Brasilialaisessa satamassa käytiin ”outo kansain­välinen teatteri” 1969: Kiista­kapulana oli vantaalainen betoni­talo - Vantaa | HS.fi

Brasilialaisessa satamassa käytiin ”outo kansain­välinen teatteri” 1969: Kiista­kapulana oli vantaalainen betoni­talo

Vuonna 1969 Suomen arkkitehtiliitto valitsi Hakunilan pientaloalueen edustamaan suomalaista asuntosuunnittelua maailman toiseksi vanhimpaan biennaaliin, São Pauloon. Oli kuitenkin aivan hilkulla, ettei koko näyttelymatka päätynyt katastrofiksi.

Bengt Lundstenin suunnittelemissa taloissa pistää silmään lempeät ja hauskat värit. Talojen sijainnissa on otettu huomioon piha ja ympäröivä luonto. Kuvan talo sijaitsee Vaaralassa.­

18.10. 2:00 | Päivitetty 18.10. 10:29

Matalat, lähes tasakattoiset talot muodostavat kuin oman pienen kaupunginosansa Vantaan Vaaralassa ja Hakunilassa. Laatikkomaiset rakennukset ja lämpimät värit tuovat mieleen legot.

Taloja katsellessa ei välttämättä heti ajattelisi, että 51 vuotta sitten nämä itävantaalaiset talot edustivat suomalaista arkkitehtuuria Brasiliassa asti.

”Arkkitehtuuri on muodostunut yhdeksi merkittävimmistä suomalaisen kulttuurin muodoista”, uutisoi brasilialainen päivälehti Jornal do Brasil koko sivun mittaisessa artikkelissaan vuonna 1969.

Suomalaista taidetta ja arkkitehtuuria esiteltiin São Paulossa kuvien, tekstien ja piirrustusten avulla. São Paulon biennaali esiteltiin Arkkitehti-lehdessä vuonna 1969.­

Suomalainen arkkitehtuuri oli sinä vuonna ajankohtaista Atlantin toisella puolella. Suomi esitteli ”merkittävintä kulttuurin muotoaan” maailman toiseksi vanhimmassa biennaalissa, São Paulossa. Suomalaista asuntotuotantoa pääsi edustamaan vantaalaisten, silloin tosin Helsingin maalaiskunnassa sijaitsevien, talojen lisäksi muun muassa Turun ylioppilaskylä.

”Suomen valtio panosti hyvin paljon näyttelyyn. Oli ehkä tärkeää siihen aikaan tehdä Suomea kansainvälisesti tunnetuksi”, pohtii arkkitehti Bengt Lundsten. Hän suunnitteli Vaaralasta ja Hakunilasta tutut talot.

Arkkitehti Bengt Lundsten oli mukana São Paulossa suunnittelemassa ja rakentamassa Suomen paviljonkia biennaaliin. Brasilian tullin tiukan syynin takia hän sai näyttelypaneelit takaisin vain muutama päivä ennen näyttelyn avajaisia. ”Keräsin yhteen kaikki São Paulon suomalaiset, he auttoivat minua kokoamaan näyttelyn valmiiksi avajaisiin.”­

Konkreettisesti talot eivät São Pauloon nousseet. Suomalaista arkkitehtuuria esiteltiin valtavien näyttelypaneeleiden avulla, joissa oli kuvia ja piirrustuksia taloista. Lundsten oli myös itse Brasiliassa esittelemässä arkkitehtuuria.

Lundstenin suunnittelemat talot ovat kaksikerroksisia rivitaloja. Kantava osa on tehty siporexista, kevytbetonista, ja muut rakenteet ovat puuta.

Talomalli oli 1960-luvulla edellä aikaansa.

Lundsten suunnitteli talot alun perin Jyväskylään. Vuonna 1964 Jyväskylän kaupunki järjesti kilpailun Kortepohjan alueen asemakaavasta. Kilpailussa haluttiin, että puolet taloista olisivat kerrostaloja ja puolet pientaloja.

Useat kilpailijat tulkitsivat pientalon tarkoittavan erillistaloa omalla tontillaan, eli käytännössä omakotitaloa.

”Poikkesin siitä ajatuksesta niin, että pientalokäsitys muodostui uudestaan”, kertoo Lundsten.

Lundsten voitti kilpailun kaksikerroksisilla rivitaloilla, ja Kortepohjan asuinalue on yksi hänen tunnetuimmista töistään. Samanlaisia asuinalueita nousi myöhemmin Vantaalle.

Rivitaloista tuli suosittu talotyyppi Suomessa vasta 1960-luvulla. Tilastokeskuksen virallisiin tilastoihin ne pääsivät omana, erillisenä asuntotyyppinään kuitenkin vasta vuonna 1970. Eniten rivitaloja rakennettiin 1970- ja 1980-luvuilla.

Talot ovat kaksikerroksisia, osin puurakenteisia taloja. Kuvan talo sijaitsee Vaaralassa.­

Lundstenin voittoa Jyväskylässä pidetään sysäyksenä uuden ruutukaavavaiheen syntymiselle. Kenties siksi Brasiliaan päätyi Lundstenin töitä.

Ruutukaava tarkoittaa kaupunkisuunnittelussa asemakaavaa, jossa kadut muodostavat ruudukon.

”Nämä talot myös muodostavat kokonaisuuden pihapiirin kanssa. Se oli Suomessa uutta”, Lundsten kertoo suunnittelemistaan asuinalueista.

Oli tosin hilkulla, etteivät vantaalaiset ihmeet olisi päässeet Brasiliaan vuonna 1969.

Itse taloja esiteltiin Arkkitehti-lehdessä vuonna 1970. Talot löytyvät edelleen Vaaralasta ja Hakunilasta.­

”Brasilian tulli oli hyvin tiukka siihen aikaan. Kun näyttelymme saapui pakkauksina lähimpään satamaan, kävi ilmi, ettei tulli päästä niitä satamasta ilman tullimaksuja. Maksut olivat hyvin korkeita”, kertoo Lundsten.

Lundsten pyysi apua Suomen suurlähetystöstä. Lähetystö kääntyi hädässä korkeimman mahdollisen auktoriteetin puoleen – Brasilian presidentin Artur da Costa e Silvan.

Costa e Silva vapautti lopulta näyttelyesineet tullimaksuista. Lundsten muistaa ajan silti ”oudoimpana kansainvälisenä teatterina, mitä on nähnyt”.

”Se meinasi muodostua katastrofiksi, sillä vaikka tullimaksuja ei tarvinnut maksaa, tulli tarkasti joka ikisen esineen. Muistan, kuinka viisi virkailijaa kerääntyi yhden pöydän ääreen tutkimaan näyttelypaneeleitamme ja päättämään, saako ne tuoda maahan. Se kesti kaksi päivää.”

Kaikki näyttelyesineet onneksi hyväksyttiin. Lundsten ei muista, kuinka moni brasilialainen vieraili syksystä joulukuuhun kestäneessä taidenäyttelyssä, mutta arkkitehtipiireissä suomalainen arkkitehtuuri sai hyvän vastaanoton.

”Ne saivat hyvin paljon huomiota”, muistelee Lundsten.

Lundsten ei tiedä, inspiroituiko joku biennaalin vierailija Suomen paviljongin sisällöstä. Näyttelypaneelit jäivät Brasilian arkkitehtiliiton São Paulon ja Banco Nacional da Habitaçãon haltuun. Niille jäi myös oikeus käyttää paneeleita näyttelyissään ja julkaisuissaan.

Suomen Arkkitehti-lehti haaveili jutussaan vuonna 1969, että näyttely ehkä poikisi vielä yhteydenottoja suomalaisiin arkkitehteihin.

Artikkelissa on käytetty lähteenä Arkkitehti-lehtiä (8/1969 ja 1/1970) ja Riitta Nikulan kirjaa Suomalainen rivitalo – Työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi. Artikkeliin on lisäksi haastateltu Arkkitehtuurimuseon tietopalveluiden päällikköä Juhana Lahtea.

Luitko jo nämä?

Vantaa - luetuimmat