Kun päähäni ilmestyi ensimmäinen kalju­­läikkä, yksi tieto olisi lohduttanut

Hiusten lähtiessä äkisti on ihmistä tuettava, ei käskettävä olemaan kiitollinen, kirjoittaa HS:n kaupunkitoimittaja Vilma Ikola.

Peruukkeja käytetään paljon enemmän kuin moni ajattelisi. Niitä ei vain erota katukuvasta.

5.1. 15:08 | Päivitetty 5.1. 15:26

Kaksi vuotta sitten hiukseni alkoivat tippua. Päälaelleni ilmestyi kolikon kokoinen läntti, josta nahka hohti valkoisena.

Lääkäri diagnosoi vaivan nopeasti alopecia areataksi, tutummin pälvikaljuksi. Toisin kuin luulin, pälvikalju ei olekaan iäkkäiden miesten vaiva, vaan autoimmuunitauti, joka aiheuttaa läikikkäistä hiustenlähtöä ja iskee noin kahteen prosenttiin väestöstä.

Ongelman laajuutta ei voisi ennustaa, olisi vain odotettava ja toivottava parasta.

”Nehän ovat vain hiuksia”, lohdutti moni, lääkäreitä myöten.

Paitsi että ne eivät ole vain hiuksia, eikä kyse ole vain siitä miltä ne näyttävät muille.

Hiukset ovat vain elotonta solukkoa, mutta silti olennainen osa ihmistä. Se, mitä ne merkitsevät kenellekin, on hyvin henkilökohtaista.

Jotkut kokeilevat eri tyylejä jatkuvasti ja leikkaavat kutrinsa pois vessan peilin edessä keittiösaksilla hetken mielijohteesta.

Minä en ole sellainen ihminen. Hiukseni ovat aina olleet pitkät ja paksut, punaisetkin yli vuosikymmenen. Sellaiset, jotka saavat kampaajat ja tuntemattomat taivastelemaan ihastuneina.

Yhtäkkiä jokin vihamielinen voima otti vallan kehostani. Että tämä nyt vain tapahtuu minulle, muutun vähitellen tunnistamattomaksi enkä voi pysäyttää sitä.

En halunnut vain odottaa tai toivoa. Etsin tietoa vimmaisesti, kävin lääkärissä ja verikokeissa. Sain päähän läträttävää litkua, josta ei ollut mitään apua.

Hämmennys syveni paniikiksi.

Hiuksia lähti vielä paljon lisää. Kahden kuukauden kuluttua sormenpään kokoisia läikkiä oli ympäri päätä. Ensimmäinen läikkä oli levinnyt kämmenen kokoiseksi.

Ja edelleen minua lohdutettiin.

”No mutta sinulla on niin paljon hiuksia, ettei kukaan edes huomaa.”

Mutta minä huomasin. Pahimmassa suossa en halunnut edes koskemaan hiuksiani. Kumppanini harjasi ja pesi ne puolestani. Ja keräili irronneita suortuviani ympäri asuntoa, jotta en näkisi niitä.

Ahmin artikkeleita, blogitekstejä ja keskustelufoorumeiden viestejä, meiltä ja maailmalta.

Lehtijutuissa hiuksensa menettäneet kertoivat kuinka ensin järkyttyivät, mutta nyt kantavat kaljunsa ylpeydellä. Kadehdin heidän rohkeuttaan, koska minä en osannut ottaa asiaa voimaantumisen tai ihmisenä kasvamisen kannalta.

Minä halusin vain näyttää samalta kuin aiemminkin.

Sain lähetteen erikoissairaanhoitoon siltä varalta, että tarvitsisin peruukin. Jo ajatus aiheutti kauhua.

Kuvittelin kuinka kulkisin jokin kauhea muovireuhka päässä ja näyttäisin ihan siltä kuin olisin matkalla kahvilaan vakoilemaan väärinpäin olevaan sanomalehteen leikattujen reikien läpi.

Ja sitten vielä se koko prosessi. Miltä luukulta saisi minkäkin lapun? Miksi helsinkiläisenä joutuisin ostamaan halvemman peruukin kuin jos asuisin jossain muualla, missä maksusitoumus on suurempi?

Kauanko koko prosessissa kestäisi? Montako kertaa joutuisin vielä kuulemaan, että ne ovat onneksi vain hiuksia?

Erikoislääkäri arvioi tilanteen kirjaimellisesti suurennuslasin kanssa. Selvää syytä hiustenlähdölle ei löytynyt.

Mutta kun lääkäri sanoi tilanteen olevan minulle varmasti todella suuri järkytys ja suru, tunsin kiitollisuutta.

Vihdoinkin joku antoi luvan pelätä, ilman muistutuksia siitä kuinka olen sentään muuten terve ja on sitä ja tätä kiitollisuuden aihetta.

Ihminen on enemmän kuin kantamansa lihasäkki. Siksi hiustenlähtöä ei voida hoitaa vain irtoilevina kreatiininauhoina.

Ne ovat osa identiteettiä, ihmisen oikeutta omaan kehoonsa. Sitä oikeutta on suojeltava myös silloin, kun kehossa jylläävät lääketiedettä suuremmat voimat.

Minulle peruukin hankkiminen tuntui niin vaikealta ja sekavalta, että päätin nöyrtyväni vasta pakon edessä. Sitä pakkoa ei tullut, sillä hiukseni kasvoivat takaisin.

Nyt toivon, että olisin käynyt edes katsomassa peruukkeja ja kysymässä sen kuukausien piinan polttavimman kysymyksen: voisinko olla oma itseni, vaikka hiukset lähtisivätkin?

Kävin aiemmin tällä viikolla keikalla peruukkiliikkeessä. Siellä minulle kerrottiin, että toisinaan asiakas itkee, ymmärrettävästi, mutta lopulta epätoivoisillekin löytyy apu ja lohtu.

Ammattilaiset tekevät peruukeista niin tarkkoja kopioita, ettei niitä erota omista hiuksista.

Olin vihdoin valmis esittämään kysymykseni.

”Olisiko mahdollista tehdä vaikka tällainen”, kysyin hiuksiani osoittaen.

”Varmasti, ihan täsmälleen”, kuului vastaus.

Olisinpa käynyt kysymässä jo kaksi vuotta sitten. Olisin pelännyt vähemmän.

Hiukset eivät ole vain elottomia soluja. Ei vähätellä niitä.

Lue lisää: Sivukujalla piilee maineikas peruukki­puoti, jossa tehdään ihmeitä: ”Ei pysty sanomaan, ovatko ne aitoa hiusta”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat