1970-luvulla Tikkurilassa levisi yllättävä buumi: yhtäkkiä kaikkien täytyi saada samanlainen asu - Vantaa | HS.fi

1970-luvulla Tikkurilassa levisi yllättävä buumi: yhtäkkiä kaikkien täytyi saada samanlainen asu

Värikäs tikkitoppapuku oli 1970-luvulla tikkurilalaisten normiasu, mutta kuka oli tikkiasun äiti tai isä?

Finn Marin -yrityksen mainos 1970-luvun loppupuolelta. Tikkitoppa-asu oli niin suosittu, että sitä kutsuttiin Tikkurilan kansallispuvuksi.

3.12.2021 15:37 | Päivitetty 3.12.2021 16:10

Mustaa, mustaa ja jälleen mustaa. Matkalla bussipysäkiltä Tikkurilan asemalle Dixiin, näkyy pelkkiä synkän värisiä takkeja, 15 mustaa ja yksi armeijakuvioinen.

Mitäs tämä nyt oikein on? Eikö täällä tiedetä, että ”Tikkurilan kansallispuku” kuuluu olla värikästä toppaa?

Näin siis oli vielä 1970-luvulla, jolloin kaupungin oma tehdas, Tikkurilan Silkki, valmisti kansalaisille lämpöpukuja. Puvuista tuli menestystarina vertaansa vailla. Jokainen kunnon tikkurilalainen osti vihreän, keltaisen, punaisen tai sinisen kevyttoppa-asun. Asua alettiin humoristisesti kutsua Tikkurilan kansallispuvuksi.

Vaikka tehtaan nimestä voisi kuvitella pukujen olleen silkkiä, sitä ne eivät olleet. Puvut olivat polyamidista tehtyä laskuvarjokangasta.

Täyttä tekokuitua olleiden pukujen kanssa ei kannattanut mennä liian lähelle tulta, sillä materiaali oli varsin sukkelasti roihahtavaa.

Ulkoilupukujen materiaali oli laskuvarjokangasta. Samasta materiaalista tehtiin muun muassa makuupusseja ja hevosten satulasuojia.

Mutta kenen nerokas idea laskuvarjokankaiset puvut oli? Kuka suunnittelija oli menestyspukujen takana?

Vastauksen osaa ehkä antaa Vantaan kaupunginmuseo, jonka kokoelmissa on useita Tikkurilan Silkin tuotteita. Samasta kankaasta tehtiin nimittäin muun muassa makuupusseja, lippalakkeja, lämpötöppösiä ja sortseja. Tehtaassa valmistettiin pitkään myös Suomen lippuja.

”Selailin läpi meillä olevia Finn Marinin mainoksia ja lehtileikkeitä, mutta kaikissa näyttäisi olevan valmistustietoina vain Tikkurila Oy”, kertoo museoamanuenssi Anna-Reetta Rikala meilitse.

Rikala arvelee, että koko kansan ulkoilupuvun suunnittelijoita ei katsottu tarpeelliseksi mainita erikseen ainakaan mainoksissa.

Pirautetaanpa Saara Hirvisalolle, joka oli Tikkurilan Silkin pääsuunnittelija vuosina 1965–1971.

”En kyllä tiedä, kuka ne suunnitteli. Olin kangaspuolella suunnittelijana, eikä minulla ollut juuri tekemistä toppapuolen kanssa.”

Hirvisalo muistaa, että toppa-asut olivat ”hirveän suosittuja”. Hänellä itselläänkin oli sellainen.

”Minulla oli vaaleansininen takki. Se oli tavattoman kevyt ja ohut, mutta silti lämmin.”

Myöhemmin Hirvisalo soittaa uudestaan. Eräästä paperista hän on löytänyt tiedon, jonka mukaan vuosina 1969–1971 mallisuunnittelija Ulla Löfgrenin tehtävänä oli ”vientileninkien ja kotimaisten urheiluvaatemallien kehittely”.

On mahdollista, että Löfgren on toppa-asujen äiti, mutta varmuutta asiaan ei taideta saada, aikaa on kulunut liikaa. Hakupalvelusta ei löydy yhtään puhelinnumeroa Ulla Löfgrenin nimellä.

Palataan takaisin Tikkurilan asemalle. Vihdoin haaviin on jäänyt joku, joka ei ole pukeutunut mustaan. Punaisessa toppatakissa junaa odottelee Eliisa Romunen. Hänen toppatakkinsa ei tietenkään ole yhtä ihana kuin 1970-luvun tikkitakki, mutta selvästi sen suunnittelija on saanut vaikutteita siitä.

Tikkurilan asemalla junaa odotteleva Eliisa Romunen ei ole kuullutkaan ”Tikkurilan kansallispuvusta”. Mutta hän ei olekaan tikkurilalainen.

Kenties Romunen on perinneihminen ja on ostanut takin kunnioittaakseen Tikkurilan vanhaa kansallispukua?

”Olen kotoisin Pieksämäeltä ja asun nykyisin Helsingissä. En ole koskaan kuullutkaan tästä toppa-asusta.”

Näytän kuvan tikkitoppa-asusta Romuselle ja hän ilahtuu.

”Asu on ihana, toivottavasti se tulee joskus vielä muotiin uudestaan.”

1970-luvun lopussa muotitietoiset ostivat asuun sopivan lakin.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat