Seitsemän korkean väkivaltariskin elinkautis­vankia on vapautettu vuosina 2011–2018 vankila­viranomaisen vastustuksesta huolimatta – asiantuntijoiden mukaan väkivalta­riskiarvion asemaa pitäisi selkeyttää - Kotimaa | HS.fi
Kotimaa

Seitsemän korkean väkivaltariskin elinkautis­vankia on vapautettu vuosina 2011–2018 vankila­viranomaisen vastustuksesta huolimatta – asiantuntijoiden mukaan väkivalta­riskiarvion asemaa pitäisi selkeyttää

Olisiko Norjan mallin mukainen varmuusvankeus ratkaisu myös Suomessa?

Viime vuosina elinkautista suorittavien määrä on ollut noin 200 vankia. Näkymä Hämeenlinnan vankilan sisäpihalle. Kuva: Mikko Stig / Lehtikuva

Julkaistu: 18.2. 20:36

Miten yhteiskunnan pitäisi kohdella vankilasta vapautuvia ihmisiä, joiden arvioidaan vahingoittavan muita ihmisiä uudelleen? Tätä asiaa on punninnut oikeusministeriö (OM) sekä parikymmentä asiantuntijaa viime viikolla päättyneellä lausuntokierroksella.

Rikosseuraamuslaitoksen (Rise) mukaan Suomen vankiloissa on viidestä kymmeneen vankia, joiden arvioidaan olevan erittäin vaarallisia toisen ihmisen terveydelle, hengelle tai vapaudelle, mutta joita ei voida vapautumisen jälkeen määrätä tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon eli niin sanottuun pakkohoitoon.

Risen mukaan esimerkiksi Norjassa käytössä oleva varmuusvankeus voisi olla selvitettävän arvoinen malli. Siinä tuomioistuin voisi tarkoin määritellyin ehdoin jatkaa vakavaan rikokseen syyllistyneen ihmisen vankeutta, jos rikoksen uusiminen katsotaan todennäköiseksi.

”Suomen oloissa tällaisen varmuusvankeuden edellytyksenä voisi olla se, että vaarallisuusarviossa henkilö olisi todettu erittäin vaaralliseksi toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle”, Rise toteaa.

Myös esimerkiksi Niuvanniemen oikeuspsykiatrisen sairaalan ylilääkärin Kari Ojalan mukaan Suomen lainsäädännöstä puuttuu tällä hetkellä keinot puuttua tilanteisiin, joissa vankilasta vapautuvalla ihmisellä arvioidaan olevan korkea riski tehdä uusi väkivaltarikos. Ojala katsoo, että varmuusvankeuden ohella teoreettinen vaihtoehto voisi olla tahdosta riippumattoman hoidon ulottaminen koskemaan myös muita kuin mielisairauden tasoisia psyykkisiä häiriöitä.

”Laajennus tässä yhteydessä merkitsisi laajennusta vaikeiden persoonallisuushäiriöiden, ennen kaikkea vaikean epäsosiaalisen ja mahdollisesti vaikean epävakaan persoonallisuuden suuntaan”, Ojala toteaa lausunnossaan.

Suomen Psykiatriyhdistys taas katsoo, että rikoksesta tuomituille ei pitäisi asettaa lievempiä kriteereitä tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämiselle, vaan kriteerien pitäisi olla kaikille samat.

”Erityisen tärkeää tämä on niiden persoonallisuushäiriöiden osalta, joihin ei ole olemassa näyttöön perustuvaa hoitoa, jolloin tahdosta riippumaton hoito olisi säilyttämistä eikä hoitamista, ja se ei ole terveydenhuollon tehtävä”, sanoo Psykiatriyhdistys.

Elinkautiseen tuomittu vanki voidaan päästää ehdonalaiseen vapauteen aikaisintaan, kun vankilassaoloaikaa on kertynyt 12 vuotta. Vapauttamista harkitessa on otettava huomioon muun muassa rikoksen laatu ja se, onko olemassa vaara, että tuomittu tekee uuden törkeän rikoksen. Osana vapauttamisharkintaa tehdään myös oikeuspsykiatrinen väkivaltariskiarvio, joka toimii tausta-aineistona Helsingin hovioikeudelle, joka päättää elinkautisvankien päästämisestä ehdonalaiseen.

Vuosina 2011–2018 ehdonalaiseen hakeneista matalan väkivaltariskin vankeja oli OM:n mukaan 30, keskisuuren 80 ja korkean 36. Vapautuspäätöksen sai lopulta yhteensä 95. Hylättyjä päätöksiä oli 44. Loput hakemukset peruuntuivat tai raukesivat.

OM:n mukaan Helsingin hovioikeus vapautti mainittuna ajanjaksona yhteensä seitsemän sellaista vankia, joiden väkivaltariski arvioitiin suureksi ja joiden vapauttamista Rikosseuraamuslaitos vastusti. Tämän nosti esille lausunnossaan Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma, jonka mukaan väkivaltariskiarvion laillinen asema on jäänyt jossain määrin epäselväksi.

Riskiarvion epäselvään rooliin kiinnittivät huomiota myös ministeriö ja osa muista lausunnonantajista. Ministeriön mukaan arvion lisääminen vapautusharkinnassa huomioon otettavaksi tekijäksi poistaisi ongelman.

Toisaalta esimerkiksi rikosseuraamusesimies Sanna Harjula Risestä huomauttaa, että vapautuspäätöksissä ei tulisi jatkossakaan yksin nojata väkivaltariskiarvioon, ja sen luotettavuutta pitäisi selvittää ennen kuin roolia muutetaan.

Moni lausunnonantaja pitää tärkeänä vankien sosiaali- ja terveydenhuollon, päihde- ja muun kuntoutuksen sekä vankilan ulkopuoliseen elämään valmistavan tuen parantamista. Palvelut saattavat toimia hyvin vankila-aikana, mutta vapautuessa ihminen voi jäädä vaille tärkeää tukea tai hoitoa.

”Erityisen tärkeänä Lakimiesliitto pitää sitä, että vankiterveydenhuollossa toteutettu säännöllinen hoito jatkuisi myös koevapaudessa. On tärkeää pyrkiä estämään vapautetun vangin joutuminen tyhjän päälle”, mikä on omiaan lisäämään rikosten uusimisriskiä.

Kriminaalihuollon tukisäätiö huomauttaa, että kyse on sekä yhdenvertaisuudesta että yhteiskunnan turvallisuudesta. Säätiö katsoo, että myös sosiaaliturvaa koskevat lakimuutokset voisivat olla tarpeen. Esimerkiksi työttömyysturvan maksaminen vankeusaikana työllisyyttä edistävien toimenpiteiden ajalta voisi tukea elinkautisvangin vapautumista, säätiö toteaa.

Risen mukaan jatkuvuus sosiaali- ja terveydenhuollossa toimii vaihtelevasti ja palveluihin pääsyssä on alueellisia eroja. Lisäksi terveydenhuollossa on ilmennyt kielteistä suhtautumista väkivaltarikoksiin tuomittuja kohtaan, Rise kertoo.

Helsingin yliopiston kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti (Krimo) huomauttaa lausunnossaan kehityksestä, jossa ongelmat siirtyvät esimerkiksi terveydenhuollon alalta rikosoikeudellisen kontrollin piiriin. Esimerkkejä tästä ovat Krimon mukaan esimerkiksi elinkautisvankien määrän moninkertaistuminen, psykoottisten vankien määrän kymmenkertaistuminen ja mielentilatutkimusten radikaali väheneminen.

”Tarvitsemme tietoa näiden muutosten taustasyistä”, Krimo toteaa.

Elinkautisvankien määrä on vuosien saatossa lisääntynyt, vaikka henkirikosten ja vankien kokonaismäärä on laskenut. Vuosien 1970 ja 2014 välillä elinkautisvankien määrä yhdeksänkertaistui. Viime vuosina elinkautista suorittavien määrä on ollut noin 200 vankia.

Elinkautisten määrän kasvuun on vaikuttanut muun muassa syyntakeisuuden määritelmää ja rangaistuksen mittaamista koskevat muutokset laissa. Aiemmin alentuneesti syyntakeinen tuomittiin lievennetyn rangaistusasteikon mukaan, käytännössä määräaikaiseen vankeusrangaistukseen. Nykyään myös alentuneesti syyntakeiset tuomitaan usein täyteen rangaistukseen.

Elinkautinen vankeusrangaistus on myös pidentynyt. Se on nykyään keskimäärin 14 ja puoli vuotta, kun vielä 1990-luvulla se oli noin kymmenen vuotta.

Seuraa uutisia tästä aiheesta