Vihdoinkin!
Toukokuun alun viima on yllättävän pureva. Se ei kuitenkaan onnistu vähentämään sitä odotusta, joka väreilee ilmassa Linnanmäen portilla ennen vuoden ensimmäistä huvipuistopäivää.
Kun portit avataan, kävelemme vuoristoradan uloskäynnille.
”Matias Laine, terve.”
Kädenpuristus on jämäkkä, kuten muukin olemus. Punainen cousteau-pipo lämmittää loppukevään arvaamattomassa lauantaisäässä.
Laineella on poikkeuksellisen kiinnostava ammatti: hän on vuoristoradan jarrumestari numero kuusi.
Kesä 2023 on Laineelle 11. vuoristoratakesä ja 13. Linnamäellä.
Jarrumestari saa henkilökohtaisen numeron, kun hän on suorittanut ajoluvan. Numero pienenee virkavuosien myötä.
Numero ykköstä Laineesta ei kuitenkaan voi tulla, sillä se on jäädytetty Toivo ”Topi” Lipposelle, joka jäi eläkkeelle 37 Linnanmäki-vuoden jälkeen vuonna 2011.
”Kakkoseksi voisin periaatteessa päästä, jos työkesiä riittää. Nyt numero on Taavilla, joka aloitti jarrumestarina 25 vuotta sitten”, Laine kertoo.
31-vuotias Laine tuli Linnanmäelle ensimmäistä kertaa töihin 18-vuotiaana. Vuonna 1951 rakennettua vuoristorataa on huollettu niin hyvin, että se voisi helposti toimia vielä toiset 72 vuotta, joten teoriassa Laineella on mahdollisuudet vaikka mihin, numero kakkoseksikin.
Järjestysnumero on ryhmän sisällä tärkeä, sillä sen mukaan jokainen tietää oman paikkansa ja omat vastuunsa. Kulloinkin vuorossa oleva pienimmän numeron omaava jarrumestari on ryhmän johtaja.
Linnanmäki uudisti vuonna 2021 jarrumiehen työnimikkeen, ja heistä tuli jarrumestareita.
Jarrumestareita on tänä vuonna 14. Kyseessä ei ole mikä tahansa työtehtävä, sillä jarrumestariksi ei noin vain marssita, vaan sellaiseksi kutsutaan.
”Kyllä mä sen oikein hyvin muistan, kun minua pyydettiin tähän työhön. Ennen sitä olin laitetyöntekijänä, ja olin toki ajatellut, että jarrumestarina voisi olisi hienoa työskennellä. On se ollut hienoa ja on edelleen joka päivä”, Laine kertoo.
Matias Laine muistaa hyvin, miltä ensimmäinen ajokierros ilman vierellä olevaa kouluttajaa tuntui.
Linnanmäen vetonaula täyttää 72 vuotta
Vuoristorata avattiin ensimmäistä kertaa 13. heinäkuuta vuonna 1951.
Rakentamista johti rakennusmestari Valdemar Lebech (1884–1975) Kööpenhaminan Tivolista.
Vuoristorata maksoi aikanaan 48 miljoonaa markkaa, joka on nykyrahassa noin 1,5 miljoonaa euroa.
Jarrumestarit ovat nykyään harvinaisia maailman mittakaavassa, sillä valtaosassa vuoristoratoja on automaattijarrut.
Radan pituus on 960 metriä.
Vuoristoradan kapasiteetti on 1 320 henkilöä tunnissa.
Vuoristoradassa on neljä junaa, joissa kaikissa on 22 istuinta.
Radan korkeus on 24 metriä, ja pisin lasku on 48 metriä.
Kesäkauden aikana ajetaan noin 42 000 kierrosta.
Vuoristoradalla käy vuosittain noin 800 000 matkustajaa.
Lähteet: Linnanmäki.fi, jarrumestarit.fi
Ensimmäiset jarrumiehet olivat koulutukseltaan ilmavoimien lentäjiä.
Nykyisin tausta voi olla mikä tahansa. Laine työskentelee talvisin freelance-ääniteknikkona.
”Olen siinä mielessä hyvässä asemassa, että oma työni mahdollistaa kesät jarrumestarina. Työskentelen talvisin pääsääntöisesti Peacock-teatterissa, joten saan olla täällä mäellä oikeastaan läpi vuoden. Mihin sitä täältä lähtisi”, Laine sanoo ja naurahtaa.
Hän on selvästi unelmatyössään, ja sen huomaa kaikesta.
Jarrumestari seisoo junan viimeisessä vaunussa. Jarrut toimivat manuaalisesti.
Laineen mukaan jarrumestarin tärkein ominaisuus on korvien välissä. Sen lisäksi, että jarrumestari tuntee vuoristoradan lähes sentilleen, on oltava vastuuntuntoinen tiimipelaaja.
Parasta työssä ovat asiakkaat.
Laine on ollut mukana monen lapsen ensimmäisellä vuoristorata-ajelulla. Lapsen ei aina ole helppo tulla ensimmäistä kertaa kyytiin, ja jo pelkkä ajatus on voinut tuntua liian jännittävältä tai pelottavalta.
”Kierroksen jälkeen ilme on kaikesta huolimatta jotain ihan muuta kuin sitä ennen. Ne ovat parhaita hetkiä.”
Laine kertoo, että jarrumestareiden työyhteisö on tiivis. Vuoristorata ei ole hänelle työpaikka, vaan pikemminkin elämäntapa.
”Monesti on käynyt niin, että ollaan nähty työkavereiden kanssa ennen työvuoron alkamista, työskennelty esimerkiksi 11 tuntia yhdessä ja lähdetty sitten vielä töiden jälkeen johonkin.”
Jarrumestarin työvuoro kestää useimmiten juuri 11 tuntia. Yhden päivän aikana jarrumestari voi ajaa jopa 150 kierrosta.
”Yksi kierros kestää keskimäärin kaksi minuuttia 15 sekuntia. Itselläni on takana noin 30 000 kierrosta”, Laine kertoo.
Kierroksen pituus on 960 metriä, joten jarrumestari voi hyvinkin ajaa päivän aikana sata kilometriä.
Suomen kesäsää ei aina ole paras mahdollinen, mutta jarrumiehet eivät siitä välitä.
Ainakin Laineen mielestä yksi työn hyvistä puolista on se, että työtä tehdään ulkona. Säästä hän muistaa hyvin vapun 2017. Silloin satoi lunta.
Laine astuu vuoristoradan vaaleansinisen junan viimeiseen vaunuun ja näyttää, miten mekaaninen jarru toimii.
”Kahvaa vedetään käsin. Tämä on fyysistä työtä.”
Vuoristoradan junan huippunopeus on 60 kilometriä tunnissa.
Juna on varustettu myös paineilman avulla toimivalla varajarrulla.
Linnamäen puinen vuoristorata on nykyään harvinainen jopa maailmanlaajuisesti, sillä enää ani harvassa käytössä olevassa vuoristoradassa on manuaalisesti käytettävät jarrut.
Puisen vuoristoradan lumo ei katoa, vaikka samassa huvipuistossa on uutuuttaan hohtavia nykyaikaisia vuoristoratoja. Niissä viihdytään, mutta huvikierroksen lopuksi moni palaa vielä kerran puuvuoristoradan jonoon.
Laine arvelee, että suurin syy vuoristoradan suosiolle on siihen liittyvä nostalgia. Tervan tuoksu, kutkuttava jännitys, ja viimeisessä vaunussa vauhtia säätelevä jarrumestari.
Kliketi kliketi kliketi, juna kilkuttaa noustessaan kohti korkeuksia. Sitten on vähän aikaa tasaista, kunnes tulee pudotus, joka tuntuu vatsanpohjassa.
Laineen refleksit toimivat sukkelammin kuin silmä ehtii seurata. Pohjatyö osaamiselle tehdään kahden viikon koulutuksessa. Sen jälkeen jarrumestari voi ajaa kierroksen yksin.
Laineella on paljon Linnanmäkeen liittyviä muistoja lapsuudesta. Linnanmäellä oli aina hyvä tunnelma.
”Siksi alun perin hainkin tänne kesätöihin. Jostain syystä en muista, millaista oli olla lapsena ensimmäistä kertaa vuoristoradan kyydissä. Sen sijaan muistan kyllä, miltä ensimmäinen kierros ilman vieressä ollutta kouluttajaa tuntui”, hän kertoo.
Silloin jännitti ja kämmenet hikosivat. Nykyäänkin kutkuttaa aina talven jälkeen ennen kauden ensimmäistä ajokertaa, mutta eri syystä.
”Kyllä sitä aina odottaa, että pääsee ajamaan.”
