Löytö rajan takaa - Kotimaa | HS.fi

Löytö rajan takaa

Tammikuussa varmistui dna-testeissä, että Karjalasta toissa vuonna löytyneet luut kuuluivat jatkosodassa kadonneelle Eugen Wistille. Sukulaiset etsivät maineikasta kaukopartiomiestä yli 20 vuotta.

Eugen Wist osallistui ensimmäiseen Karjalankannakselle lähetettyyn pitkään Päämajan kaukopartiomatkaan jatkosodan alettua. Kuvassa takarivissä Mauri Kärpänen (vas.), Juho Honkanen, Toivo Paavilainen, Eugen Wist, Ilmari Tolvanen ja Antti Porvali. Edessä Arvo Pikkanen ja Muisto Lassila.­


7.2. 2:00 | Päivitetty 7.2. 6:35

”Hyvästi rauniot”, huutaa Eugen Wist entiselle kotitalolleen Karjalankannaksella.

”Tällä mäellä mie en pelkää, vaikka tulis itte saatana!”

Kohtaus on Mikko Niskasen elokuvasta Hopeaa rajan takaa. Se kertoo tositapahtumiin perustuen kolmen miehen välirauhan aikana tekemästä salaisesta matkasta luovutettuun Karjalaan.

Kohtauksessa miehet ovat lähdössä Wistin talvisodassa poltetun kotitalon raunioilta takaisin Suomeen.

Sitä ei tiedetä, sanoiko Wist vuonna 1941 todellakin noin. Ehkä ei, mutta olisi voinut sanoa. Sellainen mies hän oli.

Viime viikon keskiviikkona pamahti sotahistorian harrastajien keskuudessa harvinainen uutispommi.

Tuolloin Mika Wist paljasti Facebookin keskusteluryhmissä, että Karjalankannakselta puolitoista vuotta sitten löytynyt vainaja on varmistunut hänen isosedäkseen, kaukopartiomies Eugen Wistiksi.

”Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on nyt saamiinsa tutkimustuloksiin ja mitokondriaalisen dna:n periytymissääntöihin tukeutuen todennut, ettei voida sulkea pois sitä oletusta, että tutkitut jäänteet olisivat peräisin Eugen Wististä”, luki Mika Wistin isälle lähetetyssä koukeroisessa kirjeessä.

”Tämän johdosta Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry pitää näytettynä, että kyseinen sankarivainaja on setänne Eugen Wist.”

Mika Wistille isosedän löytyminen oli yli 20 vuotta kestäneen etsinnän ja salapoliisityön päätös.

”Kun viesti dna-testistä tuli, niin silloin Puolustuslaitoksen leikattua narahti ja hömpsyt meni saman tien alas”, hän tunnustaa.

Eugen Wist (1920–1944) katosi Karjalankannaksella 6. heinäkuuta 1944. Hänen jäännöksensä löydettiin 15. syyskuuta 2019.­

Ylikersantti Eugen ”Ese” Wist oli vasta 24-vuotias kun hän katosi viimeisellä partiomatkallaan heinäkuussa 1944.

Hänen katoamisensa on vaivannut sotahistorian harrastajia vuosikymmeniä.

”Siitä on ollut liikkeellä hyvin villejäkin huhuja”, Mika Wist sanoo.

”Esen kohtaloa on mietitty monenlaisessa paikassa ja monenlaisilla kokoonpanoilla.”

Eugen Wist ehti nuoruudestaan huolimatta olla mukana sekä talvi- että jatkosodassa. Talvisodassa hänestä tehtiin panssarintuhoaja, joka polttopulloin ja kasapanoksin kävi vihollispanssareita vastaan.

Jatkosodassa Eugen ehti osallistua peräti 12 kaukopartioon.

Niiden joukossa oli eräitä kaikkein legendaarisimpia retkiä, kuten ensimmäinen suomalainen pitkä kaukopartio Kannakselle jatkosodan alussa, Päämajan kaukopartioiden suurin isku eli hävitysosasto Kaleva ja niin kutsuttu Matti-partio, joka jäi hänen viimeisekseen.

Kaukopartiomiehiä odottamassa täydennyslentoa vuonna 1941. Vasemmalta Juho Honkanen, Arvo Pikkanen, Antti Porvali, Eugen Wist ja Mauri Kärpänen. Seisomassa ilmeisesti Muisto Lassila ja Toivo Paavilainen.­

Eugen Wistin tausta oli Kannakselle tyypillisen monikulttuurinen.

Isän suku tuli alun perin Saksasta ja äiti oli kotoisin Ukrainasta. Hänen isällään oli Pietarissa hopeasepäntehdas, jonka hän siirsi Suomen itsenäistymisen jälkeen Uudenkirkon Kaipialan kylään.

Eugen oli täysin kaksikielinen. Hänen äidinkielensä oli venäjä ja toisena kielenä oli saksa. Suomi tuli vasta kolmantena. Senkin hän oppi erittäin hyvin kavereiltaan, eräänlaisena pihasuomena.

Atleettinen Eugen harrasti voimailua, nyrkkeilyä ja moottoripyöräilyä.

Veri veti nuorukaista seikkailuun. Niinpä hän yritti kaverinsa ja tulevan kaukopartiomies Urpo Lempiäisen kanssa karata jopa töihin kalastusalukselle Jäämerelle, mutta isä sai hänet Viipurin satamassa kiinni.

Nuoruuden kaveripiiriin kuului myös tuleva Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni.

Mika Wist kertoo kyselleensä aikoinaan Eugenin tunteneilta ihmisiltä, millainen ihminen hänen isosetänsä oli:

”Tuli sellainen kuva, että hän oli hyvin iloluontoinen ja aika rämäpäinen. Kyllä hän oli henkilönä klassinen sankarihahmo.”

Teini-ikäiset tulevat sotasankarit Eugen Wist ja Lauri Törni kuvattuna noin 1936–1937.­

Suomen sotilastiedustelun historiaa tutkinut Mikko Porvali on piirtänyt Eugenista henkilökuvan kirjassaan Hyökkäyksen edellä: kaukopartio Kannaksella (Atena 2013).

”Wist oli kiistatta Osasto Vehniäisen ongelmanuori. Hänen tavaramerkkinsä oli reipas meininki, joka alkoholiin yhdistettynä löi myös reippaasti yli”, Porvali kirjoittaa.

”Venäläis-saksalaisen Wistin huumori oli nopeasti tarttuvaa, ja kansainvälinen tyyli vetosi vastakkaiseen sukupuoleen – toisinaan niin hyvin, että juhlan tuoksinassa tarttui kansojen välillä muutakin.”

Alkoholinkäyttö aiheuttikin jatkosodan aikana aggressiivisia tilanteita, jotka olisivat saattaneet johtaa sotilasuran katkeamiseen ja jopa vankilaan. Hän selvisi kuitenkin vaikeuksistaan kuin ihmeen kautta ja esimiestensä myötävaikutuksella.

Eugen Wist pontikkapannun ääressä vuonna 1942. Hugo Sopanen ojentaa pulloa raittiina tunnetulle Muisto Lassilalle.­

Koko aikuisikänsä sodissa viettäneen miehen legenda luotiin kuitenkin sotien välissä, välirauhan aikana. Silloin hän teki retken, josta koko totuus paljastui vasta kymmeniä vuosia sotien päättymisen jälkeen.

Esa Anttala julkaisi kuuluisaksi tulleesta retkestä vuonna 1961 romaanin Hopeaa rajan takaa (Karisto). Kaksi vuotta myöhemmin Mikko Niskanen ohjasi aiheesta vielä samannimisen elokuvan.

Anttala oli alkuperäiseltä nimeltään Urpo Lempiäinen. Kirja kertoi Lempiäisen, Wistin ja Toivo Paavilaisen välirauhan aikana tekemästä salaisesta matkasta Karjalankannakselle.

Tarinassa miehet ylittävät alkukesällä 1941 rajan Nuijamaalla ja kulkevat jalan koko Karjalankannaksen halki Wistin entisen kotitalon raunioille Uudellekirkolle.

Sieltä he hakevat hopeasepäntehtaan omistaneen Wistin perheen maahan kätkemät hopeaharkot ja -puolivalmisteet, jotka oli jouduttu jättämään jälkeen talvisodan puhjettua.

Kirjan julkaisun jälkeen kului vielä vuosikymmeniä ennen kuin suurelle yleisölle selvisi, että vaikka hopeahakumatka oli totta, niin se oli vain osatotuus.

Wist ja Lempiäinen olivat todellakin lähteneet hopeanhakumatkalle syksyllä 1940, mutta korkeat piikkilanka-aidat ja venäläisten tiivis vartiointi estivät rajan yrityksen. Miehet joutuivat piiloutumaan raja-alueella olevaan latoon.

”Ladossa ruvettiin sitten arvostelemaan tilannetta ja tultiin siihen tulokseen, että paikka rajan ylittämiseksi oli huonosti valittu ja että matka vaikutti melko toivottomalta jo senkin vuoksi, että varusteet olivat puutteelliset”, lukee Valtiollisen poliisin kuulustelupöytäkirjassa.

Jalkineet olivat huonot, kartat puutteelliset ja aseinakin vain puukot.

”Tämän vuoksi päätettiin palata kotiin valmistelemaan matkaa paremmin.”

Paluumatkalla kaksikko jäi kuitenkin kiinni. Lappeenrannassa suoritettujen Valpon kuulustelujen jälkeen heidät laskettiin vapaaksi.

Kiinnijääminen oli kuitenkin Wistin ja Lempiäisen tulevaisuuden kannalta ratkaiseva. Suomen sotilastiedustelu pani uskalikot merkille. Se tarvitsi tällaisia miehiä.

Eugen Wist ja Urpo Lempiäinen, joka tunnettiin myöhemmin sotakirjailija Esa Anttalana.­

Wist, Lempiäinen ja Paavilainen lähtivät uudelle ja tällä kertaa onnistuneelle hopeanhakumatkalle kesäkuun alussa vuonna 1941. Sillä kertaa he saivat apua Suomen sotilastiedustelulta: heillä oli salainen tehtävä tiedustella Kannaksen oloja.

Hopeanhaku oli kiinnijäämisen varalta hyvä peitetarina, sillä miehet liikkuivat siviilivaatteissa. He olivat laittomia vakoojia.

Sotilastiedustelu laati kolmikon matkan jälkeen heidän havainnoistaan kiireesti tiiviin yhteenvedon.

”Koko matkalla ei havaittu missään sotilasmajoitusta eikä varustelutöitä”, luki tunnetun tiedustelupäällikön, kapteeni Hannes Vehniäisen allekirjoittaman tiedusteluraportin lopussa.

”Yleensä saa toiselta puolelta sen käsityksen kuin asukkaat olisivat asettuneet sinne vain tilapäisesti. Osa pelloista on viljeltyä, nekin heikosti.”

Tiedot olivat erittäin arvokkaita. Vain viikkoa myöhemmin alkoi jatkosota.

Hopeanhakumatkan salainen osuus tuli yleiseen tietoon vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

”Me tiesimme suvun sisällä, että se oli virallinen reissu eikä mikään poikien seikkailu”, kertoo Mika Wist.

Anttala oli kaukopartiokirjojen arvostettu tekijä, mutta häntä on myös kritisoitu siitä, että niissä venytettiin totuutta jopa hänen kaatuneiden asetoveriensa kustannuksella.

Hopeaa rajan takaa -romaanikin on totta vain osin. Täyttä totuutta ei saada enää selville, koska kolmesta hopeanhakumatkaan osallistuneesta tulevasta kaukopartiomiehestä vain Lempiäinen selvisi sodasta hengissä.

Se on kuitenkin varmaa, että miehet toivat Suomeen noin 40 kiloa hopeaa. Kätköön jäi vielä kymmenen kiloa, jotka Wist haki myöhemmin moottoripyörällä, kun suomalaiset joukot olivat edenneet Uudellekirkolle.

Muun muassa tällaisia hopeisia aihioita Eugen Wist tovereineen haki kuuluisalla hopearetkellään. Kuvan lusikka-aihio on löytynyt Wistin vanhan kotitalon pihapiiristä Kaipialasta vasta 1990-luvulla.­

Eugen Wistin viimeinen partiomatka oli niin kutsuttu Matti-partio. Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys vyöryi kesällä 1944 pitkin Karjalankannasta, jättivät suomalaiset puna-armeijan selustaan nelimiehisiä Matti-partioita, joiden tehtävänä oli tiedustella siellä venäläisjoukkojen toimintaa.

Wistin partio lähti radion rikkouduttua paluumatkalle omalle puolelle 23. kesäkuuta. Matkalla se joutui kuitenkin tulitaisteluun, jossa se lyötiin kahteen osaan.

Wist ja alikersantti Toivo Leino lähtivät yhdessä pyrkimään kohti etulinjaa. Tultuaan Noskuanselkä-järven rantaan he päättivät uida sen yli toisella puolella olevien omien joukkojen luokse.

Miehet jättivät varusteensa rantaan, riisuivat vaatteensa ja onnistuivat uimaan toisen rannan tuntumassa olevaan saareen. Siellä heidät yllätti aamuviideltä vihollisen partio, joka ampui Wistin ja haavoitti vakavasti Leinoa, joka joutui sotavankeuteen.

Saarta vastapäätä olevat suomalaiset lähettivät saman päivän iltapäivällä saareen oman partionsa. Siitä on merkintä sotapäiväkirjassa:

”Pienemmässä saaressa tavattiin kuollut ryssä, joka oli saanut sirpaleen päähänsä. Ryssä oli riisuttu aivan alasti. Saaressa oli verisiä siteitä, mistä päättäen joku oli haavoittunut.”

”Kuollut ryssä” oli todellisuudessa Eugen ja verisiä siteitä oli käytetty Leinon haavojen sitomiseen.

Suomalaiset jättivät ruumiin väärinkäsityksen vuoksi saareen.

Eugen Wist katosi.

Arkistossa on säilynyt suomalaisten ottama ilmakuva Noskuanselän laidasta vain kuukausi Eugen Wistin kaatumisen jälkeen. Jostain syystä kaatumispaikka Pieni Käräjäsaari oli merkitty valkoisella.­

Wistin suvulle Eugenin kaatuminen selvisi, kun hänen esimiehensä Hannes Vehniäinen kirjoitti siitä heille elokuussa 1944. Lopullinen vahvistus saatiin vasta seuraavana vuonna kun Toivo Leino palasi sotavankeudesta.

Leino kertoi paluukuulustelussa, että kun häntä kannettiin pois, hän näki Eugenin viimeisen kerran. Eugen oli maassa kokoonlyyhistyneenä. Mitään elonmerkkejä ei ollut näkyvissä.

”Sen jälkeen ei kuulusteltava ole häntä nähnyt eikä tiedä hänen kohtalostaan mitään”, lukee kuulustelupöytäkirjassa.

Mika Wist aloitti isosetänsä vaiheiden tutkimisen jo 1990-luvulla.

”Esen tarina on suvussa ollut aina esillä. Muistan, että Hopeaa rajan takaa oli luultavasti ensimmäinen sotakirja, jonka olen lukenut”, hän kertoo.

Lisäintoa toi toisen kuuluisan sotakirjailijan Pentti H. Tikkasen kirja Suurhyökkäyksen selustassa (Karisto, 1988), josta hän sai lisätietoa Matti-partioista.

”Kun luin sen ja siinä oli kartta ja tarina saaresta, niin kiinnostuin.”

Syntyi ajatus lähteä kavereiden kanssa Noskuanselälle tutkimaan sen saaria metallinpaljastimien kanssa. Oli vuosi 1999.

Matka osoittautui kuitenkin vesiperäksi – tai siltä ainakin vaikutti. Saarista ei löytynyt muuta kuin valtava määrä tykistön tai kranaatinheittimien ammusten sirpaleita.

”Yksi ampumaton venäläisen konepistoolin patruuna löytyi eräästä rannasta. Merkitsimme paikan kartalle. Sen jälkeen kävimme paikalla vielä parina vuonna.”

Etsintää vaikeutti se, että saaria oli kaksi: Iso Käräjäsaari ja Pieni Käräjäsaari.

Lopullinen läpimurto tapahtui arkistossa: Mika Wist löysi sotapäiväkirjasta maininnan suomalaisten löytämästä alastomasta vainajasta pienemmässä saaressa.

Alkoi järjestelmällinen maastontutkimus. Mika Wist jakoi saaren ruutuihin, joita kävi systemaattisesti läpi.

Hän otti myös keväällä 2019 yhteyttä pietarilaiseen Karjalan valli -nimiseen ryhmään, joka etsii Karjalankannakselta venäläisiä ja suomalaisia sotavainajia.

Karjalan valli on venäläisten käyttämä nimitys jatkosodan aikaiselle suomalaiselle Vammelsuu–Taipale- eli VT-puolustuslinjalle, jossa ryhmä aloitti alun perin kaivauksensa parikymmentä vuotta sitten.

Tänä aikana he ovat löytäneet yli sata suomalaista ja nelisensataa puna-armeijan kentälle jäänyttä sotilasta.

Wist lähetti ryhmän vetäjälle Vjatšeslav ”Slava” Skokoville keräämänsä tiedot ja pyysi apua.

”Slava vastasi minulle, että tämä on mielenkiintoinen tapaus. Pohjatyö on tehty niin hyvin, että se auttaa valtavasti.”

Karjalan valli -ryhmään kuuluu seitsemän jäsentä, joista kolme lähtee etsintämatkalle Kannakselle käytännössä joka viikonloppu huhtikuun lopun ja marraskuun lopun välisenä aikana.

Ryhmään kuuluu eri ammatteihin kuuluvia ihmisiä. Esimerkiksi Skokov on väitellyt insinööri, joka tutkii ydinfuusiota Pietarin teknillisessä yliopistossa.

”Iso kiinnostus sotahistoriaan motivoi harrastustamme”, vastaa Skokov, kun häneltä kysyy syytä kentälle kadonneiden etsintään.

”On mahdotonta löytää kaikkia vainajia, mutta jokainen löydetty sotilas on meille pieni voitto, kun hänet on nostettu unohduksesta.”

Sitten onni potkaisi huopatossuissa.

Skokovin ryhmän jäsen kävi ensimmäisellä koeretkellä tutustumassa Pieneen Käräjäsaareen.

”Hän oli suurin piirtein istunut mättäälle ja katsonut, että mikä siinä vieressä on, että hetkinen, tässähän on reisiluu. Sen jälkeen Slava soitti minulle, että nyt on niin hyvät merkit, että tulkaa tänne, laajennetaan etsintää, että kyllä täältä löytyy”, Mika Wist kertoo.

Reisiluu löytyi vain 20 metrin päästä paikasta, josta Mika Wist oli löytänyt konepistoolin patruunan 20 vuotta aikaisemmin.

Kahdeksanhenkinen suomalaisvenäläinen etsintäryhmä kaivoi Eugenin jäännökset esiin syyskuun 15. päivä vuonna 2019.

Saareen oli ammuttu jatkosodan lopulla epäsuoraa tulta, minkä alle Eugenin jäänteet olivat joutuneet. Se näkyi myös löydöissä.

”Se kerättiin, mitä löydettiin”, Mika Wist sanoo.

Sen jälkeen nostettiin malja Eugenille.

Mika Wist etsimässä isosetänsä jäänteitä Pikku Käräjäsaaressa.­

Wistin suku ei ole vielä tehnyt päätöstä siitä, missä on Eugenin lopullinen leposija. Todennäköisesti se on hänen viimeiseksi jääneen kotikaupunkinsa Lappeenrannan sankarihautausmaalla.

Siellä on myös kivimuuri, jossa on yli 5 000:n Karjalaan jääneen ja kadonneen nimet.

”Esen nimikin on siellä valmiina”, Mika Wist pohtii.

”Viimeinen lepopaikka tulisi sen viereen.”

Slava Skokov kaivaa Eugen Wistin löytöpaikalla. Vasemmalla seisoo Micael Silén ja hänen vieressään etsintäryhmän autonkuljettaja Sergei.­

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat