”Nämä nokkoset eivät toimi.”
Netta Kalinainen huokaisee pettyneenä. Hän haroo sormillaan nuorta nokkoskasvustoa. Se sujuu kivutta, vaikka Kalinainen ja hänen luokkatoverinsa Nejra Gladovic ovat juuri oppineet, että nokkosen poltinkarvat tekevät iholle ikäviä vesikelloja.
Sitä ei kerrottu, että nuori nokkonen ei juuri aiheuta vahinkoa. Nyt se opittiin kokeilemalla. Kasvi ei siis ole rikki.
Olemme Espoon Suvelassa, jossa Kirstin koulun 4–5C-luokka kokoaa kasvioitaan. Siis niitä samoja herbaarioita, joita nykykoululaisten isovanhemmat tekivät kouluaikoinaan, ja joista kerrotut katkerat tarinat kestävät yli sukupolvien.
Nyt kasviot tehdään kuitenkin digitaalisena.
Opettaja Anniina Hakkarainen on tuonut luokkansa koulun pihalle. Mukana on kasvikirjoja ja pari iPadia siltä varalta, ettei kaikilla oppilailla ole omaa älypuhelinta mukana.
Ennen kasvien etsimistä perehdytään yhdessä kasvien muotoihin ja ominaisuuksiin. Tällä harjoitetaan oppilaiden kielitietoisuutta.
Miten koululaiset kuvailisivat nokkosen lehden muotoa?
”Teräkulma…”
”Saha…”
”Sahalaitainen!”
Justas Sojakka (vas.) ja Adil Benattabou (oik.) kuuntelevat, kun Anniina Hakkarainen opettaa kasvien muotoja.
Lähes kaikki Hakkaraisen luokan oppilaat opiskelevat suomea toisena kielenä. Monikulttuuristen taustojen vuoksi oppilaiden lähtötaso kasvien tunnistamiseen vaihtelee.
”Omien oppilaiden kanssa painotan sitä, että opitaan kuvailemaan kasvien tuntomerkkejä. Jokaista kasvia ei tarvitse osata nimetä”, Hakkarainen sanoo.
Pian oppilaat jakautuvat ryhmiin, joissa kasveja lähdetään etsimään. Tällä kertaa löydettävä on nokkosen lisäksi leskenlehti, voikukka, valkoapila, kuusi ja mänty.
Adil Benattabou, Darin Maruf, Karl Quinto ja Joni Haverinen etsivät ensimmäisenä voikukan. Se löytyy koulun pihamaalta helposti.
Adil Benattabou ottaa voikukasta kuvan.
Mistä voikukan tunnistaa?
”Se on keltainen”, Benattabou sanoo.
”Auringonkukka on myös keltainen”, Maruf huomauttaa.
Kasvikirjan kuvaan vertaamalla ryhmä varmistuu siitä, että kyseessä on voikukka. Benattabou kaivaa älypuhelimensa esiin ja ottaa kuvan.
Seuraavaksi kuva lähetetään Seesaw-sovellukseen, joka on kouluissa käytetty työkalu digitaalisen portfolion kokoamiseen.
Voikukkakuvan saatetekstiin kirjataan ylös kasvin nimen lisäksi sen tuntomerkit, löytöpaikka ja päivämäärä.
Kun kasvit on kuvattu, ne lähetetään Seesaw-sovellukseen. Anniina Hakkarainen auttaa Adam Ahmedia kasvin löytöpaikkatietojen kirjaamisessa.
Kirstin koululaiset kuvaavat tämän kevään ja ensi syksyn aikana 20–30 kasvia. Digikasvio kootaan oppituntien aikana. Hakkaraisen arvion mukaan harva opettaja antaa kasviota kesälomaläksyksi.
Kasvioperinteen juuret ulottuvat pitkälle kansakoulun historiaan.
Kouluherbaarion varsinaiseksi syntymävuodeksi voidaan kutsua jo vuotta 1864, jolloin oppikouluopettajat määrättiin keräyttämään alkeiskouluissa 70 lajia kasveja, kertoo Helsingin yliopiston biologian didaktiikan yliopistonlehtori Arja Kaasinen.
”Vuonna 1916 koulutoimen ylihallitus määräsi koululaiset keräämään kasveja siten, että viidennen vuosiluokan aikana jokaisen oppilaan herbaariossa oli vähintään 200 kasvilajia”, Kaasinen kertoo.
Keräysmäärää kuitenkin vähennettiin tästä niin, että 1960-luvulla kerättäviä lajeja oli enää 80.
Sitten havahduttiin noloon tilanteeseen. Harvinaisten kasvien keräämisestä saadut lisäpisteet olivat saaneet koululaiset poimimaan kasveja niin ahkerasti, että lajeja oli kadonnut tietyiltä alueilta kokonaan.
Lopulta kasvien kerääminen kouluissa lopetettiin Opetusministeriön ja Kouluhallituksen määräyksestä vuonna 1969. Viralliset syyt olivat luonnonsuojelulliset, mutta taustalla oli myös vuosikausia vellonut keskustelu koulukasvioiden tarpeellisuudesta.
Nyt kasveja kerätään kouluissa taas. Miksi, Opetushallituksen opetusneuvos Jukka Tulivuori?
”Paljon on puhuttu siitä, etteivät nykynuoret tunne lajeja. Sen takia kasvien kerääminen haluttiin ottaa mukaan opetussuunnitelman perusteisiin vuonna 2004”, Tulivuori kertoo.
Tulivuori oli mukana laatimassa peruskoulun vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteiden ympäristöopin ja biologian osuutta. Vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteissa ylimalkainen ohje kasvien keräämisestä sai rinnalleen kasvion kokoamisen. Tulivuoren mukaan toive tähän tuli opettajilta.
Kirstin koulun oppilaat vaikuttavat innostuneilta kasvion tekemisestä. Ilmeisesti kasviot on onnistuttu ottamaan takaisin peruskoulun päiväjärjestykseen ilman traumoja.
”Kun aloitimme viime viikolla, moni meni koulun jälkeen kuvaamaan kasveja itse. Seuraavana päivänä oppilaat tulivat kertomaan, että katso ope, mä löysin näin monta kasvia”, Hakkarainen sanoo.
Nejra Gladovicia ja Netta Kalinaista myös sadan vuoden takainen kasvioiden kokoaminen kiinnostaa. Kasvien kerääminen ja prässääminen ”olisi ihan kivaa, ja ainakin olisi jotain tekemistä kesällä”.
”Keräisin kyllä vähän vähemmän kuin sata kasvia”, Netta Kalinainen lisää.
Netta Kalinainen (vas.) ja Nejra Gladovic (oik.) pitävät digikasvion tekemisestä. Keskellä opettaja Anniina Hakkarainen.
Menevätkö koululaiset pilalle, kun kasveja ei enää kerätä talteen ja prässätä?
”Perinteisen kasvion käsityö jää väliin. Jos kasvit kerättäisiin talteen, mukaan tulisivat myös juuret. Kuvaamalla niitä ei päästä tutkimaan”, Hakkarainen pohtii.
”Toisaalta tämä on myös ekologinen tapa. Jokainen ei käy repimässä 20 kasvia juurineen irti.”
Myös Opetushallituksen Tulivuori puhuu luonnon säästämisestä. Hänen mukaansa kasvioiden taustalla on kasvien tunnistamisen lisäksi toinenkin tavoite.
”Luonnon monimuotoisuuden häviäminen ja vähentyminen on iso uhka. Kun oppilas oppii tuntemaan lajeja, hänelle syntyy henkilökohtainen suhde niihin ja niiden suojeluun. Jos ei tunne lajeja, ei synny kiinnostusta suojella niitä.”
Kuinka monta kasvia Kirstin koulun oppilaat sitten tunnistavat?
”Aika monta”, Nejra Gladovic sanoo.
”Ehkä kymmenen”, Netta Kalinainen laskee.
”Mutta opimme lisää koko ajan. Viime viikon metsäretkellä opin tunnistamaan ainakin rentukan”, Gladovic lisää.
Testaa, tunnistatko luonnonvaraiset kasvit:
