Tänä keväänä vietetään kaupunki- ja ravintolakulttuurin kannalta merkkipäivää: huhtikuussa on kulunut 50 vuotta siitä, kun Helsinkiin rantautui ensi kertaa hampurilaisketju.
Kyseessä ei ollut McDonald’s tai Burger King, mutta kansainvälinen ketju yhtä kaikki: Wimpy.
Kun Wimpy-ravintola avattiin Helsingissä Simonkatu 10:een huhtikuussa 1973, Suomesta tuli ketjun 32. maa.
Vain neljä vuotta myöhemmin Wimpyjen tarina oli Suomessa kuitenkin ohi.
Wimpy-ketjun nykyinen logo oli käytössä myös 1970-luvulla.
Wimpyt toi Suomeen Matkaravinto-yhtiö, joka oli erikoistunut matkustamiseen liittyviin palveluihin. Yrityksellä oli hotelleja, ravintoloita juna- ja linja-autoasemilla sekä ravintolatoimintaa junissa.
Vuoteen 1977 mennessä Matkaravinnosta oli kasvanut Suomen suurin hotelli- ja ravintolaketju, joka työllisti 2 000 ihmistä.
Samana vuonna Matkaravinto myytiin Rantasipi-hotelliketjulle, ja sen tarina itsenäisenä yhtiönä päättyi.
Matkaravinto toimi matkustamiseen liittyvissä paikoissa, joten sen tuotteiden piti olla nopeasti valmistettavia. Niinpä yritys kiinnostui myös maailmalla suosituista pikaruokaravintoloista ja alkoi etsiä ulkomailta sopivaa liittolaista.
Matkaravinnon hallinto-osaston päällikkönä työskennellyt Veikko Pollari muisteli emoyhtiön etsintää vuonna 1991 kirjoituksessa, joka on Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmissa.
Pollarin mukaan Matkaravinto harkitsi myös McDonald’s-ravintoloiden tuomista Suomeen:
”Vaihtoehtoina oli valita mm. McDonald’s, mutta sitten todettiin sellainen asia, että se on niin kapea segmentti, se on vain yksi hampurilainen, se ei voi toimia täällä.”
Valinta kohdistui lopulta kansainväliseen Wimpy-ketjuun.
Wimpy-ravintolan ulko-ovi Bulevardi 6:ssa.
Wimpy on 1930-luvulla Yhdysvalloissa perustettu yritys, mutta suurimman suosion se on saavuttanut Britanniassa ja Etelä-Afrikassa.
Wimpy-nimi tulee Kippari-Kalle-sarjakuvasta, jossa Wimpy (suomeksi Eetu) on Kallen kaveri.
Simonkadun ravintolan lisäksi Helsinkiin perustettiin vuonna 1974 vielä kaksi Wimpyä: ravintolat avattiin osoitteisiin Bulevardi 6 ja Hämeentie 3.
Ravintolat rakennettiin täysin emoyhtiön periaatteiden mukaisesti: sisustus, ruokalistat, henkilöstön mitoitus ja ylläpito oli kopioitu suoraan Wimpyn tyylikirjasta.
Matkaravinto maksoi myös Wimpyn Lontoon-pääkonttoriin osuuden tuotoista.
Helsingin Sanomien perhesivujen toimittaja kävi testaamassa Bulevardin ja Simonkadun Wimpyt tammikuussa 1975 ja kuvaili ravintoloiden sisustusta:
”Tuolit ovat ylettömän kapeat, eivät houkuttele pitkään istumiseen. Ei tilaa käsilaukulle muualla kuin lattialla, yleisväri kuitenkin iloisen oranssinen.”
Matkaravinto-yhtiö haki työntekijöitä uuteen ravintolaansa ilmoituksella Helsingin Sanomissa 25. maaliskuuta 1973.
Hampurilaisten lisäksi Wimpyissä tarjoiltiin muitakin snack-tyyppisiä annoksia, keittoja, salaatteja, kahvileipää, soft ice -jäätelöä sekä kylmiä ja kuumia juomia.
Wimpyt saivat myös keskiolutoikeudet.
Wimpyn ateriat eivät olleet noutoruokaa, vaan ne piti syödä ravintolassa. Lisäksi Wimpyissä annokset tarjoiltiin pöytiin.
Ravintoloissa tarjolla oli kuusi erilaista hampurilaista. Suurin ja kallein King-Size Wimpy erottui pienemmistä lähinnä siten, että siinä oli kaksi pihviä yhden sijasta.
Wimpyn hampurilaiset olivat nykynäkökulmasta askeettisia: sämpylän välissä oli pihvi, paistettua sipulia, sinappia ja ketsuppia.
Majoneesia, salaattia tai tomaattia ei hampurilaisissa ollut.
Jos halusi hampurilaisensa kylkeen jotakin vitamiinipitoista, sellaiseksi kävi porkkanaraaste. Raasteesta piti kuitenkin maksaa erikseen, eikä se ollut halpaa.
Helsingin Sanomien toimittajan testatessa Wimpyjä tammikuussa 1975, King-Size-purilainen maksoi 6,95 markkaa ja raaste 2,95.
Summat vastaavat nyt 6,40 ja 2,70 euroa.
Veikko Pollarin mukaan Wimpy-ravintolat menestyivät ensimmäisinä vuosinaan varsin hyvin ja konseptia kokeiltiin myös Porvoon linja-autoasemalla.
Ilmeisesti Porvoon Wimpy jäi lyhytaikaiseksi, sillä muita mainintoja ravintolasta ei tunnu löytyvän.
Wimpyjen menestyksen myötä myös kilpailijat lähtivät hampurilaisapajille.
Elanto perusti Speedy-hampurilaispaikkoja, ja Tukon vastine oli Carrols, joka avasi ensimmäisen ravintolansa vuonna 1975 City-käytävään.
Ei kuitenkaan mennyt kauan, kun taloustilanne kävi hampurilaispaikoille kestämättömäksi.
Inflaatio oli 1970-luvulla merkittävä kansantaloudellinen haaste. Se söi ostovoiman, ja palkat saattoivat nousta kerralla jopa 20 prosenttia.
Rajut palkankorotukset olivat Pollarin mukaan Wimpyille kohtalokkaita, sillä ravintoloissa tarvittiin runsaasti työvoimaa pöytiin tarjoilun takia.
Kaksi asiakasta juo kahvia Bulevardi 6:ssa sijainneessa Wimpyssä, ja toinen tupakoi. Ikkunasta näkyy Yrjönkatu 18.
Wimpyjen kannattavuus romahti, ja niinpä ketjun ravintolat päätettiin lopetettaa. Matkaravinto purki sopimuksensa Wimpyn emoyhtiön kanssa syyskuussa 1977.
Simonkadun ravintola ristittiin Simoksi ja Bulevardin ravintolasta tuli Katri. Tuotevalikoimaa muutettiin ”vastaamaan paremmin suomalaisen tarpeita”.
Myös Speedyt joutuivat panemaan lapun luukulle. Carrols selvisi mutta joutui supistamaan toimintaansa.
Miksei sitten hampurilaispaikoista tullut hittituotetta vielä 1970-luvulla?
Kun Pollari kirjoitti muistonsa Wimpy-ravintoloista, hän oli jo ehtinyt nähdä hampurilaispaikkojen nousun 1980-luvulla.
Pollari osasikin arvioida, mikseivät Wimpy ja sen kilpailijat saavuttaneet suurempaa suosiota. Nykykielellä ilmaistuna omistajayritykset eivät osanneet brändätä hampurilaispaikkoja kaupunkilaisuuteen kuuluvana elämäntapana.
”Sitä elämäntyyliä ei osattu rakentaa sisään. Käsitettiin vain, että se tarkoittaa ruokaa nopeasti – minuutissa”, Pollari kirjoitti.
Elanto lähti kilpailemaan Wimpyjä vastaan Speedy-ravintoloilla, joiden tunnuksena oli jänis. Vuonna 1976 otetussa kuvassa on Asematunnelissa sijainnut Speedy.
Wimpyt ja Speedyt saattoivat tulla markkinoille hieman liian aikaisin. Populaarikulttuuri toi hampurilaiset näkyville vahvasti 1970-luvun jälkipuoliskolla, kun 1950-luvusta tuli hetkeksi muotia.
American Graffitti -elokuva sai ensi-iltansa Suomessa vuonna 1975, ja pari vuotta myöhemmin televisiossa alkoi Onnenpäivät-sarja.
Molemmat esittelivät suomalaisille nuorille 1950-luvun musiikkia, vaatteita, autoja – ja vetelehtimistä hampurilaisbaarissa.
Muoti-ilmiöillä ja mainostoimistojen luomilla mielikuvilla pääsee ravintolabisneksessä toki pitkälle, mutta lopulta päädytään aina perusasiaan: ruokaan.
Hyvään ravintolaan tullaan mieluusti uudestaan.
Ruoan maun ja laadun osalta Wimpyjen tarjoomuksissa taisi olla toivomisen varaa, mikäli on uskominen HS:n toimittajaan.
Wimpyissä tammikuussa 1975 vierailleella toimittajalla oli hampurilaisista nimittäin varsin kriittistä sanottavaa:
”Sipulia oli Bulevardilla niukasti, Simonkadulla runsaasti. Sämpylä oli mauton, jauhelihapihvit kivikovat ja jänteiset. Tuli ikävä hammastikkuja.”
Jutussa käytetyt lähteet ovat peräisin Sanoman ja Hotelli- ja ravintolamuseon arkistoista.