Arvokohteen suunnittelija järkyttyi, kun hän näki ensi kertaa tuhotyön jäljet: ”Käsittämättömän röyhkeä teko”

Pyhän Laurin kappelista varastettiin muutama viikko sitten lähes tuhat kiloa kupariverkkoa. Ulkopuolisille kyseessä saattoi olla vain verkko, suunnittelija Anu Puustiselle se merkitsi paljon enemmän.

Arkkitehti Anu Puustinen suunnitteli Pyhän Laurin kappelin yhdessä kollegansa Ville Haran kanssa. Oikealla näkyy ikkunoihin asennetut kupariverkot. Sisäpuolen verkot ovat paikoillaan, ulkopuolen verkkoja ei ole vielä saatu asennettua uudestaan varkauden jälkeen.

13.6. 7:00 | Päivitetty 13.6. 9:17

Voi ei!” huudahtaa arkkitehti Anu Puustinen, kun näkee Pyhän Laurin kappelin ikkunat ensimmäistä kertaa kupariverkkovarkauden jälkeen.

Muutama viikko sitten varkaat sahasivat satojen kilojen painoiset ja noin sadan tuhannen euron arvoiset kupariverkot irti ikkunoista. Varkaat saatiin kiinni ja verkot palautettiin seurakunnalle, mutta niiden uudelleen kiinnittäminen on vaikeaa.

”Ne on rälläkällä leikattu irti, eikä niitä noin vain pingoteta takaisin.”

Lue lisää: Pyhän Laurin kappelin seinästä viedyt verkot saatiin takaisin

Vaijerista punottu verkko on tehty Saksassa. Suomessa taiteilija Pertti Kukkonen upotti verkon patinointiliemeen ja kuivatti sen rullalla, jotta siihen saatiin haluttu värikuvio.

”Raakalaismaista, käsittämättömän röyhkeä teko. Millainen ihminen sahaa hautausmaan rakennuksesta julkisivun irti? He puuttuivat kaikkein pyhimpään.”

Se, mitä Puustinen tarkoittaa pyhimmällä, liittyy kappelin ideaan, ihmisen polkuun.

Anu Puustinen ja Ville Hara suunnittelivat kappelin vuonna 2003, kun Puustinen oli vielä opiskelija ja Hara juuri valmistunut. Kilpailuvoiton innoittamina nuoret perustivat myöhemmin yhteisen yrityksen Avanto Arkkitehdit Oy.

Haran ja Puustisen ehdotus nimeltään Polku valittiin kappelikilpailun voittajaksi 194 työn joukosta. Puustisen ja Haran ideointia ohjasi ajatus siunaustilaisuudesta, johon osallistuva kulkee läpi elämän polun.

Polku alkaa kappelin ulko-ovelta. Sen vieressä on suuri liuskekivillä täytetty allas. Sen ei ole tarkoitus kertoa, että elämä on kivinen polku, vaan alun perin altaassa oli vettä.

”Idea tuli Psalmista 23, jossa sanotaan: ’Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.’”

Ajatus oli, että ihminen voisi istahtaa sisällä oleville penkeille ennen seremonian alkua ja katsoa suurista ikkunoista luontoa ja vettä.

”Symbolisesti hän katsoisi veden yli yhteiseen menneisyyteen”, kertoo Puustinen.

Ihmisen polku kappelin läpi alkaa tästä. Tässä avajaiskuvassa vuodelta 2010, oven vieressä on vielä vesiallas. Vesialtaita oli myös pienemmän salin ja uurnanluovutushuoneen edessä. Enää altaissa ei ole vettä.

Vantaan seurakuntayhtymä on kuitenkin tehnyt päätöksen, että missään sen ulkokohteissa ei pidetä juoksevaa vettä.

”Vesielementtien käyttö- ja huoltokustannukset ovat älyttömän korkeat”, kertoo Vantaan seurakuntayhtymän kiinteistöesimies Pasi Valima.

”Lisäksi tällaisissa koristealtaissa ei ole omaa ekosysteemiä, joten ne pitää puhdistaa vahvoilla kemikaaleilla.”

Tältä vesialtaat näyttävät nykyisin.

Aulasta ihmisen polku johtaa suureen saliin, jossa tilaisuudet pidetään. Jos on pimeää, seinissä voi nähdä himmeästi hohtavat ristit. Ne ovat osa taiteilija Pertti Kukkosen Ristin tie -teosta.

Salin isoissa ikkunoissa roikkuvat kuuluisat kupariverhot. Nyt niistä on jäljellä vain sisäpuolen verhot. Onneksi edes ne, sillä salin ikkunat aukeavat etelään päin ja kupariverhojen käytännöllinen tarkoitus on suojata huonetta liialta auringonvalolta. Sen lisäksi verhoilla on tärkeä symbolinen merkitys.

”Elämän käännekohta on salin kulmassa. Siinä käännytään kohti ajasta iäisyyttä, tuonpuoleisen verhon taakse”, kertoo Puustinen.

Ja tämän tuonpuoleisen verhon varkaat veivät.

”Se tuntuu kuin läheiselle olisi tehty jotakin pahaa. Minulla tai Villellä ei ole lapsia, joten tämä kohde oli tavallaan meidän ensimmäinen yhteinen lapsi.”

Sittemmin yhteisiä ”lapsia” on tullut liuta lisää. Niistä eniten huomiota on saanut Hernesaareen tehty sauna, Löyly. Se on voittanut useita palkintoja. Niin myös Pyhän Laurin kappeli: Vuoden betonirakenne, Vuoden valaistuskohde, Vantaan kaupungin Kehäkukkapalkinto ja European Copper in Architecture -palkinto kuparin käytöstä.

Voittoisasta lopputuloksesta olisi helppoa päätellä, että kappelihanke oli yhtä juhlaa. Sitä se ei kuitenkaan ollut.

Siitä, kun vanha siunauskappeli todettiin huonokuntoiseksi, kesti melkein 20 vuotta, että uusi kappeli saatiin tilalle.

Kirkkoneuvosto päätti vuonna 1997, että vanha vuonna 1976 valmistunut kappelirakennus puretaan. Se oli huonokuntoinen ja tiloiltaan riittämätön.

Joitakin vanhan kappelin purkamissuunnitelmat surettivat.

Vantaan seurakunnan silloinen rakennuttajainsinööri Maija-Liisa Sahlbom kertoo, että osa ihmisistä olisi halunnut säilyttää kappelin ja ottaa sen muuhun käyttöön.

”He olivat sitä mieltä, että uusi kappeli tulisi rakentaa kauemmas, siihen suuntaan, johon hautausmaa laajenee.”

Lopulta vuosien kiistelyn jälkeen päätettiin järjestää arkkitehtuurikilpailu. Siihen sai ehdottaa töitä, joissa vanha rakennus joko purettaisiin tai säilytettäisiin.

Rakennukselle suunniteltu 200:n vuoden käyttöikä on huomioitu materiaalivalinnoissa.

Voittajaksi valittiin Puustisen ja Haran ehdotus, jossa vanha rakennus purettaisiin uuden tieltä. Tämä toi valitusten suman.

”Joukko luottamushenkilöitä vastusti hanketta koko ajan, he pistivät hiekkaa rattaisiin joka käänteessä”, kertoo Sahlbom.

Nuorille suunnittelijoille tämä oli raskasta aikaa. Kyseessä oli ensimmäinen pitkä rakennushanke, ja nyt siitä oli tulossa todella pitkä.

”Kun aloitimme, olimme nuoria arkkitehtejä, kun rakennus valmistui, olimme keski-ikäisiä arkkitehtejä”, sanoo Puustinen.

Kappelin rakentaminen pääsi vuosien odotuksen jälkeen alkamaan vuonna 2009. Puustiselle ja Haralle tämä oli helpotus.

”Tällaisia hankkeita tehdään sydänverellä, ja tuntui kauhealta, että matto vedettiin jalkojen alta. Maija-Liisa Sahlbom oli kantava voima noina vuosina, hän jaksoi tsempata meitä, että kyllä tästä vielä noustaan.”

Tuonpuoleisen verhon takaa näkyy paratiisin puutarha. Siellä kasvaa muun muassa rusokirsikoita ja liljoja.

Kun rakennus valmistui vuonna 2010, se oli sellainen kuin Hara ja Puustinen olivat sen ajatelleetkin olevan. Materiaalivalinnoissa ei oltu kitsasteltu: lattiat olivat liuskekiveä ja kalusteet massiivitammea. Taide oli osa arkkitehtuuria. Jokainen kappelissa käytetty esine oli mietitty tarkkaan.

”Esimerkiksi siunaustilaisuuksissa kappelin koristeena on yksi valkoinen lilja, sille sopivassa maljakossa”, kertoo Puustinen.

Puustinen on käynyt kappelissa useissa erilaisissa tilaisuuksissa: konserteissa, ristiäisissä ja siunaustilaisuudessa.

Toisinaan helpompaa olisi käydä jossakin muualla kuin siinä, jonka on itse suunnitellut.

”Näen heti kaikki virheet! Mietin, miksi tuo kaluste on nostettu tähän, vaikka sen paikka on muualla. Kun tulin tänne ristiäisiin, kävin vahtimestarin kanssa varastossa läpi tavarat, jotka on suunniteltu ristiäisiin, jotta ne varmasti ovat esillä.”

Vaikka esineet eivät aina ole oikeissa paikoissa, tunnelma on Puustisen mukaan oikea. Paikassa on rauha.

”Kappelissa tulee tunne, että on osa jotakin suurempaa, pyhää. Ja jos tuollaista tunnetta ei tule sakraalirakennuksessa, se on epäonnistunut.”

Vainajien näyttötilassa on Pekka Jylhän lasitaideteos Suru.

Jutussa on käytetty lähteenä Jukka Hakon ja Pia Vuorikosken kirjaa Arkkitehdit Vantaalla, Alvar Aallosta Väinö Vähäkallioon (2022).

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat