On maanantai, 27. maaliskuuta. Jussi-Pekka Lämsä seisoo lumisateessa osoitteessa Pieni Roobertinkatu 1–3.
Talossa sijaitsi aikanaan poliisiasema, jossa Lämsä vietti 25 vuotta työurastaan. Ylikomisarion viimeinen pesti ”Roballa” oli Helsingin poliisin keskustan piirin päällikkyys.
Lämsä täyttää haastattelupäivänä 68 vuotta.
”Tänään olisi ollut se perälauta, jolloin olisi pitänyt jäädä viimeistään eläkkeelle. Onneksi ymmärsin lähteä heti kun pääsin, viisi vuotta sitten”, Lämsä sanoo.
”Nämä ovat olleet koronasta huolimatta hienoja vuosia. Aika on kulunut pitkälti muistelmia kirjoittaessa.”
Lämsän elämäkerran ensimmäinen osa Passipoliisina Tehtaankadulla on vastikään ilmestynyt. Kirja kertoo tarkasti nuoremman konstaapelin ensimmäisestä vuodesta Helsingin poliisissa 1970-luvun puolivälin jälkeen.
Lämsä asteli Pienen Roobertinkadun kenttätoimistoon ensi kertaa juhannuksen jälkeisenä maanantaina vuonna 1976.
Poliisiasema Pieni Roobertinkatu 1–3:ssä kuvattuna kesällä 1975.
Vastatulleiden näkymät poliisinuralla eivät olleet hääppöiset. Merkittävä osa kenttätoimiston työtehtävistä kului niin sanottuun erikoisvartiointiin, mikä tarkoitti passeja suurlähetystöjen ja Presidentinlinnan edessä.
Israelin suurlähetystön edessä Vironkadulla päivystäminen tarkoitti 20 metrin kadunpätkän kulkemista edestakaisin. Venäjän suurlähetystöllä askellettiin sentään 200 metrin matkaa.
Reitillä oli syytä pysyä, sillä molemmista lähetystöistä tarkkailtiin herkeämättä poliisin edesottamuksia.
Länsimaiden suurlähetystöissä Kaivopuistossa ei sentään oltu aivan yhtä pikkutarkkoja, ja merimaisemaakin oli mukavampi katsella kuin Tehtaankadun katukiveystä.
Erikoisvartiovuoro kesti lepotaukoineen 14 tuntia, jonka aikana oli kolme kahden tunnin passia ja yksi tunnin mittainen.
”Työn oppi yhdessä yövuorossa. Lopulta tutuiksi tulivat katulaattojen halkeamatkin. Sitten piti keksiä, miten aikansa kulutti. Itse pohdiskelin kaikenlaista mielessäni.”
Ei ihme, että Helsingissä poliisien vaihtuvuus oli suurta.
”Kun poliisilaitokseen tuli vuosittain jopa 150 poliisimiestä, niin sata lähti pian pois. Useimmat siirtyivät Robalta poliiseiksi joko maakuntiin, joista olivat kotoisin, tai muihin tehtäviin Helsingissä.”
Pahinta nuoremman konstaapelin näkökulmasta oli, ettei työnkuvassa ollut näköpiirissä mitään muutosta.
Asiaa ei auttanut kokeneempien kollegojen virnuilu. Passivuoroja jo 25 vuotta tehnyt kollega tuli kertomaan vasta-alkajille vitsin, jossa laitapuolen kulkija ihmettelee passipoliisin työtä ja tokaisee lopuksi:
”Jumalauta, mies seisoo neljä kertaa yön aikana ja kaksi tuntia kerrallaan. Sinusta olisi tullut hyvä mulkku.”
Konstaapelien joukkopako Robalta alkoi vähentyä vuonna 1978, kun järjestelmää muutettiin. Helsinkiin tulleet uudet poliisit sijoitettiin aluksi kolmeksi kuukaudeksi erikoisvartiointiin, minkä jälkeen he pääsivät toisiin töihin.
Nuorempi konstaapeli Jussi-Pekka Lämsä kuvattuna Helsingissä 1970-luvulla.
Roban kenttätoimisto oli askeettinen, savuinen ja testosteronia tihkuva paikka.
Naispoliiseja ei ollut 200 poliisin joukossa ainuttakaan. Miehistä neljä viidestä poltti jatkuvasti tupakkaa niin sisällä kuin partioautossakin.
”Kun Transit-maijan pieneen ohjaamoon ahtautui kolme isoa miestä tupakat huulessa, oli savu sakea. Kyllä siinä melkoisen päänsäryn sai, kun itsekin veti vuoron aikana askin Norttia ja 5–8 kuppia kahvia.”
Miehistötilassa viihdykkeenä oli 24 tuumaan väritelevisio, ja ainoat suihkut olivat miehistösaunassa katutasossa. Passimiehet pääsivät kierrostensa väleissä lepäämään hiljaiseen huoneeseen, jos kestivät ilmanlaadun.
”Hienhaju oli niin voimakas, että huonetta kutsuttiin kaasukammioksi”, Lämsä muistelee.
Kuri asemalla oli lähes sotilaallinen, siitä pitivät huolen sodan käyneet esimiehet. Helsingin poliisin päällystössä oli rintamaupseereita, yksi hävittäjälentäjä ja vieläpä SS-mies.
”Joskus päällystö huomautti pulisongeista ja hiusten pituuksista, mutta ei me osattu sitä kyseenalaistaa. Olimme kaikki vähintään aliupseereita, ja isämme olivat olleet rintamalla.”
Sotaveteraaneja löytyi runsain mitoin myös poliisin asiakaskunnasta.
Moni rintamalta palannut mies oli alkoholisoitunut ja menettänyt työnsä ja asuntonsa. Heitä majaili ovisyvennyksissä, rannoilla ja puistoissa.
Alkoholistimies makaa maassa Helsingin Etelärannassa huhtikuussa 1974.
Alkoholistien kuljettamisessa poliisilla riittikin töitä. Lämsän tullessa taloon Helsingin poliisi kirjasi 70 000 humalatilasta johtuvaa talteenottoa vuodessa, kun vastaava luku on nykyään 3 000.
”Umpihumalaisia nostettiin maijan takaosaan kuin koivuhalkoja”, Lämsä muistelee.
Lämsä kohtasi työssään monia surullisia ihmiskohtaloita, joista hän nostaa kirjassaan esiin Valentin-nimisen miehen. Tämä 1800-luvun puolella syntynyt vanhus oli niin huonossa kunnossa, että virtsasi ja ulosti hallitsemattomasti alleen.
Roban poliisit päättivät yhteistuumin, ettei miestä tuoda sotkujen takia asemalle sisään kirjattavaksi.
”Valentin vietiin suoraan Ratakadulle, jossa putkat sijaitsivat. Hänet pantiin konttaamaan kellariputkaan, ja joka kerta toivottiin hartaasti, ettei mies kuole sinne yön aikana. Silloin olisimme olleet kusessa”, Lämsä kertoo.
”Jos poliisi toimisi nyt samalla tavalla, niin siitä joutuisi edesvastuuseen.”
Työsuojelusta ei poliisin työssä ollut vielä 1970-luvulla puhettakaan.
Ennen kuin suojahaalarit yleistyivät 1980-luvulla, kenttäpoliisit pukeutuivat kuin herrasmiehet ikään: teryleenihousuihin, kauluspaitaan ja kravattiin.
Työvälineiksi annettiin vain kumipamppu ja FN-pistooli, johon sai niin halutessaan ostaa omilla rahoillaan kotelon.
”Jotkut pitivät pistoolia takataskussa, toiset taas lähtivät partioon ilman sitä. Suojaliivejä oli jossain varastossa, mutta koska ne painoivat 20 kiloa, ne jäivät sinne pölyttymään.”
Ajan ilmapiiri oli humalainen ja väkivaltainen: Suomessa kuoli vielä 1970-luvun jälkipuoliskolla vuosittain keskimäärin yksi virkatehtävässä ollut poliisi.
”Jokaisessa partiovuorossa olisi päässyt tappelemaan, jos sitä halusi. Äkkiä sitä oppi, että puhumalla selviää helpommalla.”
Jussi-Pekka Lämsän muistelmien ensimmäinen osa on yksityiskohtainen kuvaus poliisin työstä 1970-luvun Helsingissä.
Lämsän elämäkerran toinen osa on jo kirjoitettu, ja kolmas muhii jo päässä. Trilogian kantavana teemana on poliisin työn muuttuminen vuosien saatossa.
”Tiivistäen voi sanoa, että ennen oli paljon väkeä ja vähän töitä, nyt paljon töitä ja vähän väkeä. Kun tulin taloon, poliiseja oli 1 600. Nyt heitä on 300 vähemmän”, Lämsä sanoo.
”Työ on myös muuttunut vaativammaksi ja monimutkaisemmaksi.”
Roban poliisiasemaakaan ei enää ole: nyt rakennuksessa on hotelli Lilla Roberts.
Kun Lilla Roberts avattiin, hotellin johto pyysi talossa työskennelleitä poliiseja kertomaan työntekijöille tarinoita poliisiasema-ajasta. Lämsä oli yksi kutsutuista.
”Kysäisin, että jos hinnasta sovitaan, niin voinko yöpyä entisessä virkahuoneessani. Nukuttiin rouvan kanssa yksi yö huoneessa numero 602.”
Lue lisää: Helsingin poliisi: Katujengeistä tuli normaali ilmiö
