Haave vallankumouksesta Näin jumala tappaa Pitkänpitkää puhetta Ei uskoa, tasapuolisesti Timantinkova ääni Kantrimielen värisyttelyä Suuret tunteet Kaksi!, på svenska Kypsä legendaksi Pianistista lauluntekijäksi Kaunis karheus Pelimannin pirullinen tyyli Wienin sininen hetki Ajaton ja alkuvoimainen Jousten Afrikkaa Pirun kaunis nainen Abbey's Road Marokon heviä Ison lapsen leikit Kuusissakymmenissä Kaiken kerettiläinen Aloha, Hawaii! Kuolema kysymyksessä Maailman paras bändi Flatus interruptus Sävelkuva elokuvassa Pirkanmaan balkania Tarkkarin hinta Kiiltokuvan pinnalta Pianistin lataus Kuumeiset kuvat Metsien mies Se ruma paikka on Suomen paras Värttinä - Kotimaa | HS.fi

Haave vallankumouksesta Näin jumala tappaa Pitkänpitkää puhetta Ei uskoa, tasapuolisesti Timantinkova ääni Kantrimielen värisyttelyä Suuret tunteet Kaksi!, på svenska Kypsä legendaksi Pianistista lauluntekijäksi Kaunis karheus Pelimannin pirullinen tyyli Wienin sininen hetki Ajaton ja alkuvoimainen Jousten Afrikkaa Pirun kaunis nainen Abbey's Road Marokon heviä Ison lapsen leikit Kuusissakymmenissä Kaiken kerettiläinen Aloha, Hawaii! Kuolema kysymyksessä Maailman paras bändi Flatus interruptus Sävelkuva elokuvassa Pirkanmaan balkania Tarkkarin hinta Kiiltokuvan pinnalta Pianistin lataus Kuumeiset kuvat Metsien mies Se ruma paikka on Suomen paras Värttinä

8.12.1992 2:00

JOULULIITE Logo: VUODEN LEVYT/ Kevyt musiikki Haave vallankumouksesta

Tracy Chapman: Matters Of The Heart. Elektra. Tunnustan, tunnustan. Me "kriitikot", valkoiset heteromiehet, alistimme Chapmania ylistämällä täsmälleen niin kauan kuin hänelle oli uutuusarvoa, niin kauan kuin se oli tarpeellista oman erinomaisuutemme todistamiseksi. Mutta kuuntelimmeko me häntä todella, ja koskaan? Tuskin, sillä Chapman on levy levyltä vain kiristänyt ja suoristanut tekstejään, päinvastaisista väitteistämme huolimatta. "Tracyn Ihmemaa"? Sitä tarvitaan. Näin jumala tappaa Danzig III: How The Gods Kill. Def American. Vain? "And I said: Hello, Satan, I believe it's time to go." Bluesin faustisimman myytin mukaan kuoliaaksi myrkytetty lauluntekijälegenda Robert Johnson teki vaihtokaupan Saatanan kanssa. Hän vaihtoi elämänsä musiikkiin. Myös Glenn Danzig on tehnyt kaupat, ainakin Robert Johnsonin kanssa, sillä hän laulaa täsmälleen samasta aiheesta, elämän ja kuoleman, uskon ja epäuskon yhtälöstä, ja aivan toisin kuin tämän lajin yhtyeillä yleensä on tapana. Siksi Danzig ei olekaan arvojen kieltäjä tai mustan kirkastaja, vaan realisti, joka "etsii kauneutta ja totuutta kyynisen maailman varjoista". (Harri Uusitorppa). Pitkänpitkää puhetta The Disposable Heroes Of Hiphoprisy: Hypocrisy Is The Greatest Luxury. 4th & Broadway. Niinpä niin. Kaiken lisäksi tämän kalifornialaisen kaksikon rap avautuu sekä musiikillisena rakenteena että kirjallisena tekstinä, ja erilaisille tulkinnoille. "Mutta erityisen poikkeuksellista on sen pitkänpitkä rap-retoriikka, joka kirjallisessa kirjallisuudessaan ja sosiaalis-poliittisessa erittelykyvyssään ylittää kaikki edeltäjänsä." (Harri Uusitorppa, HS 9. 5.). Ei uskoa, tasapuolisesti Faith No More: Angel Dust. Slash. Luen myös, että se jakaa uskon puutetta - kurjuutta, valhetta, rappiota, apatiaa, vihaa, inhoa, kuolemaa ja muuta sen sellaista - kaikille ja kaikkialle, tasapuolisesti. Luen, että se yrittää hyvin vakavasti, miten sen nyt sanoisin kuulostamatta jakomieliseltä, vältellä vakavuutta. Luen, että se on huonon maun asialla. Luen, että sen Angel Dust on tämän vuoden Blood Sugar Sex Magik tai tämän vuoden Metallica , siis raskaan työn voitto. (Harri Uusitorppa). Timantinkova ääni Diamanda Galás: The Singer. Mute. Diamanda Galásin rajatilojen äänitaide panee keksimään uskonnollisia vertauskuvia ilman ilmiselviä viittauksiakin, pakanassakin. Nämä elämään ja kuolemaan kietoutuvat perinteiset bluesit ja gospelit taas panevat melkein uskomaan, johonkin, pakanankin. "Mutta nämä hänen ääneensä ja tyyliinsä räätälöidyt tulkinnat ovatkin apokalyptisia, riivattuja ja pelottavia. Huutavan ääni!" (Harri Uusitorppa, HS 9. 5.) Kantrimielen värisyttelyä Jimmie Dale Gilmore: After Awhile. Elektra. "Soittajan ura urkeni jo ammoin, mutta kymmenen vuotta sitten filosofiaa opiskellut Gilmore sekosi modernin metafysiikan ulottuvuuksiin. Sen voi vieläkin aistia hänen herkissä näyissään. Aitoa, turmeltumatonta ja poikkeuksellisen hienostunutta kantria ja western beatia." (Jukka Hauru, HS 15. 2.) Suuret tunteet Charlie Haden Quartet West: Haunted Heart. Verve. "Haunted Heartin sitoo temaattisesti neljäkymmentäluvun läntisin Amerikka: cool, film noir ja kolme laulajaa, joiden iskelmistä Haden soittaa sekä ajan kuluttaman levyversion että oman kvartettiversionsa." (Harri Uusitorppa (HS 12. 9.). "Kokonaisuus tekee vaikutuksen, vaikka jääkin hieman vajaaksi, ainakin suuriin elokuvallisiin päämääriin suhteutettuna." Kaksi!, på svenska Hedningarna: Kaksi! Silence. Yhtyeen uudet suomalaiset (!) laulajat syventävät "hyvin musiikkia, joka kurottaa jännittävästi menneen ajan äänten kautta ulos sfääreihin, yli määritelmien". Kypsä legendaksi Joe Henderson: Lush Life. Verve. "Ainakin Billy Strayhornin sävellyksille rakennettu Lush Life enteilee sitä. Henderson soittaa kvintetin kärjessä, mutta myös pienemmissä asetelmissa, ja nimikappaleen hän tulkitsee antaumuksellisella herkkyydellä yksin. Henderson ei kuitenkaan tavoittele Ellington-muusikkojen tyyliä, vaan lähestyy kohdettaan bebopista ja hardbopista." (Lauri Karvonen, HS 28. 3.) Pianistista lauluntekijäksi Robin Holcomb: Rockabye. Elektra. Lauluntekijänä Robin Holcombin tyyli palauttaa etäisesti mieleen Joni Mitchellin, Rickie Lee Jonesin ja Suzanne Vegan, mutta säveltäjänä, sanoittajana ja sovittajana hän on lopulta aivan oma itsensä, aivan oma lukunsa: vielä kirjallisempi kuin Mitchell, vielä boheemimpi kuin Jones ja vielä folkimpi kuin Vega, jos yleistykset sallitaan. Lauluntekijänä Robin Holcomb on löytö, vaikka hänen äänensä väriseekin kuin Neumannilla. (Harri Uusitorppa) Kaunis karheus The Holmes Brothers: Jubilation. Realworld. Holmes-veljeksistä jää "karhea ja kaunis aitous, spirituaalinen negro ja syrjämutien valittava gospel". Tämän bluesbaarista löydetyn yhtyeen "moniääniset laulut huojuvat falsetissa, mutta sattumanvaraisuus on näennäistä. Musiikillinen ja inhimillinen maali löytyy aina, mutta se ei ole Jeesus, vaikka siitä lauletaan. Holmesit eivät tarvitse isänmallin korviketta", tulkitsee Jukka Hauru (HS 1. 8.). Pelimannin pirullinen tyyli JPP: Pirun Polska. Olarin Musiikki. "Yhtyeen sovituksellisista konsteista keskivertokokoonpano voi vain uneksia, mutta parasta on, että taidon lisäksi JPP:llä on myös tyylitajua. Pitkälle vietyjen sovitusten lomassa on malttia pitäytyä koruttomassa tyylinmukaisuudessa silloin kun sen aika on." Wienin sininen hetki Franz Koglmann: L'Heure Bleue. hat ART. Itävaltalainen Koglmann suodattaa jazzia ja improvisoitua musiikkia oman kulttuurinsa läpi - sen musiikkien, sen kuvataiteiden, sen kirjallisuuksien ja sen filosofioiden läpi - mutta "ei rakenna sarjakuvamaisia tyylikollaaseja, vaan yhtä hillityn hallittua taidemusiikkia, jonka kaikki osat eivät juuri koskaan sovi, kaiketi tositarkoituksella, toisiinsa". (Harri Uusitorppa, HS 27. 6.). Hän on modernisti, jonka "kuvat ovat nyt pehmeitä, rajoistaan tarkentamattomia". Ajaton ja alkuvoimainen Krakatau: Volition. ECM. "Kirjoitettu materiaali on edelleen vähentynyt ja kokonaisuus vaikuttaa aluksi kollektiiviselta improvisoinnilta. Värit ja valöörit ovat kuitenkin harkittuja ja näin kaaret elävät jäntevästi." "Yleensäkin yksilölliset soinnit ja energiat soivat joskus enemmän atmosfääreinä kuin purevana ilmaisuna." (Jukka Hauru, HS 9. 5.) Jousten Afrikkaa Kronos Quartet: Pieces of Africa. Nonesuch. "Mutkikkaita sovituksia ei ole, vaan jouset hyppäävät rinkiin, silti asiaankuuluvan etäisyyden säilyttäen. Symbioosi toimii hieman jähmeästi, toimii kuitenkin." Pirun kaunis nainen Annie Lennox: Diva. RCA. Abbey's Road Abbey Lincoln: You Gotta Pay The Band. Verve. Miksi sitten juuri tämä levy? "Lincolnin fraseeraus on kuitenkin esimerkillistä, eikä hänen kykyjään säveltäjänä ja sanoittajana kannata vähätellä", arvioi Lauri Karvonen (HS 28. 3.). "Levyn voima on pidättyvän laulun ja Stan Getzin elinvoimaa pursuavan tenorisaksofonin kontrastissa." Juuri hän, "sanomansa ylivertainen ajoittaja, on Lincolnin loistelias täydentäjä". Marokon heviä The Master Musicians of Jajouka: Apocalypse Across The Sky. Axiom. "Mutta vasta tämä Bill Laswellin kokoelma tekee täyttä oikeutta tälle soittajaksi syntyvälle eliittiluokalle, jonka rummut, luutut ja puhaltimet tanssittavat ja transsittavat nyt oikeassa uskonnollisessa ympäristössään, ja koko kollektiivisessa hurjuudessaan." (Harri Uusitorppa, HS 12. 9.) Ison lapsen leikit Bobby McFerrin & Chick Corea: Play. Blue Note. Bobby McFerrin & Yo-Yo Ma: Hush. Sony. Play on "nimensä mukaisesti hauskaa, valloittavaa ja taitavaa leikkiä. Ilotulitteinen kaari syntyy niinkin loppuun kalutusta luusta kun Autumn Leaves. Taiteilijoiden ja yleisön vuorovaikutus on käsin kosketeltavaa". (HS 15. 2.) Sellisti Ma tuo Hushille " kevyen klassisen viehkon". Levyn "hauskimpiin esityksiin kuuluu Kimalaisen lento , muuten tekisi mieli syyttää crossover-projektia turhan heppoiseksi. Mutta, mutta - miksi en kyllästy, vaan hymyilen? Koska juuri heppoisen ylevöittämisessä McFerrin on mestari. Löydämme lapsen itsestämme, mikä olikin tarkoitus". (HS 1. 8.) Kuusissakymmenissä Mika Mylläri Quintet: Heritages. Sarpila. Jarmo Savolainen: First Sight. Timeless. "Savolainen on vahva säveltäjänä ja pianistina lyyrisissä impressionistisissa osuuksissa, mikä painaa levyn kokonaisilmeen hivenen pidättyneeksi. Tunteet sublimoidaan jalostuneemmaksi ilmaisuksi sen sijaan, että ne vyörytettäisiin ilmoille estoitta", arvioi Lauri Karvonen (HS 12. 9.) Myös erinomaisella Mika Myllärillä on Karvosen mielestä "muuntautumiskykyä ja herkkää nyanssien tajua, mutta voimassa ja intensiteetissä koko ryhmällä on kehitettävää. Herkän ja kauniin, vaisun ja lepsun raja on häilyvä". (HS 9. 5.) Kaiken kerettiläinen Naked City: Heretic - Juex Des Dames Cruelles. Avant. Uusi Heretic kertaa tätä samaa primaaliterapista raivoa, mutta nyt "improvisoidummin", vaikka kaikki nämä pienoisteokset ovatkin sävellyksiä, jotka taittuvat vielä kokoon useista vastakkaisista osista. Loistava yhtye (Zorn, kitaristi Frisell, pianisti Horvitz, basisti Frith, rumpali Baron, laulaja Eye) leikkaa ne yhteen loistavan kirkkaasti ja elävänä. (Harri Uusitorppa) Aloha, Hawaii! The Pahinui Brothers. Private Music. Näiden konkariveljesten amerikkalaisvaikutteinen musiikki edustaa perinnettä, jossa "kitaran vire on laskettu havaijilaisten lämpimästi keinuvalle laululle sopivaksi". "Sitä tämä on, leppoisaa keinuntaa ja ilmavaa sykettä, viihdettä vaan ei onniklovnia. Pahinuiden kuorolaulu on aitoa, eikä taustoissa ole valittamista. Tuskin levy kelpaa autiolle saarelle, mutta Havaijille olisi kiva mennä." (Jukka Hauru, HS 12. 9.) Kuolema kysymyksessä Lou Reed: Magic And Loss. Warner Bros. "Kahden ystävän synnyttämä Magic And Loss on Reedin henkilökohtainen saattohoito; raskas sarja yksinkertaisen riisuttuja ja koruttomasti tyyliteltyjä lauluja, joissa hän dokumentoi - tuskansa ja hämmennyksensä ohella - piinallisen pikkutarkasti kuolemansairaan elämää tosielämän rajamailla, matkaa rapautumisesta lopulliseen eroosioon." (Harri Uusitorppa, HS 15. 2.) Maailman paras bändi R.E.M.: Automatic For The People. Warner Bros. 1988: "Maailman paras bändi?" 1989: "Maailman paras bändi!" Niin sanotun kulttimaineen kannattelema R.E.M. astui rockin marginaalista rockin keskustaan lopullisesti vasta viime vuonna, päinvastaisista pyrkimyksistään huolimatta. Etukäteen yhtye kuvaili myös tätä Out Of Timen alakuloisen surumielistä seuraajaa "vaikeaksi", aivan kuin se yrittäisi vieläkin suitsia menestystään, aivan kuin se yrittäisi vieläkin palata "vaihtoehtoiseen" menneisyyteensä. Turha vaiva ja turha toivo, vaikka tuskan ja kuoleman kuvilla täytetty Automatic For The People todella onkin "vaikea" ainakin tämän luokan poptuotteeksi. Se on hiljainen ja synkkä, ja loistava poikkeus. (Harri Uusitorppa) Flatus interruptus Hal Russell NRG Emsemble: The Finnish/Swiss Tour. ECM. "Vanha pieru Russell kirvoittaa hämmästyttävän helposti ammatillisen ummetuksen ja kulttuurisen kaanonin kuristavat kahleet. Silti riehunta ei läsähdä tyhjään hölsään, vaan pökäleestä kimmeltää älykäs leikkimieli. Sitä paitsi Russelliin ei tarvitse syventyä." (Jukka Hauru, HS 28. 3.) Sävelkuva elokuvassa Howard Shore: Naked Lunch. Milan. Bernard Herrmann: Cape Fear. MCA. Howard Shoren raskas ja painostava Naked Lunch on David Cronenbergin ohjaustyötä näkemättä, ja ehkä juuri siksi, kunnianhimoinen poikkeus: teos itsessään. Shoren soundtrackin solistina soittaa alttosaksofonisti Ornette Coleman, joka pätkii epävireisen oikukkaita soolojaan yksin, jazzyhtyeen ja Lontoon filharmonikkojen kanssa. Hollywoodin suureksi sinfonikoksi nimetty Bernard Herrmann sävelsi Cape Fearin jo 1962. Nyt se on sovitettu ja soitettu uudelleen Martin Scorsesen uuteen elokuvaversioon, alkuperäisen teoksen kylmäävässä hengessä. Elokuvasäveltäjänä Herrmann vakiinnutti lajityyppinsä, psykologisen jännityselokuvan, pelisäännöt. Cape Fear rakentuukin juuri näille alleviivatuille ja paisutetuille peruselementeille: nopeille sointuvaihdoksille, toisteisille riffeille, jousien pistoille ja vaskien tyrmäyksille. (Harri Uusitorppa) Pirkanmaan balkania Slobo Horo: Mastika. Rockadillo. "Slobo Horo on vuosien saatossa kasvanut kahdeksan muusikon kokoonpanoksi ja porautunut yhä syvemmälle Balkanin rytmeihin. Nyt se on jo niin syvällä, että Bulgariasta, Makedoniasta, Albaniasta ja Turkista tuleva musiikki myös kuulostaa siltä. Jarkko Niemi laulaa sujuvasti alkukielillä ja kimurantit rytmit ja tunteen palot ovat kohdallaan." (Pirkko Kotirinta, HS 24. 10.) Tarkkarin hinta Sonic Youth: Dirty. DGC. Se on uskottavuutemme hinta. Sonic Youth on se bändi, jota meidän rokkitarkkareiden täytyy sovittaa "kulttuuriteorioihimme". Se on ammattimme hinta. Sonic Youth on myös se bändi, jonka "vaihtoehtoista, kirskuvaa kitararockia ja salaivaista arvottomuutta on pidetty tämän Skitsopoliksen (New York) musiikillisena ja poliittisena vertauskuvana". Se on kuulomme hinta. GIVE ME A BREAK!, Harri Uusitorppa (HS 1. 8.) Kiiltokuvan pinnalta Terem Quartet: Terem. Realworld. "Terem tarttuu niin Tshaikovskiin (Joutsenlampi! ) kuin Ponomarenkoon, mutta loistokkaimpia ovat haikeanmelodisten kansanlaulujen virtuoosisovitukset." (Pirkko Kotirinta, HS 1. 8.) Pianistin lataus McCoy Tyner: 44th Street Suite. Red Baron. Kuumeiset kuvat Suzanne Vega: 99,9 F. A&M. Uudistaneen Vegan uusi karnevalistinen tyyli tiivistyy kappaleessa Blood Makes Noise , jossa "hänen äänensä soi toisella kanavalla luonnollisen puhtaana ja aitona, toisella luonnottoman särjettynä ja epäaitona". (Harri Uusitorppa, HS 24. 10.) "Kokonaisuus on Vegan ja syksyn paras." Metsien mies Edward Vesala Sound & Fury: Invisible Storm. ECM. Vesalan sävellyksissä on "jotakin myötäsyntyisen pohjoista". Vesalan sävellyksissä on "jotakin erityisen skandinaavista ja polttavaa pohjoismaista eksotismia", sillä "suomalainen maisema on mennyt hänen saundiinsa", haltioituivat ulkomaalaiset kriitikot hänen edellisistä erinomaisista levyistä. "Myös Invisible Storm on hyvin suomalainen, vaikka sen luontoon assosioituva suomalaisuus on jälleen kovin spekulatiivista ja metaforista, muutamia suoria tai välähtäviä viitteitä lukuun ottamatta." (Harri Uusitorppa, HS 28. 3.) Se ruma paikka on Tom Waits: Bone Machine. Island. Retkutaiteilijan romanttiseksi perikuvaksi nostettu lauluntekijä Tom Waits on kuin epäkelpo räätäli, joka osaamattomuuttaan leikkaa, leikkaa ja leikkaa, ja vielä kerran leikkaa. Ja nyt - viiden vuoden tauon jälkeen - hän teki kukkaron, jonne mahtuu vain romuraudalla lyöty luisevan kolkko ja metallinen rytmi ja muutama epävireisen suttuinen banjon tai kitaran sointu. Muutos ei kuulosta, näin kerrottuna, kovinkaan dramaattiselta. Mutta se on, sillä Bone Machinen pelkistetty primitivismi on jo aika etäällä Waitsin levytrilogian hienostuneen "taiteellisesta" psykobluesista, joka sentään vielä muistutti "normaalia" musiikkia. Lyhyesti, muotikielellä: ennen Tom Waits vain simuloi olevansa kaatopaikalla. Nyt hän on siellä. (Harri Uusitorppa) Suomen paras Värttinä Seleniko. Sonet / Polygram. Helpottukaa tai kauhistukaa: Värttinän viime viikolla ilmestynyt Seleniko on ihan hyvä levy, mutta Oi Dain tuoreus siitä tietysti puuttuu. Musiikin keskeinen elementti, laulu, uhkuu varmuutta, joka menisi läpi jo pelkällä tahdonvoimalla. Nyt testataankin, mikä on kurkku suorana laulavien naisten musiikin painoarvo ihan oikeasti, ilman ilmiön ja jo uutuusarvonsa menettäneiden, sinänsäkin sangen viattomien pikkutuhmuuksien makua. (Pirkko Kotirinta) Lou Reed Tom Waits Annie Lennox Suzanne Vega Bobby McFerrin

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat