Elina Pekkarinen on kantanut märkiä ja likaisia lapsia keskellä yötä lastenkotiin, ja siksi uusi lapsiasia­valtuutettu tuntee suomalaislasten hädän

Kun Elina Pekkarinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=elina+pekkarinen, 43, oli pieni, hänen nelilapsisessa lapsuudenperheessään oli hoitolapsia. Joukossa oli lapsia, joilla oli erityistarpeita. Yksi lapsi oli hoitoon tullessa laitettava usein kylpyyn.

”Lapsi oli niin virtsassa ja likainen, että kaikki vaatteet haisivat. Muistan, että se tuntui lapsena jotenkin järkyttävältä. Että ensimmäiseksi piti mennä kylpyyn ja vaihtaa vaatteet”, Pekkarinen muistelee.

Tämä on yksi kokemuksista, joka avasi ymmärrystä perheiden erilaisista tilanteista ja vei Pekkarisen aikuisena lastensuojeluun töihin.

Pari viikkoa sitten hänet valittiin uudeksi lapsiasiavaltuutetuksi. Hän aloittaa työnsä toukokuussa.

Lapsiasiavaltuutetun tehtävänä on edistää lapsen edun ja oikeuksien toteutumista. Jos tällä hetkellä sosiaalityön määräaikaisena professorina työskentelevä Pekkarinen saisi valita, hän puuttuisi ensimmäisenä lasten eriarvoisuuteen.

Sen juurisyyt tunnetaan tutkimuksissa melko hyvin: esimerkiksi vanhempien toimeentulovaikeudet, mielenterveys- ja päihdeongelmat, erot sekä lapsen koulukiusaamisen ja yksinäisyyden kokemukset ovat yhteydessä lapsen sosiaalisiin ja psyykkisiin ongelmiin.

Perhetausta ja elinympäristö määrittävät vahvasti, mihin elämässä sijoittuu. Kuormittavat tekijät nostavat kasautuessaan tarvetta lastensuojeluun.

”Se, että nämä asiat heikentävät tuntuvasti lapsen elämänlaatua, tiedetään aivan hyvin. Silti niitä ei ole pystytty kaikilta osin edes vähentämään”, Pekkarinen sanoo.

Esimerkiksi yksinhuoltajien köyhyyteen ei ole ollut hänen mielestään tahtoa puuttua. Arkea voisi kuitenkin helpottaa tulonsiirroilla ja palveluilla, jotka mahdollistavat työssäkäynnin.

”Jos helsinkiläinen monen lapsen yksinhuoltajaäiti tai -isä haluaisi lähteä töihin, pelkästään hoitopaikkojen saaminen samasta kaupunginosasta on vaikeaa”, hän sanoo.

Tukea olisi Pekkarisen mukaan järjestettävissä esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelulla, jos lapsen hoitopäivistä uhkaa tulla suunnattoman pitkiä. Joku voisi vaikka hakea lapset päiväkodista.

”Yhteiskuntamme näyttäytyy ideaalina, jos sitä vertaa moneen muuhun maahan. Lapsen kokemus köyhyydestä, vaille jäämisestä tai kaltoin kohtelusta ei kuitenkaan katso yhteiskuntaa, jossa elää. Se on kokemuksena aivan yhtä raskas.”

Pekkarisen näkemyksiin ovat vaikuttaneet hänen kokemuksensa lastensuojelusta ja siitä, mitä vakava turvattomuus ihmisille aiheuttaa. Hänen työskennellessään sosiaalipäivystäjänä lapsia haettiin poliisin kanssa turvaan päihtyneiltä vanhemmilta.

Oli vakavista mielenterveysongelmista kärsiviä vanhempia, jotka eivät olleet pitkään aikaan pystyneet huolehtimaan kodista. Ja laitoksista karanneita nuoria.

Pekkarinen saattoi kantaa keskellä yötä märkiä ja likaisia lapsia lastenkotiin. Kerran hän kaivoi lapsen matkarattaita toivossa, että sieltä löytyisi jokin tärkeä unilelu. Rattaista löytyikin vain tyhjiä oluttölkkejä.

”Tällaiset kokemukset jättävät lähtemättömän jäljen, mutta ovat toisaalta saaneet näkemään, miten paljon meillä on hyvää. Minun tekisi sanoa kaikille, jotka juttelevat nätisti lapsilleen, kantavat ja pitävät hyvänä, että tiedättekö, että teette niin hyvää työtä.”

Kokemukset ovat Pekkarisen mukaan opettaneet myös optimismiin siitä, että lapset ja ihmiset ovat uskomattoman sopeutuvaisia. Myös perheissä, joissa on vaikeuksia, on myös vahvuuksia.

”Vaikka olisi miten vaikeita kokemuksia, niistä voi selviytyä. Siksi meidän pitää myös yhteiskuntana rakentaa järjestelmiä, jotka tukevat selviytymistä.”

Kaikissa perheissä on välillä tilanteita, joissa ei olla aina niin ihania, Pekkarinen sanoo. Hän kertoo olleensa itsekin nuori äiti ja tietävänsä, että vaativissa kasvatustilanteissa vanhemmat taantuvat välillä tahtoikäisen tasolle.

Vuonna 2002 hän kirjoitti HS:n helsinkiläisperheiden arkea käsitelleessä juttusarjassa, miten on kolmen, alle puolentoista vuoden sisällä syntyneen pojan äitinä oppinut sietämään väsymystä ja kaaosta.

”Muistan, että kerroin kaksosten vauva-aikana väsymyksestäni neuvolalääkärille, ja hän sanoi ainoastaan, että sinun pitäisi varmaan nukkua. Olen ajatellut, että jos niinkin normaalin asian kertominen oli niin hankalaa, kuinka vastaanottavaisia ollaan oikeasti hankalien asioiden suhteen.”

Voivatko kuormittuneet vanhemmat ottaa esimerkiksi puheeksi huolet omasta mielenterveydestään tai halusta satuttaa lasta? hän kysyy.

Varhaisesta puuttumisesta paasataan aina, Pekkarinen sanoo. Jo neuvolassa tiedetään, ettei Petterillä tule menemään hyvin. Useimmiten vaikeuksia kokevat perheet saavat jotain tukea.

”Mutta jos tuen tarvetta tulee, tukea pitää saada heti, ja sen pitää vastata perheen tarpeisiin.”

Tyypillinen esimerkki tuen ja tarpeiden kohtaamattomuudesta on tapaus, jossa koulussa häiriötä aiheuttava lapsi saa adhd-diagnoosin ja lääkkeet, mutta arjessa mikään ei muutu.

Toinen esimerkki on tapaus, jossa vakavista mielenterveysongelmista kärsivä vanhempi ei saa huolehdittua kodista ja lapsista, mutta käytännön kotiavun sijaan hänen kanssaan käydään läpi lapsuudenkokemuksia ja piirretään verkostokarttaa.

Lapsiperheiden kotipalvelua on lisätty, mutta se ei ole lähelläkään samaa tasoa kuin ennen 1990-luvun lamaa.

”Kun itse synnyin 1970-luvun puolivälissä perheen kolmantena lapsena äidille, jolle oli tehty sektio, meille tuli kunnan kodinhoitaja auttamaan. Siellä hän oli viikon essu päällä, laittoi ruokaa, leipoi ja askarteli vanhempien lasten kanssa”, Pekkarinen kertoo.

”Kun itse sain kaksoset vuonna 2000 ja esikoinen oli runsaan vuoden ikäinen, sairaalan sosiaalityöntekijä toi esitteen, että voitte tilata yksityistä kotiapua. Se oli hirveän kallista, eikä meillä ollut siihen varaa.”

Suomalaisen perhekäsityksen ei pitäisi Pekkarisen mukaan olla niin kategorinen ja ydinperhekeskeinen. Vuosittain arviolta noin 30 000 lasta kokee vanhempiensa avioeron, ja aika ajoin asiantuntijat varoittelevat, että vanhemmat eroavat liian helposti.

Pekkarisen mukaan avioeroja haluttaisiin vähentää, koska ne näyttäytyvät rekisteriaineistoihin perustuvissa tutkimuksissa riskinä lapsen hyvinvoinnille. Joskus ero on silti lapselle kaikkein paras vaihtoehto.

”Väittäisin, että hyvin harvat vanhemmat eroavat kevyin perustein. Voi kysyä, onko aiemmin ollut pakko olla liitoissa, jotka eivät ole olleet kenenkään kannalta hyviä.”

Ratkaisevinta on se, mitä tapahtuu eron jälkeen, Pekkarinen sanoo. Suurimmassa riskissä ovat lapset, joiden vanhemmat uupuvat pitkäkestoisiin kiistoihin lasten tapaamisista, huollosta ja elatuksesta. Siksi eropalveluita pitäisi edelleen kehittää.

”Jos erotilanne saataisiin hoidettua rakentavammin, sillä olisi vaikutuksia pitkälle lasten tulevaisuuteen.”

Perheillä ole vain yhtä oikeaa tapaa elää, mutta on asioita, joista ei voi joustaa, tuleva lapsiasiavaltuutettu painottaa. Lapsen turvallisuuden tunteen tukeminen, kannustaminen ja ymmärtäminen ovat välttämättömiä hyvälle kasvulle ja kehitykselle.

”Meillä on ihan lakisääteistä se, että lapsen ja nuoren on saatava osakseen hellyyttä. Se on asia, jota ei pidä unohtaa.”