KoNtula 18.2.2023. Ostarilla sataa lunta vaakatasossa, mutta se ei minua hidasta. Sivuutan kerjäävän naisen, Lidliin suuntaavaan suurperheen, houkuttelevat baaritarjoukset, rollaattorilla kulkevan eläkeläisen ja seitinohuet päiväkännit vetäneen herran. Suuntaan Helsingin sosialidemokraattien vaaliteltalle.
Lisäkseni vaalitoreille on jalkautunut kolme muuta HS:n toimittajaa, kaikki eri kampanjatilaisuuksiin. Emme tuo esille taustaamme tai että olemme työtehtävissä. Haluamme tarkkailla yleisön näkökulmasta, mitä vaalitorilla puhutaan.
Lupailevatko ehdokkaat kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista vai pidetäänkö kieli keskellä suuta? Kampanjointi keskittyy yhä enemmän someen. Mahtaako vaalitoreille enää riittää edes väkeä?
Puoliltapäivin telttojen ympärillä pyörii kyllä ihmisiä, mutta suurin osa heistä kiiruhtaa piparin saatuaan eteenpäin.
Tunnelmia Kontulan vaalitorilta 18. helmikuuta.
Ehdokkaita kannattaa todella mennä tapaamaan paikan päälle. Pelkästään kampanjatyöntekijöitä on yhtä potentiaalista äänestäjää kohden noin viisi.
Lisäksi paikalla on ehdokkaita, ainakin Hilkka Ahde, Petri Lillqvist, Kati Jaakonen, Nasima Razmyar, Mahad Ahmed ja Eveliina Heinäluoma. Osan ehdin nähdä vain vilaukselta, sillä kiireisimmät siirtyvät nopeasti seuraavaan paikkaan.
Koska suuri osa äänestäjistä keskittyy mehunjuontiin, on helppo lähestyä ehdokkaita ja kysyä kaikenlaista. Johtoajatus muillakin tuntuu olevan ”kaikenlaista”: poliittista debattia kuuluu vähän.
”Saanko ottaa kourallisen näitä niin sanottuja demokraattisia namuja? Sitten vielä keksejä. Siis demokraattisen tasapuolisesti otan kaikkea”, höpöttää teltalle tullut keski-ikäinen mies.
”Teillä on hyvä reilu suvaitsevainen meininki. Kannatan. Jos mut potkitaan pellolle vihreistä, niin saanko tulla demareihin?” pohtii toinen mehua juova nainen.
Ennen vierailuani julkisuudessa on keskusteltu muun muassa Sdp:n kampanja-avauksessaan esittämistä työllisyystavoitteista. Puolue ilmoitti tähtäävänsä 80 prosentin työllisyysasteeseen ja viiden prosentin työttömyysasteeseen.
Vaaliteltalla isot ja pienet asiat sekoittuvat. Puhetta työllisyystoimista ei toreilla juuri kuule, teemat ovat arkisempia.
Eräs vaalitiimiläinen päivittelee, kuinka ihmiset uskaltavat pilkkimään Mustikkamaan edustalle helmikuussa. Hullujen hommaa, koska jää on monin paikoin sulanut hyvin ohueksi.
Ehdokas Kati Jaakonen kutsuu Helsingin kaupungin tarjoama kotihoitoa ”luokattomaksi”. Hän kertoo, miten sukulaisella oli välillä 20–30 jukurttia jääkaapissa, eikä mitään muuta syötävää.
Torille saapuneen kansalaisen mielestä talvi- ja kesäaika pitäisi yhdistää. Se on demokratiaa. Kellonaika pitää olla kaikille sama. Muuten hommat menevät sekaisin.
Yksi tukitiimiläinen sanoo, että opiskelijat ansaitsevat markkamääräisiä korotuksia ja vähemmän lainapainotteisuutta. Toinen huomaa, että Marian Konditoria on lopettanut Kontulassa – ja niin on muuten Vuosaaressakin.
Ehdokas Hilkka Ahde lupaa selvittää eräälle kysyjälle, miksi tuolijumppaa ei saa järjestää jossain. Hän on myös sitä mieltä, että asuntoja olisi tarpeen rakentaa, kaikensorttisia ja kaikille alueille.
Vaalitorilla kuulemani perusteella sosialidemokraatit ovat huolissaan lapsista, nuorista, vanhuksista ja pikkuisen keski-ikäisistäkin, jos he ovat omais- tai sairaanhoitajia tai heillä on suuri sähkölasku.
Mietin, että tästähän politiikassa on lopulta kyse. Mistä syystä leipomoyrittäjän ei enää kannata pyörittää yrityksiä? Miksi Mustikkamaan edustalla on niin sulaa helmikuussa, ettei siellä kannata pilkkiä?
Pikku hiljaa viipymiseni taitaa alkaa kummastuttaa. Nenäliinat on jo annettu ja mehut juotu, mitä se täällä vielä notkuu?
Paikallinen mies päättelee, että olen seuraa vailla. Hän pyytää minua mukaansa ottamaan ”napanderit” paikallisessa baarissa. Kiitän kohteliaasti tarjouksesta, valitettavasti en voi, sillä olen paikalla autolla. Tunnin kohdalla luovutan, Timo Harakka jää nyt näkemättä.
Tunnelmia Tikkurilan vaalitorilta 12. helmikuuta.
Tikkurila 12.2.2023
Sunnuntaiaamuna yhdeksän jälkeen Tikkurila on unessa. Kadut ammottavat tyhjyyttään, ehkä syynä on kipakka pakkanen.
Tori on poikkeus. Sinne on pystytetty kolme pientä telttaa.
Tarjolla on ilmaista makkaraa ja vaalilupauksia.
Makkara tulee Wotkinsilta, lupaukset perussuomalaisilta eduskuntavaaliehdokkailta. Kylkiäisiksi löytyy punaista sinappia.
En ota makkaraa, koska en sellaista syö. Nappaan kuitenkin makkaran käärepaperin käteeni ja rapistelen sitä näön vuoksi, jotta sulaudun mukavasti joukkoon.
Huomaan nopeasti erottuvani muutenkin. Suuri osa telttojen luona liikkuvasta väestä on minua yli puolet vanhempia, jo eläkeiässä. Nuoret vaikuttavat joko puolueen väeltä tai satunnaisilta ohikulkijoilta.
Puolueen puheenjohtaja Riikka Purra saapuu teltoille pitämään puheen kello 10, kuten ohjelmassa on luvattu. Samalla kellonlyömällä väkimäärä tuplaantuu noin viidestäkymmenestä suunnilleen sataan henkilöön.
”Ajatelkaa, jokainen muu puolue esittää, että kun meidän väestönmäärä vähentyy, me voidaan ottaa kehitysmaista tänne korvaavaa väestöä, ajatelkaa!” Purra sanoo mikrofoniin.
”Ei suomalaisia voi vain korvata jollakin.”
Kun Purra on pitänyt puheensa, hänen ympärilleen kerääntyy muutama iäkäs nainen.
Eläköityneeksi lähihoitajaksi esittäytyvä nainen kertoo, miten maahanmuutto näkyi terveyskeskuksissa. Lääkärit ja hoitajat eivät naisen mukaan osanneet suomea laisinkaan, mikä on iso ongelma.
Purra hymyilee ja kuuntelee keskittyneen näköisesti.
Taustalla porvoolainen eduskuntavaaliehdokas Kevin Servin tarttuu mikrofoniin ja alkaa puhua hintojen noususta. Vaaliteltalla toistuvatkin tutut teemat: maahanmuutto, polttoaineiden ja energian hinta.
Samaan aikaan ihmiset pyörivät puheenjohtajan ympärillä. Hän on tapahtuman tähti.
Työnnyn eläkeläisten välistä lähemmäs Purraa ja huikkaan oman kysymyksen. Julkisuudessa on viime viikkoina käyty kovaa sananvaihtoa perussuomalaisten pitkäaikaisesta tavoitteesta.
Mitenkäs EU-ero, oletteko ajamassa sitä, kysyn.
Purra vakavoituu ja äänensävy tiukkenee.
”Näyttääkö siltä? Ei ole ajankohtainen, emme ole ajamassa”, hän toistaa tottuneesti.
”Täytyyhän asiaa pitää esillä, mikäli unioni koko ajan vie meiltä enemmän, maksaa enemmän. Jos tämä jatkuu tällaisena, niin Ruotsi ja Tanska lähtevät EU:sta ennen meitä. Turvallisuuspolitiikka ei ole enää mikään selitys sen jälkeen, kun olemme Naton jäseniä.”
Hetkeä myöhemmin Purraa lähestyy yrittäjä, joka alkaa tilittää pitkää ja polveilevaa kertomusta ay-liikkeen omistamasta kiinteistösijoitusyhtiö Kojamosta. Ammattijärjestöt omistavat Kojamosta tällä hetkellä reilun viidenneksen.
Yrittäjä päättää kysymykseen: miksi kukaan muu ei puhu tästä kuin Hjallis Harkimo?
Se vaikuttaa iskevän Purraan kuin vaaliteltalla makkaran kylkeen tarjottu punainen sinappi. Kyllä perussuomalaisetkin ovat aiheesta puhuneet, hän vastaa ärhäkästi.
Seisoskelu pakkasessa alkaa mennä luihin ja ytimiin. Kuppi kuumaa maistuisi, mutta tällä vaaliteltalla sitä ei tarjota.
Kansalaiset värjöttelevät eikä Purrallakaan vaikuta olevan yhtään lämpimämpi. Alkaa olla selfie-kierroksen vuoro ennen kuin puheenjohtajan on aika jatkaa matkaansa.
Tunnelmia Korsossa pidetystä vaalitapahtumasta 18. helmikuuta.
Korso 18.2.2023
Maakotkantien S-marketin piha on sinivalkoinen. Kokoomuksen värit on parkkeerattu lumimyrskyn keskelle.
Kampanjatilaisuuden olisi määrä alkaa parin minuutin päästä aamukymmeneltä, mutta valmistelut näyttävät vielä kovin keskeneräisiltä. Vaakatasossa ehdokasparkoja piiskaava lumi vaikuttaa tehneen särön jopa porvarilliseen säntillisyyteen.
Käyn odotellessa S-marketissa ostoksilla. Ennen kuin ehdin edes astua ovesta kunnolla takaisin ulos, saan käteeni ensimmäisen ehdokkaan esitteen.
”Asutko täälläpäin?”, kysyy kampanjoija, joka kuuluu ehdokkaana olevan Terhi Enjalan tukijoukkoihin.
Paljastun heti. Kerron, että olen asunut niin Helsingissä, Vantaalla kuin Espoossakin, mutta nykyisin Helsingissä. Siis väärässä vaalipiirissä.
Vaikka en voi antaa ääntä Uudenmaan vaalipiirin ehdokkaalle, vaalitiimiläinen aloittaa mainospuheensa Enjalan puolesta.
”Toivoisin ettei pelkästään luvata koulutoimelle rahaa, vaan mietitään, mistä se saadaan. Sellaisia vastuullisia lupauksia.”
Hetken kuunneltuani jätän kampanjapisteen esitaistelijat taakseni ja suuntaan syvemmälle porvaripuolueen mielenmaisemaan, vaaliteltan ja kahvitermoksen ääreen.
Tavalliset tallaajat loistavat toistaiseksi poissaolollaan. Sinisten kokoomusliivien ja iloisen puheensorinan keskeltä bongaan päivystävän ehdokkaan, ylikonstaapeli Mika Kasosen.
Kaksi päivää aikaisemmin julkaistussa Helsingin Sanomien mittauksessa kokoomuksen etumatka takana hiillostaviin perussuomalaisiin ja sdp:hen on kaventunut selkeästi.
Huolestuttaako poliisiehdokasta perussuomalaisten nousu, kysyn Kasoselta.
”Huolestuttaa kyllä hieman.”
Perussuomalaisten maahanmuuttolinjaa hän kuvaa populistiseksi mainonnaksi. Kasonen on sitä mieltä, etteivät persut pystyisi toteuttamaan edes puolta tavoitteistaan.
”Se on käytännössä mahdotonta.”
Hänen mielestään maahanmuutossa pitäisi karsia ”härskejä väärinkäytöksiä”. Niistä kärsivät Kasosen mukaan ainoastaan ne, jotka oikeasti tarvitsevat apua.
Pääsemme nopeasti syvälle maahanmuuttokeskusteluun. Kasonen kertoo omakohtaista esimerkkiä pakolaiskriisin ajoilta vuodelta 2015, jolloin hän oli virkansa puolesta vastaanottamassa pakolaisia.
Kasosen mukaan osa heistä sanoi itse, ettei tiedä viitsiikö jäädä Suomeen, vaikka saisi.
”Että katsotaan, tulen tänne vähän niin kuin loman kannalta”, hän muistelee.
”Teki mieli sanoa vähän jyrkemmin, kun viran puolesta voi.”
Pahin lumipyry on hälventynyt. Huomaan olevani edelleen käytännössä ainoa ihminen, joka on pysähtynyt pidemmäksi aikaa juttelemaan ehdokkaille. Kasonen sanoo, että tällä säällä 90 prosenttia ihmisistä on ehdokkaita tai tukitiimiläisiä.
Toivotan hyvät päivänjatkot ja haen teltalta toisen kupin kahvia.
”Jos haluaa nähdä ehdokkaita, niin tässä on rivissä useampikin”, kampanjatiimiläinen opastaa ja ehdottaa kysymään ehdokkailta ”jonkun vaikean kysymyksen”.
Otan neuvosta vaarin ja suuntaan kohti kolmen kokoomusehdokkaan rypästä. Ensimmäisenä minua lähestyy Anssi Aura. Menettääkö kokoomus ääniä perussuomalaisille liialla vihreydellä, heitän.
”Tunnistan tosi paljon ihmisiä, jotka sanoo, että pakkaa kamansa ja muuttaa Ruotsiin, jos Purra alkaa kasaamaan hallitusta”, entiseksi vihreäksi tunnustautuva Aura lataa vastapalloon.
Aura siirtyi pois vihreistä muun muassa puolueen liian vasemmistolaisuuden takia. Hän tekee selväksi, ettei vaalitaktikointi perussuomalaisten linjojen suuntaan ole hänelle vaihtoehto.
Kumman kanssa Aura sitten mieluummin istuisi hallituksessa? Perussuomalaisten vai demareiden?
”Tosiasiassahan kokoomus ja perussuomalaiset ovat monen kysymyksen kohdalla lähempänä toisiaan. Mutta kun nyt kysyit, niin demareiden kanssa varmasti moni tärkeä rakenneuudistus saataisiin hyvin eteenpäin.”
Kuten mikä?
”Lähdetään nyt yksinkertaisesta. Kuntien määrän voisi tiputtaa kolmannekseen heti.”
Vaalitunnelmaa Hakaniemen torilla 5. maaliskuuta.
HAKANIEMEN TORI, 5.3.2023
Vihdoin edessäni siintää vihreiden toriteltta. Tänne ei ollut helppo löytää. Pitkään vihreiden sosiaalisen median tilit näyttivät tapahtumien osalta ei oota. Epäilin puolueen jo hylänneen fyysisen maailman ja siirtäneen kampanjoinnin kokonaan nettiin.
Kaksi päivää sitten tärppäsi. Helsingin vihreiden sivuilla kerrottiin ehdokkaiden olevan mukana markkinoilla. Nyt lunta sataa niin, ettei meinaa eteensä nähdä. Tori on kuitenkin täynnä. Puolueiden teltat seisovat vieri vieressä. Niiden luona on ehdokkaita tukijoukkoineen, ja kansalaiset täyttävät väliin jäävän käytävän.
Aloitan kiusallisen seisoskeluni vihreiden teltalla. Ehdin silmäillä ympäristöäni vain muutaman sekunnin, kun kuulen yllättävän kysymyksen.
”Haluatko herneitä?”
Ehdokas Riina Bhatia tarjoaa lasipurkkia, jonka sisällä on kuivia herneitä. Idätykseen, Bhatia sanoo. Nettisivuilla on ohjeet.
Ennen kuin ehdin kysyä mitään, Bhatia alkaa tentata minua. Mikä politiikassa kiinnostaa? Ainakin ilmastonmuutos, vastaan. Alamme puhua työnteosta ja kuluttamisesta.
”Sen sijaan että painetaan koko ajan duunia, ostetaan asioita ja kulutetaan, meillä olisi enemmän aikaa olla itsemme kanssa ja harrastaa”, hän maalailee.
Liikenteen osuus kasvihuonekaasupäästöistä on suuri. Vihreiden eduskuntavaaliohjelmassa on linjattu, että liikenteen päästöt on vähintään puolitettava Suomessa.
Kerron Bhatialle olevani kotoisin maalta ja siksi ristiriitaisissa tunnelmissa esimerkiksi joukkoliikenteeseen liittyvästä painotuksesta. Vaikea käyttää bussia, jos sellaista ei vain ole, huomautan.
”Siellä missä pystyy julkisella liikenteellä liikkumaan, siellä pitäisi panostaa siihen ja sitten maaseudulla mahdollisuuksien mukaan siirtyä sähköautoihin ja kehittää liikenneratkaisuja, että voisi liikkua muutenkin kuin sillä yksityisautolla.”
Vihreät tarjoavat torikävijöille kettukarkkeja ja marianneja. Molemmat suomalaisia klassikoita, vegaanisiakin.
Kierrän koko telttarivin. Jokaisen puolueteltan edessä parveilee ehdokkaita ja tukijoukkoja lähes tungokseksi asti. Paikallaan seisominen on vaikeaa, tunnen jatkuvasti kevyitä töytäisyjä ympäriltäni. Humun läpi sieltä täältä kuuluu keskustelunpätkiä.
On eläkeläisiä, jotka murehtivat rahojaan. Puhutaan tuttujen tilanteista ja Venäjästä.
Kaikkia lupaukset eivät vakuuta.
”On se kumma, että edes tohon asiaan ette tarttuneet”, huutaa sydänjuuriaan myöten pettyneeltä kuulostava mies.
Moni kävijä näyttää silti olevan lähinnä läpikulkumatkalla tai bongaamassa yhtä tiettyä ehdokasta.
Joku haluaisi äänestää Tuuli Kousaa, mutta ei nyt muista numeroa eikä sitä lipareessakaan lue. Vaalinumerot on saatu vasta muutama päivä sitten, joten monesta lapusta numero puuttuu kokonaan tai se on kirjoitettu käsin.
Kulkiessa kertyy ehdokkaiden esitteitä eli flaijereita. Minna Lindgren on tehnyt omastaan pitkän ja kapean, se sopii vaikka kirjanmerkiksi, hän kehuu.
”Kenen esitteitä sä jaat?” Coel Thomas kysyy.
Kun käy ilmi, että en kuulu kampanjaväkeen, saan vastattavakseni uuden kysymyksen.
”Mikä sulle on tärkeää politiikassa?”
Vastaan, että olisi ihan kiva jos ei kuolisi lämpöhalvaukseen eikä ydinsotaan.
Some on läsnä torillakin. Kun Liike Nytin ehdokas puhuu kansalle, kampanjatiimiläinen napsii kuvia joka suunnasta. Striimejä kuvataan siellä täällä. Suomen kansa ensin -puolueen ehdokas Panu Huuhtanen erottuu joukosta puhelinta myöten kokosinisissään.
”Hanna hei, tää menee Youtubeen ja sitten menee tota Tiktokkiin”, joku kailottaa ohjeita kävijöiden päiden yli.
Ainakaan vihreät kansanedustajat eivät ole Tiktokissa yhtä innokkaasti kuin esimerkiksi perussuomalaiset. Riina Bhatia myöntää alustan tuntuvan vieraalta.
Lue lisää: Selittääkö Tiktok perussuomalaisten suosion nuorien keskuudessa? Tällaisia videoita puolue tekee
Thomas on tottuneempi tiktokkaaja. Videolla, jossa hän puhuu kannabiksen säännellyn laillistamisen puolesta on 60 000 näyttökertaa.
”En saa niin paljon vihaa, kun mä oon valkoinen jäbä”, Thomas sanoo.
Notkuttuani reilun tunnin torilla otan puhelimen taskusta. En pysty kirjoittamaan, koska sormet ovat aivan jäässä.
Kampanjaväki on selvästi pukeutunut järkevämmin. Tuntien seisoskelu lumisateessa vaatii kerrastohousuja ja lämmittävää rakkautta lajiin.
Mietin ääneen kuinka hyödyllistä toreilla kampanjointi on. Luulisi että netissä tavoittaisi vähemmällä vaivalla suuremman yleisön.
Toreillakin on silti kuulemma oltava, Thomas sanoo. Nuoria näkyy vähemmän, mutta poikkeuksiakin on. Olethan sinäkin täällä, Thomas sanoo.
Narinkkatorin vaalitori avautui 15. maaliskuuta.
Puolueet: Vaaliteltalla on tunnelmaa, jollaista ei voi sosiaalisessa mediassa jäljitellä
Torien vaalitapahtumat eivät kerää jättiyleisöjä. Suurimmat kävijämäärät ovat siellä, missä tapahtuu muutakin, kuten on markkinat.
Teltalla päivystäminen vaatii paljon aikaa ja vaivaa, mutta tavoitettujen mahdollisten äänestäjien määrä saattaa jäädä pieneksi.
Sosiaalisessa mediassa, lehtijutuilla ja televisiotenteillä on mahdollista tavoittaa samanaikaisesti tuhansia ihmisiä.
Onko turuilla ja toreilla päivystäminen jäämässä historiaan?
Ei ole, sanoo Vihreiden kampanjapäällikkö Kirsi Syväri.
Etätöiden, -koulun, -juhlien ja kaiken muun jälkeen ihmiset kaipaavat läsnäoloa, Syväri toteaa.
”Sellainen etäyhteys ei ole kovin uskottavaa.”
Tavat kuitenkin vaihtelevat. Esimerkiksi Hakaniemen torilla kannattaa Syvärin mukaan päivystää markkinapäivinä. Silloin ihmisillä on yleensä enemmän aikaa jäädä juttelemaan ehdokkaille. Näin voidaan yrittää vakuuttaa myös liikkuvia ja jopa nukkuvia äänestäjiä.
”Jos Helsingissä tai muissa isoissa kaupungeissa tehdään kampanjaa joukkoliikenteen solmukohdissa, ihmisillä on yleensä aika kova kiire”, Syväri sanoo.
Vihreät jakavat esitteitä esimerkiksi metroasemilla. Tavoite on kohdata nopeasti mahdollisimman monta ihmistä, ei jäädä juttelemaan syvällisesti kuten torilla.
”Jos saat jonkun istumaan vaikkapa metroon esite kädessä ja katsomaan sitä, niin kyllähän siinä on onnistuttu.”
Perussuomalaisten puoluesihteeri Arto Luukkanen Narinkkatorilla 15. maaliskuuta.
Myös Perussuomalaiset luottavat läsnäolon voimaan.
”Me olemme toripuolue”, sanoo puoluesihteeri Arto Luukkanen.
Teltalla yhteisö kokoontuu kuin perhe, ja tunnelmassa on jotakin, mitä ei voi sosiaalisessa mediassa jäljitellä. Toreilla ehdokkaat myös tavoittavat esimerkiksi vanhempia äänestäjiä, jotka eivät välttämättä käytä sosiaalista mediaa ollenkaan.
Toreilla Perussuomalaisilla on käytössä ”kolmen koon taktiikka”, Luukkanen sanoo.
Kättely, katsominen silmiin, kuunteleminen.
”Se on kuule kova juttu.”
Toreille ei lähdetä valmistautumatta. Tarjoilut ovat olennainen osa kohtaamista Syömisen lomassa on helpompi jutustella. Ainakin makkarat ja hernekeitto tekevät kauppansa.
”Torilla pitää viihtyä. Siellä pitää olla kivaa”, Luukkanen sanoo.
Parhaassa tapauksessa ehdokkaan ja äänestäjän välille syntyy niin vahva luottamus, että uurnalla torikävijä kirjoittaa paperiin juttukaverinsa numeron.