Viihteen luomat myytit antavat raiskauksista väärän kuvan – Tutkija: puskaraiskaus ei aina ole nopea, tekijä käyttäytyy kuin rakkaussuhteessa
Apulaisprofessori Robert Horselenberg oli mukana luomassa mallia, joka auttaa poliisia erottamaan oikeat ilmoitukset vääristä. Tutkijoiden mukaan todellinen uhri voi esimeriksi osallistua raiskaukseen, jotta tilanteesta pääsisi mahdollisimman pian pois.
Kotimaa
Viihteen luomat myytit antavat raiskauksista väärän kuvan – Tutkija: puskaraiskaus ei aina ole nopea, tekijä k
Raiskaukseen liittyvät virheelliset myytit voivat saada poliisin arvioimaan väärin naisen tekemän rikosilmoituksen. Oikeita raiskauksia luullaan keksityiksi ja vääriä raiskausilmoituksia oikeiksi.
”Vääriä raiskausilmoituksia tekevillä naisilla on uskomuksia siitä, miltä raiskaus näyttää, mutta niin on myös poliisilla.”
Horselenberg on tutkinut kahden kollegansa kanssa raiskausilmoituksia ja onnistunut kehittämään mallin, joka kertoo 90 prosentin tarkkuudella, onko raiskausilmoitus oikea vai väärä.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy
”Malli ei edelleenkään ole sataprosenttinen, joten tarvitsemme vielä tutkimusta”, Horselenberg kertoo. Hän vieraili kesäkuussa Åbo Akademin isännöimässä oikeuspsykologian alan kansainvälisessä konferenssissa Turussa.
Malli toimii vain tuntemattomien tekemiin raiskauksiin eli niin sanottuihin puskaraiskauksiin. Tutkijat keskittyivät vain sellaisiin raiskauksiin, joissa uhri oli nainen.
Suomessa valtaosassa tapauksista epäilty ja uhri tuntevat toisensa ainakin jollain tasolla.
Poliisi ei tilastoi erikseen osapuolten suhdetta, mutta päätelmiä voi tehdä siitä, että alle viidennes kaikista raiskauksista tehdään yleisellä paikalla. Suomessa tehtiin viime vuonna 1 297 rikosilmoitusta raiskauksesta tai sen yrityksestä.
Horselenberg kollegoineen vertaili keskenään varmasti oikeita raiskauksia ja varmasti keksittyjä raiskauksia. Keksityt raiskauskuvaukset he saivat vapaaehtoisilta naisilta, joille annettiin tehtäväksi sepittää mahdollisimman uskottava tarina raiskauksesta.
Naiset saivat useita päiviä aikaa valmistautua tehtävään, ja he saivat hakea tietoa googlaamalla ja muilla keinoilla. Olennaista oli, että heidän piti ristikuulustelussa saada tutkijat vakuuttuneiksi siitä, että raiskaus oli tapahtunut.
”Todellisia raiskauksen uhreja emme hyväksyneet tutkimukseen. Heille testi olisi ollut liian rankka”, Horselenberg toteaa.
Naisten keksittyjä kertomuksia verrattiin sellaisten raiskauksesta tuomittujen miesten kertomuksiin, joita vastaan oli vakuuttavaa näyttöä. Miehet olivat myöntäneet raiskauksen, ja heidät linkitti rikokseen myös muu näyttö, esimerkiksi dna ja uhrilta varastetun omaisuuden löytyminen heidän kotoaan.
”Meillä oli siis pomminvarma tieto siitä, että näissä tapauksissa kyse oli todellisista raiskauksista, ja pomminvarma tieto siitä, että naisten kertomukset olivat vääriä."
Tutkijoiden ensimmäinen havainto oli, että väärät raiskausilmoitukset ovat saaneet voimakkaita vaikutteita viihdemaailmasta, siis Hollywood-elokuvista ja tv-sarjoista. Sen takia naiset olivat keksityissä tarinoissaan lähteneet siitä, että raiskaus kesti vain vähän aikaa.
”Väärät uhrit luulivat, että raiskaajan tavoite on saada orgasmi ja kadota mahdollisimman pian. Tosiasiassa raiskaaja haluaa jäljitellä todellista, rakkaussuhteeseen perustuvaa yhdyntää. Siinä on esileikki, oraalista seksiä puolin ja toisin, asentojen vaihtamista ja anaaliyhdyntää. Raiskaajat siis käyttävät koko seksuaalisen kanssakäymisen kirjoa, vaikka teko tapahtuu jossain pusikossa. Tätä tietoa ei saa mediasta”, Horselenberg huomauttaa.
Väärissä tarinoissaan naiset myös liioittelivat väkivaltaa. Tosiasiassa puskaraiskauksissa käytetään vain vähän väkivaltaa lukuun ottamatta sitä, että raiskaajan täytyy saada raahattua nainen piiloon.
Vain muutamaan Horselenbergin ja kollegojen tutkimaan todelliseen raiskaukseen sisältyi runsaasti väkivaltaa. Raiskaajilla on harvoin myöskään minkäänlaista asetta.
Toinen merkittävä havainto oli, että todelliset uhrit osallistuvat raiskaukseen.
”Tämä kuulostaa tietenkin omituiselta, mutta se liittyy siihen, että he haluavat tilanteen loppuvan mahdollisimman pian. Kun raiskaaja haluaa vaihtaa asentoa, uhri tottelee – ei sen takia, että hän nauttisi, vaan siksi, että hän haluaa tilanteen päättyvän. Silloin myös väkivaltaa on vähemmän.”
Horselenberg toteaa, että uhrille voi olla vaikea kertoa poliisille noudattaneensa raiskaajan ohjeita ja siten tavallaan osallistuneensa raiskaukseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tilannetta ei enää silloin katsota raiskaukseksi.
”Osallistuminen ei tarkoita, että nainen nauttii tilanteesta. Täytyy siis katsoa, minkä takia nainen osallistuu tilanteeseen. Kyse on edelleen ilman suostumusta tapahtuvasta seksistä”, Horselenberg painottaa.
Horselenberg kertoo hollantilaisesta tositapauksesta, jossa uhri ei suostunut osallistumaan raiskaukseen vaan makasi maassa tähtiasennossa. Raiskaaja hermostui ja haukkui naisen surkeita seksitaitoja. Mies lopetti raiskauksen ja saattoi naisen kotiin, jotta kukaan muu ei raiskaisi häntä.
Nainen meni heti poliisiasemalle ja kertoi raiskausyrityksestä. Häntä ei uskottu, vaan poliisi ajoi hänet tiehensä.
Kolme päivää myöhemmin eräs toinen nainen tuli poliisiasemalle ja kertoi miehen raiskanneen hänet. Hän kertoi miehen maininneen pitkään kestäneen raiskauksen päätteeksi, että hän oli yrittänyt aiemmin raiskata toisen naisen, mutta oli joutunut lopettamaan, koska nainen oli niin surkea.
Siinä vaiheessa poliisi tajusi, että naiset ovat saman raiskaajan uhreja.
Raiskauksiin liittyy myös paljon valeläheisyyttä. Raiskaaja saattaa kysyä uhrilta erilaisia kysymyksiä. ”Rakastatko minua?” ”Pidätkö siitä, mitä teen?”
Raiskaaja haluaa suudella. Hän haluaa käyttäytyä ikään kuin kyseessä olisi normaali yhdyntä.
”Valeläheisyys on yksi voimakkaimmista viitteistä siitä, että raiskausväite on tosi”, Horselenberg sanoo.
Raiskaajat myös ottavat usein uhrilta muistoesineen, esimerkiksi henkilötodistuksen tai pankkikortin. Vain harvat ottavat sen uhkailun takia. Suurin osa haluaa esineen muistoksi, eräänlaiseksi pokaaliksi.
”Tämä on vahvaa näyttöä raiskauksesta. Miten muuten mies pystyy selittämään, että hänen laatikostaan löytyy tuntemattoman naisen passi?”
Horselenbergin ja hänen kollegojensa luomassa mallissa on noin 180 muuttujaa. Kaikista niistä ei voi päätellä, onko raiskausilmoitus totta vai ei, mutta Horselenberg uskoo tutkijoiden keksineen, mitkä niistä viittaavat suuntaan tai toiseen.
Yksi parhaista viitteistä on hänen mukaansa kysymys siitä, käyttikö tekijä kondomia vai ei. Jos nainen vastaa, ettei hän tiedä, kyse on väärästä ilmoituksesta.
”Oikea uhri kyllä tietää, käytettiinkö kondomia vai ei.”
Sen sijaan uhrin käytös ei kerro mitään siitä, onko raiskausilmoitus oikea vai ei.
”Poliisi usein kuvittelee, että oikea uhri on täynnä tunnetta ja itkee paljon. Näin ei kuitenkaan ole, eikä tällä ole ratkaisevaa merkitystä”, Horselenberg korostaa.
Hänen mukaan oikea uhri saattaa kertoa tapahtumat hyvin neutraalisti ja ilman suuria tunteita.
”Tällöin poliisi ei aina usko heitä, ja nämä naiset luopuvat helposti rikosilmoituksesta.”
Väärät raiskausilmoitukset liittyvät yleensä siihen, että nainen tarvitsee alibin vaikkapa vanhemmille tai poikaystävälle.
”Naisella on ollut seksisuhde, ja hän tarvitsee alibin myöhäiselle kotiintulolle, ja silloin hän väittää tulleensa raiskatuksi. Sitten poikaystävä patisteleekin poliisille”, Horselenberg kuvailee.
Väärän raiskausilmoituksen motiivi saattaa Horselenbergin mukaan olla myös taloudellinen, mutta näin on harvoin. Hollannissa ihmiskaupan uhri voi saada 100 000 euron korvauksen, ja tämä voi kannustaa joitakin, hän arvioi.
Horselenberg kertoo naisesta, joka lupasi maksaa taksikyydin suuseksillä. Kesken aktin poliisi koputti auton ikkunaan, ja nainen selitti hukanneensa lompakkonsa.
Seuraavana päivänä nainen teki rikosilmoituksen ja väitti, että taksinkuljettaja oli pakottanut hänet suuseksiin. Poliisi oli kuitenkin puhunut naisen ja kuskin kanssa viisi minuuttia, ja juttu kuivui kasaan.
Taksinkuljettajalle seuraukset olivat rankat: hänellä on nyt merkintä epäselvästä raiskausepäilystä, joten hän ei enää voi työskennellä taksinkuljettajana.
”Väärillä raiskausilmoituksilla on paljon kielteisiä vaikutuksia. Yksi suurimmista on, että todellisten uhrien kertomusta epäillään. Poliiseista tulee kyynisiä.”
Horselenberg viittaa amerikkalaistutkimuksiin, joiden mukaan noin viisi prosenttia raiskausväitteistä on keskittyjä. Tämä on enemmän kuin muissa rikoksissa, mutta poliisit ovat vielä kyynisempiä.
Hän kertoo Hollannin poliisiakatemian opettajasta, joka luennossaan väitti, että jopa 80 prosenttia raiskausväitteistä olisi tekaistuja.
Horselenberg tuhahtaa luvulle ja pitää sitä täysin keksittynä. Hän toivoo, että heidän kehittämästään mallista olisi hyötyä myös tässä suhteessa: se pystyy tunnistamaan oikean raiskauksen. Silloin uhri ei uhriudu uudelleen sen takia, ettei häntä uskota.
Horselenbergin ja hänen kollegojensa luomassa mallissa olennaista on uhrin ensimmäinen kertomus. Sen vuoksi ne pitäisi hänen mielestään ehdottomasti taltioida.
”Olennaista eivät siis ole jatkokysymyksiin annetut vastaukset, vaan uhrin ensimmäinen, vapaaseen kerrontaan perustuva kuvailu tapahtumista. Silloin voi laittaa rastia ruutuun, onko kertomus tosi vai ei.”
Horselenberg ei kuitenkaan halua, että poliiseille annettaisiin rastitettavaksi tutkijoiden luoma lista.
”Silloin poliisi vain mekaanisesti rastittaa kohdat eikä tutki rikosepäilyä. Mallista on kuitenkin hyötyä, kun pyritään erottamaan oikeat ja väärät raiskausilmoitukset.”
Avainasemassa on koulutus. Poliiseja pitää kouluttaa enemmän, Horselenberg vaatii.
”Poliisit uskovat olevansa hyviä erottamaan todelliset raiskaukset keksityistä tarinoista. He luottavat liikaa itseensä vaikka eivät ole sen parempia kuin maallikotkaan.”
Horselenberg kävi kollegoineen läpi erään poliisilaitoksen kaikki raiskausilmoitukset ja huomasi, että monista raiskauksista oli enemmän näyttöä kuin mitä poliisi uskoi. Siten malli voi auttaa myös siinä, että todellisia tapauksia saadaan vietyä oikeuteen.
Tutkijat ovat nyt yrittäneet saada Hollannin poliisin kiinnostumaan mallista, toistaiseksi vaisulla menestyksellä. Sen sijaan Ranskassa ja Australiassa poliisi on ottanut mallin käyttöön.
Ranskan poliisissa vaikeimmat tapaukset tulevat erilliseen käyttäytymisen analysointiyksikköön, jossa malli on käytössä.
”Ainakin he ovat päässeet siitä ongelmasta, ettei todellisia uhreja uskota.”
Kommenttisi on moderoitavana.
Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa.
Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24
Kommentit
Kommenttisi on moderoitavana. Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa. Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24