliopiston Suomen historian dosentti Samu Nyström.

Sähköpulasta kärsivät tosin muutkin kaupungit. Suomi oli menettänyt noin 30 prosenttia vesivoimastaan, sillä monet voima­laitoksista jäivät Neuvostoliitolle menetetyille alueille.

”Vesivoima on riippuvainen sateista eli virtaavan veden määrästä. Ongelmana oli, että esimerkiksi syksy 1945 oli poikkeuksellisen vähäsateinen”, Malinen sanoo.

Normaalioloissa Helsinki imi valtavan määrän sähköä, kaasua ja ennen kaikkea kivihiiltä. Kun niitä ei ollut enää saatavilla, energia oli otettava puusta.

Tavallisesti puuta käytettiin asuntojen lämmittämiseen, mutta nyt siitä oli tehtävä myös sähköä, kaasua ja polttoainetta liikenteen ja teollisuuden tarpeisiin.

Metsää Suomessa toki riitti, mutta Helsinki sijaitsi kaukana suurista hakkuualueista.

Asukkaat kokosivat halkopinoja Agricolankadulla vuonna 1942. Työn touhussa oli sekä aikuisia että lapsia.

Puun hankkiminen vaati myös etukäteissuunnittelua, sillä tuoreeltaan sitä ei voi polttaa. Halot oli ensin saatava kuiviksi. Lisäksi puiden kaataminen, pilkkominen ja kuljettaminen pääkaupunkiin vaativat paljon aikaa sekä voimavaroja, joita ei ollut tarjolla.

”Työvoimasta oli koko maassa pulaa, ja kuljetuskalustokin oli sodassa loppuun kulutettu”, Malinen sanoo.

Pulaa oli niin autojen kumirenkaista kuin vetureista ja junavaunuistakin.

”Junia ei riittänyt puukuljetuksiin, sillä niitä tarvittiin armeijan kotiuttamiseen, siirtokarjalaisten kuljettamiseen ja Puolustusvoimien käyttöön, sillä Lapissa käytiin yhä sotaa.”

Helsingin energiatilannetta vaikeutti myös se, että kaupunkiin virtasi sodan jälkeen runsaasti uusia asukkaita, joista 30 000 oli siirtokarjalaisia.

Lisäksi pääkaupunkiin muutti väkeä, joka ei virallisesti ollut kirjoilla missään vaan asui pimeästi jossakin luukussa.

Vuonna 1945 Helsingissä asui virallisesti 276 000 asukasta, ja asuntopula oli tuntuva.

”Ihmisiä asui pihamökeissä, pommisuojissa, siirtolapuutarhoissa ja piharakennuksissa. Yhdessä kolmiossa saattoi majailla 15–20 ihmistä, kun kolmella perheellä oli kullakin huone ja yhteinen keittiö”, Malinen sanoo.

Pikkutyttö halkopinon edessä Helsingin Kalliossa vuonna 1943.

Vuodenvaihde 1944–1945 oli energian kannalta erityisen vaikea. Suunnitelluista puuhakkuista oli jääty jälkeen, ja hankikelit olivat päättymässä.

Lumihankea tarvittiin, jotta tukit saatiin vedettyä metsästä tien varteen hevosvetoisella reellä.

Varautuminen energiapulaan oli Helsingissä silti oleellisesti parempaa kuin ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin puun hinta nousi jopa nelinkertaiseksi rauhanaikaan verrattuna.

Nyströmin mukaan ensimmäisen maailmansodan syttyessä vuonna 1914 ei vielä tiedetty, mitä suurkaupungin pyörittäminen kriisiaikana vaatii. Toisen maailmansodan aikana huollon järjestämisestä oli enemmän tietoa ja kokemusta.

Helsinkiläisetkin tiesivät, miltä tuntuu palella ja nähdä nälkää.

”Jatkosodan jälkeen ihmisten päällimmäinen ajatus oli, että taasko tätä. Kurjuus ei päättynyt siihen, että sota päättyi”, Nyström tiivistää.

Mottitalkoolaisia Huopalahden metsissä huhtikuussa 1942.

Helsingissä puupulaa ryhdyttiin ratkaisemaan jatkosodasta tutulla menetelmällä: mottitalkoilla. Tällä kertaa talkoita kutsuttiin ”perhehakkuiksi” ja isänmaan sijasta asukkaat auttoivat itseään.

Halkotalkoita organisoi tarkoitusta varten perustettu Pääkaupungin perhehakkuut -järjestö.

Ideana oli, että järjestö tarjosi talkoolaisille autokyydin metsään, työvälineet ja ruoan työmaalla. Perhehakkuisiin osallistuneet saivat työstään merkinnän korttiin, jolla sai seuraavana talvena kuitata puita.

Perhehakkuita mainostettiin lehdissä iskulauseella ”Hakkaa tai palele”, ja mainoskuvissa kesän uimarannalla viettäneille koittivat talvella hyytävät ajat.

Perhehakkuut olivatkin suosittuja: viikonloppuisin metsissä huhki tuhansia kaupunkilaisia, ja hakkuisiin osallistui kaikkiaan noin 60 000 helsinkiläistä.

Helsingin katukuvaan ilmestyi valtavia halkopinoja, joita oli katujen varsilla ja toreilla, mutta tarvittavaa puumäärää ei silti onnistuttu samaan kokoon.

”Helsingissä määrättiinkin hätähakkuita. Puita kaadettiin 70 kilometrin säteeltä Helsingistä teiden varsilta, jotta ne olisi helpompi kuljettaa pääkaupunkiin”, Nyström kertoo.

Näin perhehakkuita mainostettiin Ilta-Sanomissa 6. kesäkuuta 1945.

Energiapula merkitsi Helsingin asukkaille kylmää kotiarkea villapaitoineen ja -sukkineen. Suurin osa Helsingin taloista oli keskuslämmitteisiä, eli keskuskattilan alla poltettiin puuta ja kuumentunut vesi ohjattiin asuntojen pattereihin.

Halkopula johti lämmityksen säännöstelyyn, ja lehdissä julkaistiin ohjeet, minä päivinä asuinalueen keskuskattiloita sai lämmittää. Yksi lämmityskerta kesti kuusi tuntia, ja tuotetulla lämmöllä oli pärjättävä pitkään.

”Kansanhuoltoministeriö määritteli alimmaksi keskimääräiseksi huonelämpötilaksi 14 astetta, mutta ei sekään huonoimmissa asunnoissa toteutunut”, Malinen kertoo.

Sota oli jättänyt jälkensä Helsingin asuntokantaan. Remontit olivat jääneet tekemättä, taloista puuttui kunnon eristykset, ja pommitukset olivat rikkoneet ikkunoita.

Vaivalla hankittu lämpö katosi helposti taivaan tuuliin.

”Rakennusmateriaaleista oli kova pula, koska teollisuustuotanto ohjautui pääosin sotakorvausten maksamiseen. Helsinkiläiset kävivät keskenään kilpailua eristyspahvin tai ikkunalasin saamisesta”, Nyström sanoo.

Hiilikaasuttimella varustettu henkilöauto Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun risteyksessä vuonna 1944.

Sota ja energiapula johtivat muutoksiin myös liikenteessä. Kun bensiiniä ei saanut mistään, häkäpönttöautot yleistyivät.

Autoihin ja traktoreihin asennettiin ajoneuvon takaosaan säiliö, ”pönttö”, jossa puuta polttamalla tuotettiin hiilimonoksidia eli häkää. Hiilimonoksidi johdettiin puhdistettuna auton kaasuttimeen.

Häkäpönttöautoissa oli kuitenkin lukuisia ongelmia.

”Moottoriteho oli tavallista heikompi. Jyrkissä ylämäissä saattoi käydä niin, että bussimatkustajien piti nousta autosta työntämään linja-autoa”, Nyström kertoo.

Lisäksi häkä on myrkyllistä ja hajutonta, mikä aiheutti vaaratilanteita. Jos kaasua pääsi jonkin vian takia sisälle ajoneuvoon, matkustaja saattoi saada myrkytyksen.

Omat hankaluutensa oli myös häkäpönttöihin tarkoitetussa polttopuussa, sillä kokonaiset klapit eivät niihin mahtuneet. Puu piti hakata ohuiksi pilkkeiksi. Lehdissä julkaistiinkin ilmoituksia pilketalkoista, joita suositeltiin etenkin lapsille ja nuorille.

”Työnteko oli aikakauden kasvatuksen keskiössä. Lapsista tuli kasvattaa työteliäitä, itsenäisiä ja tunnollisia aikuisia”, Malinen sanoo.

Koululaiset pilkkoivat Järvenpäässä halkoja kirveillä pilkkeiksi, joita käytettiin polttoaineena autojen häkäpöntöissä. Kuva on vuodelta 1944.

Vaikka kaikesta olisi pulaa, ihmisluonto pyrkii säilyttämään edes osan elinoloistaan. On perin inhimillistä, että kun kaupunkikaasun määrää rajoitettiin, yritti moni luistaa määräyksistä ja käyttää kaasua sallittua enemmän.

Ja kun kaasua ei enää riittänyt lämmityslaitteisiin, yrittivät useat helsinkiläiset helpottaa elämäänsä hankkimalla sähköllä toimivia laitteita. Ei mennyt kauan, kun viranomaiset havaitsivat lisääntyneen sähkönkäytön ja edessä oli tuttu ja totuttu keino: säännöstely.

Energian hankkimisessa oli vaikea etuilla tai huijata, sillä sitä oli helppo valvoa.

”Mustasta pörssistä saattoi ostaa elintarvikkeita, mutta siellä oli paha myydä sähköä tai kaasua. Eikä halkoja voinut piilottaa pyykkikoriin, kuten vaikkapa kinkun”, Nyström sanoo.

Ja kun huijaamista yritti ja jäi kiinni, rangaistus oli Malisen mukaan kova.

”Jos vaikkapa kaasua käytti liikaa, teko paljastui myöhemmin mittarilukemasta. Ylimääräisestä käytöstä joutui maksamaan erittäin kovan hinnan, ja jos huijaaminen uusiutui, ajan henki oli tyly: kaasu pantiin poikki.”

Jutussa on käytetty lähteenä myös Laura Kolben, Samu Nyströmin ja Jyrki Vesikansan kirjaa Helsinki 1945.

Perhehakkuiden mainos Ilta-Sanomissa 23. kesäkuuta 1945.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat