Puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk) piti kaksi viikkoa sitten kiinnostavan puheen valtakunnallisten maanpuolustuskurssien avajaisissa. Valitettavasti julkisuuteen ylsi lähinnä se, kuinka hän murahteli uusien hävittäjäkoneiden ostamisen välttämättömyydestä.
Siinähän Kaikkonen jatkoi vain Reserviupseerikoulun ja maanpuolustuskurssien takomien puolustusministerien pitkää perinnettä, jossa kenraaleja kuunnellaan eikä raudasta tingitä.
Vähälle huomiolle on jäänyt Kaikkosen puheen kiinnostavin osuus, jossa hän käsitteli Suomen puolustusyhteistyötä muiden maiden kanssa.
Paljonkaan kärjistämättä puheen tämän osuuden voisi tiivistää siten, että kansainvälisellä puolustusyhteistyöllä on kiistattomat etunsa, mutta olisiko jo aika sanoa, että rajansa kaikella?
Kaikkonen muotoili sanansa huolella: ”... olen sitä mieltä, että puolustusyhteistyön saralla enemmän ei välttämättä ole aina parempi. Yhteistyöllä tulee olla selkeä päämäärä – ja yhteinen tarkoitus”.
Ministeri olisi voinut sanoa asian paljon suoremminkin. Ehkä taustalla väijyi kuitenkin Mäntyniemen suositun isännän pitkä varjo.
Kaikkonen kuvasi eurooppalaista puolustusyhteistyötä ”hajanaiseksi” ja ”pirstaleiseksi”, ja siinä hän on kiistämättömän oikeassa.
Valitettavasti on jo pitkään näyttänyt siltä, että Suomelle ovat vuosia kelvanneet kaikki yhteistyön pirstaleet ilman kunnollista johtoajatusta, strategiaa.
Tavallisen kansalaisen on helppo ymmärtää, että Suomi hyötyy läheisestä kumppanuudesta puolustusliitto Naton kanssa.
Myös sotilaallinen yhteistyö Ruotsin kanssa käy helposti järkeen, vaikka ruotsalaisten innokkuudesta ja motiiveista voisi julkisuudessa käydä kärkkäämpääkin keskustelua.
Mutta kuinka moni tietää, mitä ovat JEF, FNC ja EI2, joissa Suomi on mukana? Englanniksi Joint Expeditionary Force, Framework National Concept ja European Intervention Initiative?
Arvaukseni on, että kansalaiset eivät tiedä niiden olemuksesta juuri mitään, poliitikoistakin liian harva ja journalisteista vielä harvempi.
Näyttää siltä, että aina kun jokin suuri eurooppalainen valtio lähtee luomaan jotain puolustusyhteistyötä, pieni Suomi lähtee varmuuden vuoksi mukaan.
Britannian, Saksan ja Ranskan ympärille rakennetut JEF, FNC ja EI2 eivät muuten ole mitään pikku-Natoja tai Naton korvikkeita, jos joku niin kuvittelee.
Kokonaan oma kysymyksensä ovat kriisinhallintaoperaatiot. Suomi on yhä mukana peräti kymmenessä operaatiossa.
Olisiko aika pysähtyä miettimään, ovatko kaikki pikkuoperaatiot tarpeellisia tai hyödyttävätkö ne Suomen puolustusta?
Entäpä ne lukuisat puolustusyhteistyötä koskevat kahden- ja monenväliset aiejulistukset tai -pöytäkirjat, joita Suomi on viime vuosina innostunut laatimaan?
Viimeksi sellainen allekirjoitettiin keskiviikkona Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä.
Englanniksi kirjoitetun kolmen maan julistuksen merkitys on vain symbolinen, sillä se ei ole oikeudellisesti sitova asiakirja kuten puolustusministeriökin häveliäästi kertoo tiedotteensa lopussa.
Joku voisi tietysti sanoa, että kyllähän ministeriöiden kassakaapeissa on erilaisille julistuksille ja sopimuksille tilaa. Mahtuu sinne niitä pahamaineisia isäntämaasopimuksiakin, joista ei ole onnistuttu viestimään oikein.
Mikä on siis Suomen puolustusyhteistyössä kupletin juoni?
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö käsitteli Suomen puolustusyhteistyön kuvioita maanpuolustuskurssille pitämässään puheessa toissa vuonna.
Ilmeisesti Niinistökin oli törmännyt siihen, että suomalaisten on ollut vaikea pysyä kärryillä viime vuosien kehityksestä, joten hän kaivoi pakista hiukan rautalankaa.
”Olemme viime vuosina johdonmukaisesti rakentaneet tätä kokonaisuutta”, Niinistö sanoi.
”Mutta sen verran paljon on tainnut tapahtua lyhyessä ajassa, että yhteistyön olemus tuntuu jääneen monelle epäselväksi.”
Onhan se kieltämättä johdonmukaista, jos politiikkana on olla kaikkien kanssa kaiken aikaa. Pienen avoimen maan kannattaa pitää ikkunansa auki eri suuntiin.
Puolustusyhteistyön strategiaksi se ei ole kuitenkaan kummoinen. Pienen maan voimavarat kun ovat rajalliset.
Kun Suomen puolustuspolitiikkaa rupeaa vääntämään rautalangasta, tuloksena on melkoinen himmeli.
Valtiovarainministeri Matti Vanhasen (kesk) EU-asioista vastaava erityisavustaja Riikka Pakarinen kirjoitti heinäkuussa HS:n Vieraskynä-kirjoituksessa, että suomalainen keskustelukulttuuri ei ole puolustuspoliittiseen keskusteluun tarpeeksi avointa.
Hänen mukaansa puolustuspoliittisessa päätöksenteossa tarvitaan strategisempi ote ja rohkeutta käydä vaikeitakin asioita läpi avoimesti.
”Puolustuspoliittisessa keskustelussa pitäisi keskittyä Suomen tavoitteisiin ja siihen, mitä haemme pitkällä aikavälillä vaikkapa hävittäjähankintojen kaltaisilla päätöksillä.”
Pakarinen on asian ytimessä. Muuten voi käydä niin, että ylistämme H. C. Andersenin sadun tavoin keisarin olemattomia vaatteita.
