”Sattuu” – Koko elämänsä kalastanut mies on riipivän ratkaisun edessä Kulosaaressa

Yrjö Valtia on kalastanut koko ikänsä. Enää terveydentila ei kuitenkaan salli kalojen narraamista. Nyt rakkaista pyyntivälineistä on aika luopua.

”90 prosenttia olen jo lahjoittanut”, kertoo 76-vuotias kulosaarelainen Yrjö Valtia viimeisten uistintensa vierellä.

20.11. 12:30 | Päivitetty 20.11. 21:18

Valkoselkätikka lehahtaa ikkunan eteen lintujen ruokintapaikalle.

Kulosaarelaisisäntä ei harvinaisesta linnusta hätkähdä. Hän jatkaa innostuneena kertomustaan tikan takana näkyvästä merimaisemasta. Hän on nimittäin ennen kaikkea kalamies, se käy äkkiä selväksi.

”Erittäin hyvä pilkkipaikka tuokin lahdenpohja, kunhan osaa onkia oikeista kohdista” kertoo 76-vuotias Yrjö Valtia kotinsa ikkunan äärellä.

Sitten Valtia siirtyy rauhallisesti takaisin nojatuolilleen. Kävely on käynyt vaikeaksi. Tuolissa hän alkaa kertoa siitä, miten pitkäaikainen harrastus on tullut päätökseensä.

”Uistimiin on kehittynyt lukkarinrakkautta.”

Ruokahuoneen kaappia vasten lepää isohko taulu, jossa roikkuu kymmenittäin uistimia. Maassa on vielä muutama muovirasia, joissa on lisää kalavieheitä.

Taululta on ollut helppo valita mieliuistimia mukaan kullekin retkelle. Ennen tauluja oli neljä.

Ripustettuna on harvinaisia ja arvokkaitakin ottivehkeitä: vanhaa Abua, Rapalaa ja monenmoista lusikkaa. Vuosien varrella Valtia on kiintynyt mittavaan kokoelmaansa.

”Määrättyihin uistimiin on kehittynyt lukkarinrakkautta. Monista tulee mieleen tarinoita: ennätyskaloja ja hienoja paikkoja”, Valtia sanoo.

Valtia on kalastanut koko ikänsä. Ensimmäiset kalareissut hän teki isänsä kanssa jo parin kuukauden ikäisenä. ”veneen keulassa filttiin käärittynä”. Itsenäisesti mies onki täyttä häkää jo viisivuotiaana.

Työuransakin hän teki kalastuksen parissa. Nuorena hän oli ensin pitkän pätkän Helsingin Kaupungilla kalatalousneuvojana. Sitten kalastustarvikekauppiaana ja myyjänä alan liikkeissä. Vielä eläkepäivinäänkin hän toimi pari vuotta Helsingin kaupungin luontovalvojana, jolloin töihin kuului luonnonsuojelualueiden hoito ja valvonta.

Aikanaan, kun kaupunki tarvitsi kalanäytteitä jätevesiputkien eliöstövaikutusten tutkimusten vuoksi, kalaan lähetettiin nimenomaan Valtia. Siten pystyi varmistumaan, että näytekalat myös saadaan.

Vapaa-aikakin sujui tietysti kalastaessa, – niitäkin tarinoita piisaa – kalakaverina on ollut muun muassa muuan Vesa-Matti Loiri.

Kun Valtiaa pyytää valitsemaan yhden kalan, joka hänelle on jäänyt mieleen, kalastaja tietää heti, mistä kertoa.

Se on meritaimen, jonka hän sai heittämällä viehettä aivan rantaviivaan Katajaluodolla Helsingin edustalla. Ensin hän luuli uistimen jääneen kiinni pohjaan, mutta lopulta ylös nousi lähes viisikiloinen jalokala. Kala oli niin vahva, että se tuntui pohjakosketukselta.

”Taimen oli sen verran huonosti kiinni, että väsytys ei ollut sellaista hampaat irvessä tsemppaamista, vaan ennemminkin huiputusta. Lopulta tuntui hyvältä.”

Viime vuosina Valtian harrastus on kuitenkin jäänyt. Terveys ei enää kestä. Vain veneessä istuminen onnistuu – satunnaisia kuhanuisteluretkiä voi apumiehenä kuitenkin varovaisesti tehdä.

On tullut siis aika luopua uistinkokoelmasta, niille ei ole enää käyttöä.

Uistinten lommot kertovat siitä, että niihin on iskenyt moni kala kiinni. Tai ainakin siitä, että niillä on kalastettu paljon.

Yrjö Valtia on jo lahjoittanut kalastusvälineistöistään omien sanojensa mukaan noin 90 prosenttia. Uistimia on siirtynyt pikkuhiljaa jälkeläisille, ystäville ja muille kalakavereille.

Viimeiset uistimensa hän aikoo lahjoittaa tulevaisuuden kalastajille, siis lapsille. Vain muutaman tärkeimmän hän jättää muistoksi itselleen. Sopiva lahjoituskohdekin on löytynyt: Stadin kalajunnut.

Lahjoitushetki tapahtuu lähiaikoina. Yhdistys tulee noutamaan uistimia Valtian kotoa.

”Nuorissa on tulevaisuus”, Valtia perustelee.

Stadin kalajunnut on Helsingissä toimiva nuorten ja perheiden oma kalastusseura. Sen tarkoituksena on innostaa nuoria kalastuksen pariin ja siirtää kalastamiseen liittyvää tietotaitoa eteenpäin.

Yrjö Valtia täyttää pian 77 vuotta. Hän asuu lähellä merenrantaa Kulosaaressa vaimonsa kanssa.

Lahjoituskohde on jalo, mutta siihen on pakko liittyä myös alakuloa. Miltä harrastuksesta luopuminen tuntuu?

”Sattuu. Haikealta tuntuu. On niin sanotusti potuttanut v-kirjaimella”, Valtia aloittaa.

Kalastus on ollut hänelle elämäntapa, ja siihen on kulunut loputtomasti aikaa. Kalajuttuja riittäisi vaikka muutamiinkin muistelmiin.

”Elän joka päivä haave-elämää, jossa pääsen vielä kalastamaan. Näitä mietin monta kertaa päivässä. Olen tällainen karjalaispoika; olen pitkään ollut tunteileva kalamies. Usein tärkeintä on ollut vain päästä kalaan, ei niinkään saada kalaa.”

Valtian lahjoituksen ansiosta kalastuksen hienoudesta pääsee nauttimaan uudet harrastajat. Mutta mikä sai Valtian itsensä tarttumaan niin tiukasti koukkuun?

Valtia tiivistää vastauksensa kolmeen sanaan: rauha, mahdollisuus, luonto.

Oikaisu 20.11.2022 kello 17.17: Kalastusseuran nimi on Stadin kalajunnut, ei kalastusjunnut kuten jutussa ensin virheellisesti kirjoitettiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat