Tänään lykästi. Sää ei ole yhtä vaikea kuin eilen, hieman plussan puolella, tiet ovat vähemmän liukkaat eikä lunta sada. Pyörätuolilla pääsee rullaamaan niin helposti kuin talviaikaan nyt on mahdollista.
Kotipihakin oli aurattu, Janne Pyyhtiä kiittelee.
Siihen ne kiitoksen aiheet talvella pyörätuolilla liikkuvalla loppuvatkin. Heille katujen auraamisessa ei ole kyse vain siitä, kuinka paljon jalkojaan joutuu pudistelemaan ovella tai montako kirosanaa suusta pääsee.
Pahimmillaan lumi pysäyttää matkan jo kotiovelle.
”Yksikin lauantai, oli vielä saunapäivä, oli niin paljon lunta, ettei ovi lähtenyt auki millään”, Pyyhtiä muistelee.
Lopulta hän oli antanut naapurille oven raosta rahat ja kauppalistan. Itse kun ei päässyt ulos.
Talvella on kytättävä säätä ja arvioitava kelejä. Loskassa on raskas kelailla, jää taas on liukas. Jos lunta tulee paljon tai lumisade alkaa yllättäen, on tiedossa ongelmia.
Pyyhtiä on ollut pyörätuolissa vuodesta 2016. Kun hän ensimmäisen kerran jäi jumiin ajoradalle lumivallin takia, pelotti. Joku ystävällinen sielu auttoi pois ajoradalta, mutta paniikki ehti iskeä. Kotona tulivat kyyneleet.
Nyt ei enää pelota. Asenne on luja: aina löytyy jokin reitti. On vain yritettävä uudestaan ja uudestaan.
Talvi kysyy voimia, henkisiä ja fyysisiä. Pyyhtiä ei suostu jäämään kotiin odottamaan kesää.
Pyörätuolissa oppii kaikenlaista, mistä suurimmalla osalla kansasta ei ole hajuakaan.
Kuten sen, että kallistavilla kaduilla on kelattava vain yhdellä kädellä. Katukivetyksiä ylittäessä taas on nojattava tiukasti eteenpäin.
Ja että teiden suolaus, se on pyörätuolin pahimpia vihollisia, Pyyhtiä sanoo.
”Jos on ylittämässä tietä ja vastassa on suolattu lumikasa, niin siitä yli pääseminen on ihan helvetin vaikeaa.”
Paikallistuntemus auttaa. Alun perin Imatralta kotoisin oleva Pyyhtiä on asunut Helsingissä jo yli kolmekymmentä vuotta.
Nyt hän tietää, mistä ei kannata edes yrittää mennä läpi ja missä vaanii vaativa mäki. Asioita, joita ei vielä vuosikymmen sitten tullut edes ajatelleeksi. Kun ei ollut pakko.
Nyt esteettömyys määrittelee reittivalintoja, ja matkat on suunniteltava huolellisesti etukäteen.
”Ei sitä nuorena kun ravasi näissä alueen kuppiloissa ajatellut, että täällä on tällaisia mäkiä. Mutta tässä hommassa sen huomaa.”
Helsingin keskusta on aina muuhun kaupunkiin verrattuna hyvässä kunnossa, mutta ongelmatonta liikkuminen ei sielläkään ole.
Elielinaukion edessä oleva suojatie on usein ylitettävä ripeästi, sillä liikennettä on paljon. Mutta Pyyhtiä jää pahasti jumiin. Renkaat tekevät uraa sohjoon, tuoli ei liiku.
Ohikulkija tarjoutuu nopeasti auttamaan.
Pyyhtiän kokemuksen mukaan helsinkiläiset ovat avuliaita. Suojatielle jumittuneelle tarjotaan nopeasti apua.
”Ei ei, täällä on kuvaus menossa!” Pyyhtiä estelee.
Yleensä hän kyllä ottaa avun vastaan. Siihen liittyykin yksi asia, minkä huomaa vasta pyörätuolissa. Ihmiset auttavat, jopa yllättävän usein, Pyyhtiä sanoo.
Etenkin alussa, kun kauppamatkaakin oli vielä opeteltava, lähistön nuoret kansainväliset oppilaat tulivat usein avuksi.
”Minulla oli auttajia Etiopiasta, Puerto Ricosta, Japanista – ihan ympäri maailmaa.”
Mutta mieluustihan sitä kulkisi ihan omin voimin.
Loskavallista selviämisen jälkeen on vaihdettava hanskat. Niitä on aina mukana useampi pari. Paksuja nahkaisia ja yhdet siistimmät sisäkäyttöön sopivat.
Hanskat ovat ehdottomat etenkin talvisin. ”Pitää saada napakka ote renkaista”, Pyyhtiä selittää.
Kastuneet hanskat Pyyhtiä sujauttaa muovipussiin, etteivät muutkin parit kastu. Matka voi jatkua kohti seuraavaa koitosta.
Postikujalla nousu kohti Kiasmaa on raskas. Kallistus on kova, ja kapealla kadulla on useampi vastaantulija.
”Tässä hommassa pitää katsoa eteen ja sivuille ja taakse, koko ajan pitää olla tarkkaavainen.”
Ylhäällä odottaa toinen verivihollinen: mukulakiven rosoinen serkku noppakivi, jota peittää pehmeä sohjo ja hiekoitus.
”Saatanan keksintö”, Pyyhtiä toteaa suoraan mukuloista ja muista epätasaisista katukivistä.
Noppakivi on mukulakiveä muistuttava neliskanttinen päällystemateriaali.
Esteettömyyttä tarvitseva ei pohdi katujen historiallista ilmettä.
Kiasmaa kohti jatkaessa rengas jää taas loskaan sutimaan. Kävellen ylitys veisi pari sekuntia, mutta pyörätuolilla ei noin vain oikaista.
Vuosien aikana Pyyhtiä on kelannut ympäri Helsinkiä. Kai kaupungissa nyt ainakin on tapahtunut muutosta parempaan?
”Ei mitään. Yhtä huono.”
Kaupungilla on toki suunnitelmat ja tavoitteet esteettömyyden lisäämiseksi.
Vuoden 2019 arvioinnissa Helsingin kaupungin tarkastuslautakunta tosin totesi, että esteettömyys otetaan hyvin huomioon rakentamisen suunnitteluvaiheessa.
Huomiointi ei vaan aina jatku lopputarkastuksiin asti, ja vaikka esteettömyystyöryhmä seuraa asiaa, ei sille ole nimitetty raportointitahoa.
Raportissa todettiin myös, ettei esimerkiksi vammaisjärjestöjen edustajia pyydetä tarpeeksi kokemusasiantuntijoiksi ja palvelujen testaajiksi.
Jalanjäljet lumessa osoittavat suositun reitin. Pyörätuolilla sitä ei vain kuljeta noin vain.
Samansuuntainen kokemus on Pyyhtiälläkin. Suunnitelmissa kyllä on esteettömyyttä, mutta silti katuun ilmestyykin korkeita reunakiviä.
Ainakin Lasipalatsin edessä ja Esplanadilla on vaikeita paikkoja, samoin Kalasatamassa, Pyyhtiä luettelee.
Suunnitelmat esteettömyydestä eivät auta, väliä on vain lopputuloksella.
Päättäjille Pyyhtiällä on yksi neuvo, joka auttaisi jokaista kaupunginvaltuutettua tekemään parempia päätöksiä esteettömyyden puolesta.
”Kokeilkaa ite!”