Roosa, 18, nukkui viime talven yleisissä vessoissa, bussiterminaalissa ja ”hyväntahtoisten” miesten sohvilla – Naisten osuus asunnottomista kasvaa, ja kaduilla näkyvät naiset ovat yhä nuorempia
Naisten asunnottomuuteen liittyy usein seksuaalista hyväksikäyttöä ja itsemääräämisoikeuden menettämistä. Miesvoittoisiin yömajoihin ei aina uskalleta mennä, mikä tekee asunnottomien naisten löytämisestä ja auttamisesta entistä haastavampaa.
Kotimaa
Roosa, 18, nukkui viime talven yleisissä vessoissa, bussiterminaalissa ja ”hyväntahtoisten” miesten sohvilla –
Kylmyyden kesti, kun turrutti itsensä rauhoittavilla, Subutexilla ja amfetamiinilla.
Kun kotia ei ollut, päivät kuluivat vaihtelevasti tylsistymisestä juoksemiseen – mutta yöt olivat pahimpia. Roosa pelkäsi koko ajan, että joutuu väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.
”Halusin vain, että saisin nukkua rauhassa ja syödä kunnolla. Että minulla olisi oma turvapaikka, jonne saisin itse kutsua tai olla kutsumatta ihmisiä”, sanoo Roosa nyt, puoli vuotta myöhemmin.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy
Istumme Roosan kanssa Helsingissä, Kiasman edessä olevan vesialtaan reunalla.
Roosa on saanut itse valita tapaamispaikan. Lähellä olevaan portaikkoon on rakennettu keinotekoisesti pieni puro, jossa virtaavan veden solina kuulostaa hänestä rauhoittavalta.
Aurinko on polttavan kuuma, ja ohi kävelee töistä kotiin palaavia ihmisiä.
”En minä ole samanlainen kuin nämä muut.”
Roosa on yksi niistä naisista, jotka elämä on syystä tai toisesta heittänyt kadulle asunnottomaksi. Hän ei esiinny tässä jutussa omalla nimellään asian arkaluontoisuuden ja oman turvallisuutensa takia.
Asunnottomuus vähenee Suomessa koko ajan, mutta naisten osuus asunnottomien määrästä kasvaa.
Vuonna 2017 asunnottomia yksin eläviä naisia oli Suomessa 1 540, arvioi Asumisen rahoittamis- ja kehittämiskeskus Ara. Suomen noin 7 000 asunnottomasta yksineläjästä naisia on lähes neljännes. Heistä alle kolmasosa on pitkäaikaisasunnottomia.
Yksin elävien lisäksi Suomessa on noin 200 asunnotonta perhettä tai pariskuntaa, joista suurimpaan osaan kuuluu myös naisia.
Asunnottomien tarkkaa määrää on kuitenkin vaikea tilastoida, sillä kyse on osin näkymättömästä ilmiöstä.
Vielä 1980-luvulla Suomen kaduilla näkyi paljon asunnottomia, mutta enää vain harva asunnottomista viettää yönsä kadulla. Valtaosa nukkuu tilapäisesti tuttaviensa tai sukulaistensa luona ja kiertää paikasta toiseen.
Vaikka kadulla asuminen on vähenemässä eikä tilastoissa asunnottomien naisten määrässä ole selvää nousua, naisia näkyy Suomen katukuvassa koko ajan enemmän.
He kertovat monien asunnottomien naisten olevan kuten Roosa: nuoria aikuisia, jotka käyttävät suonensisäisiä huumeita. Yhä useammin taustalla on moniongelmaisuutta.
Kaasinen-Wickman ja Komula työskentelevät Helsingin Diakonissalaitoksen Dösä tukialus -hankkeessa. Sosiaali- ja terveysministeriön rahoittamassa hankkeessa tarkoituksena on tukea kaikista heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä.
Elämä kaduilla on karua, sanovat Kaasinen-Wickman ja Komula. Joka päivä eteen tulevat samat kysymykset: mistä saisi aineita, missä ne voi käydä vetämässä, mistä saada ruokaa ja missä voisi levätä.
Monesti Roosakin päätyi lepäämään rappukäytäviin ja yleisten vessojen lattialle.
”Totta kai minua pelotti nukkua yleisissä vessoissa. Ai mikä pelotti? Elämä.”
Syyt nuorten aikuisten asunnottomuuden taustalla ovat moninaisia. Usein taustalta löytyy kerrostuneita traumakokemuksia ja kaltoinkohtelua – sosioekonomisesta taustasta riippumatta.
Monen elämästä on puuttunut turvallinen aikuinen.
Traumakokemukset koskevat molempia sukupuolia, mutta naisten kohdalla seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö on yleisempää. Seuraukset heijastuvat monella tavalla naiseuteen ja omanarvontuntoon.
Erityisesti nuorten naisten kohdalla asunnottomuuden taustalla ovat myös entistä useammin erilaiset mielenterveysongelmat ja ahdistuneisuus. Omia asioita ei aina pysty hoitamaan yhteiskunnan vaatimalla tavalla, ja vuokrat saattavat jäädä maksamatta liian monta kertaa peräkkäin.
”Yhteistä kaikille tapaamillemme asunnottomille on voimakas turvattomuuden ja yksinäisyyden kokemus”, Kaasinen-Wickman ja Komula kertovat.
Roosa asui lapsena erikseen molempien vanhempiensa luona. Alkoholisoitunut äiti ei enää pärjännyt teini-ikäisen tyttären kanssa, joka käytti päihteitä ja karkaili kotoa.
Isänkään luona ei voinut asua. Suhde isän uuteen vaimoon oli vaikea, ja lopulta välit isäänkin katkesivat kokonaan.
Siitä alkoi Roosan vuosien laitoskierre. Hieman ennen täysi-ikäistymistään tyttö sai vihdoin oman asunnon, jossa hän pystyi kuitenkin asumaan vain pari kuukautta: päihteettömäksi vaadittuun asuntoon tehtiin tarkastuskäynti, jolloin Roosan neulat löydettiin.
”Säännöt olivat siellä tiukkoja. Minun olisi täytynyt sitoutua elämiseen, enkä ollut siihen valmis”, sanoo Roosa.
Asunnon menettämisen jälkeen Roosa oli ensimmäistä kertaa täysin omillaan.
”Koko ajan piti miettiä, missä nukkua seuraava yö tai minne jättää omat tavarat säilytykseen”, hän sanoo.
Seuraavien kuukausien aikana tutuiksi nukkumispaikoiksi tulivat kerrostalojen portaikot, asuntolat ja ”hyväntahtoisten” miesten sohvat.
Mutta bussiterminaali ja ne yleiset vessat. Niissä kului valtaosa kylmän talven öistä.
”Vessassa nukkuminen oli karua ja likaista. Mutta siellä oli hiljaista.”
Kaikki tarinat eivät ole yhtä rajuja. Asunnottomaksi voi päätyä yllättävän elämässä tapahtuneen muutoksen, kuten eron, läheisen kuoleman tai oman sairastumisen, seurauksena.
Varsinkin nuorten kohdalla asumisen kalleus, talousongelmat ja pikavipit saattavat ajaa velkaantumisen kierteeseen, jossa asuntoa ei ole enää mahdollista pitää. Kun luottotiedot menettää kerran, niitä voi olla enää vaikea saada takaisin.
Naisten asunnottomuus on monessa mielessä rankempaa ja rajumpaa kuin miesten, asiantuntijat sanovat. Suomessa ilmiöstä kuitenkin tiedetään vielä melko vähän.
Erityisesti kymmenen viime vuoden aikana asunnottomuustyötä on tehty Suomessa eri kohderyhmien kanssa. Viime aikoina on kuitenkin huomattu, että monet asunnottomien palveluista on edelleen suunnattu miehille, eikä niissä ole huomioitu naisten asemaa ja erityistarpeita. Tämä hidastaa naisten hakeutumista avun piiriin.
Usein naiset välttelevät varsinkin hätämajoituksiin yöksi menemistä. Miesvaltaisissa majoituspaikoissa naiset pelkäävät joutuvansa hyväksikäytön, väkivallan tai häirinnän kohteeksi.
Naisten asunnottomuuden luonteeseen ja syihin pyrkii pureutumaan esimerkiksi Nea eli Naiserityisyys asunnottomuustyössä, joka on Y-Säätiön koordinoima kolmivuotinen hanke. Sen tavoitteena on syiden selvittämisen lisäksi naisten asumisen turvaaminen.
Viime vuosien työ on osoittanut, että tunnetasolla koti merkitsee naiselle yleensä enemmän kuin miehelle. Naiset kaipaavat kotia myös kaunistautumiseen.
Naiset myös käyttävät selviytymiseen erilaisia rooleja. Joku koettaa olla ”hyvä jätkä” muiden seurassa, ja joillakin taas seksuaalisuus kuuluu olennaisena osana omaan selviytymisstrategiaan.
Usein nainen myös maksaa yösijastaan seksillä, asiantuntijat kertovat.
Aina ei kuitenkaan tunnisteta, että yöpaikan saamisella ja seksuaalisen teon suorittamisella asunnon omistajalle olisi yhteyttä keskenään. Omat rajat hämärtyvät helposti.
Seksuaalisen ahdistelun ja hyväksikäytön lisäksi väkivalta ja sen pelko ovat usein läsnä asunnottomien naisten elämässä.
”Usein jäädään asumaan mieluummin jopa väkivaltaisen kumppanin kanssa kuin joudutaan kadulle”, sanoo Aran Dhalmann.
Monelle asunnottomalle kaltoinkohtelusta ja väkivallasta on tullut normi, sanoo myös etsivää päihdetyötä tekevä Kaasinen-Wickman.
”Joku saattaa sanoa, ettei oma poikaystävä ole väkivaltainen, koska hän ei ole koskaan lyönyt nyrkillä”, hän jatkaa.
Ensimmäisen kerran Roosa kertoo joutuneensa raiskauksen uhriksi ala-asteikäisenä. Kerta ei jäänyt ainoaksi.
Hän sanoo, ettei kuitenkaan ole koskaan vapaaehtoisesti tarjonnut seksiä yöpaikkaa vastaan.
”En koskaan lähtenyt itse siihen leikkiin mukaan. Minua harmittaa, että monet vahingoittavat kehoaan päihteiden lisäksi vielä sillä tavalla.”
Kun Roosa kävelee keskellä kauppakeskusta, hän ei tunne kuuluvansa joukkoon.
Yleisissä paikoissa Roosasta tuntuu, että häntä pelätään. Hän ei itse ymmärrä, miksi täysin tuntemattomat ihmiset karttavat häntä julkisilla paikoilla.
”Bussiterminaali oli vähän parempi paikka nukkua. Siellä oli ihmisiä lähellä.”
Tunne joukkoon kuulumattomuudesta alkoi jo ala-asteella. Muilla oli syksyisin uudet kengät ja koulureput, Roosalla ”samat vanhat ryysyt”. Kavereita ei koskaan ollut paljon, ja kiusaaminen alkoi nopeasti.
Viimeistään kaduilla itsensä on täytynyt kovettaa. Roosasta tuntuu, ettei askeltakaan voi ottaa ilman pelkoa siitä, että joku hyökkää kimppuun takaapäin.
Nyt oma paikka on löytynyt muiden asunnottomien ja päihdeongelmaisten seurassa. Siellä Roosa ei tunne erottuvansa joukosta.
Siitä huolimatta: jos Roosa saisi muuttaa yhden asian elämässään, hän haluaisi päästä eroon päihteistä.
”Päihteet ovat loppujen lopuksi aina se ykkönen.”
Tämän vuoden alussa Roosa tapasi Rautatieasemalla Dösä-hankkeen päivittäistä kierrostaan tekevät työntekijät. Hänelle ojennettiin käyntikortti ja pyydettiin soittamaan, jos hän kaipaisi apua tai haluaisi jutella.
Lopulta Roosa soitti. Omat voimat eivät olisi sillä hetkellä riittäneet oikeastaan mihinkään muuhun.
”Tärkeintä on se, että uskallat pyytää apua. Kävelet sisään ihan mihin vain toimistoon, kunhan teet niin”, sanoo Roosa neuvoksi muille nyt samassa tilanteessa oleville.
Viime talvi oli pitkä, kylmä ja luminen. Tulevana talvena Roosan ei toivottavasti tarvitse palella. Vuosien laitoskierteen ja sitä seuranneen asunnottomuuden jälkeen hänelle tarjottiin nuoria auttavan järjestön kautta omaa asuntoa puoli vuotta sitten.
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun minusta tuntuu oikeasti, että minulla on koti. On minulla ennenkin ollut asuntoja, mutta ei kotia”, sanoo Roosa.
Kodin saamisen jälkeen elämä on muuttunut parempaan suuntaan, mutta traumat eivät katoa hetkessä. Aamuisin on edelleen vaikea herätä, ja vuosien aikana syntynyt väsymys kulkee mukana.
Moni entinen asunnoton tarvitseekin alussa tukea, jota ilman uuden asunnon menettää helposti.
”Vain se, että rakennetaan uusia asuntoja ja niitä tarjotaan, ei yksin riitä. Moni asunnoton tarvitsee apua oman itsenäisen elämän aloittamiseen”, sanoo asunnottomuutta Y-Säätiöllä tutkinut Maria Ohisalohttps://www.hs.fi/haku/?query=maria+ohisalo.
Tätä asuntoa Roosa ei aio menettää.
Hän on täyttänyt oman kotinsa tavaroilla ja sisustuselementeillä.
”Tavarat ovat aina tuoneet minulle tunteen turvallisuudesta. Kun niitä on ympärillä, asiat ovat hyvin”, sanoo Roosa.
Sängyssä on kasa tyynyjä ja kaksi peittoa.
”Yhdestä asiasta valehtelin.”
Aurinko porottaa Kiasman edessä edelleen kirkkaalta taivaalta, ja vesi solisee lähellä rauhoittavasti. Tunnelma on kuitenkin kaikkea muuta kuin rento.
Roosa nojaa käsiinsä ja katsoo maata. Hän haluaa lopettaa haastattelun, sillä asioista kertominen ja tapahtumien muisteleminen nostaa oman ahdistuksen entistä kovempana pintaan.
”Olen minä käynyt terapiassakin ja puhunut asioista, mutta en ole koskaan käsitellyt niitä. Ei asioista puhuminen ole niiden käsittelemistä, eikä kaikista asioista pysty edes kertomaan. Ymmärrät varmaan.”
Haastattelun jälkeen Roosa pyytää, että kävelen hänen kanssaan Kampin kauppakeskuksen läpi seuraavaan paikkaan, jossa hänen täytyy olla. Kauppakeskuksen ympäristö on hänelle nykyään tärkeä – täällä hän nukkui vielä puoli vuotta sitten.
”Yhdestä asiasta valehtelin aikaisemmin”, Roosa sanoo matkalla.
”Kyllä minäkin olen kaupannut itseäni. Ei siitä vuodesta olisi selvinnyt muuten.”
Artikkelia varten on haastateltu myös Suomen Punaisen Ristin nuorten turvatalotoiminnan johtajaa Leena Suurpäätä, SPR:n Nuorten turvatalojen Kotipolku-hankkeen projektipäällikköä Miki Mielosta sekä Dösä tukialus -hankkeen Robert Koskea.
Kommenttisi on moderoitavana.
Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa.
Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24
Kommentit
Kommenttisi on moderoitavana. Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa. Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24