”Olen sanonut, että olen vain myyjä, mutta nykyään pudotan sen vain-sanan pois” – Viisi naista kertoo työstään korona-Suomen etu­linjassa - Kotimaa | HS.fi

”Olen sanonut, että olen vain myyjä, mutta nykyään pudotan sen vain-sanan pois” – Viisi naista kertoo työstään korona-Suomen etu­linjassa

Moni naisvaltainen ala on pitänyt suomalaisten arjen pyörimässä pandemiankin keskellä. Vaikka korona pelottaa, etätyö ja kohtaamisten välttäminen eivät ole vaihtoehto.

Flordeliza Sambat (vas.), Reetta Polvinen, Anna-Maija Peltoniemi, Mari Laasio ja Jonna Vilenius.­

7.3. 2:00 | Päivitetty 7.3. 9:05

Vaikka pandemia ravistelee maailmaa, etätöihin jääminen ei ole kaikille vaihtoehto.

Monet näistä tärkeistä ammateista ovat Suomessa kaikkein naisvaltaisimpia. Sairaanhoitajista 92 prosenttia on naisia, siivoojista 82 prosenttia ja lastenhoitotyöntekijöistä peräti 96 prosenttia, selviää Tilastokeskuksen työmarkkinatilastosta.

Suomessakin on vallalla voimakas jako naisten ja miesten töihin, eikä se ole juuri vähentynyt 30 vuodessa. Koulutusalat ja työmarkkinat ovat vahvasti eriytyneet sukupuolen mukaan. Usein naisvaltaisilla aloilla myös maksetaan pienempiä palkkoja kuin miesvaltaisilla aloilla.

Tässä jutussa viisi suomalaista naista kertoo tärkeästä työstään koronan varjostamassa Suomessa. Ja siitä, miten kriisin keskellä oman työn arvo on tullut entistä selvemmäksi.

Myyjä Mari Laasio on työskennellyt samassa myymälässä jo yli seitsemän vuotta.­

Myyjä Mari Laasio Helsingistä: Ihmiset sanovat, että kiitos, kun olet siellä töissä

”Joskus olen sanonut, että olen vain myyjä, mutta nykyään pudotan sen vain-sanan pois. Sanon rinta rottingilla, että olen elintarvikekaupan myyjä.

Olen korona-aikana puhunut asiakkaiden ja läheisten kanssa, että mitä jos ruokakaupatkin menisivät kiinni.

Joka päivä riskeeraan itseni kulkemalla metrolla työmatkat ja olemalla kaupassa töissä. Mietin, että jos sairastuisin, kuinka monta ihmistä ehtisin tietämättäni sairastuttaa. Käyn töissä, mutta muuten olen lähinnä kotona. En halua lähteä enää muualle kokeilemaan, tarttuuko virus minuun.

Työnantaja on huolehtinut siitä, että meidän on mahdollisimman turvallista tehdä töitä. Asiakkaille on muistutuksia maskin käytöstä ja turvaväleistä. Itse käytän töissä maskia tai lippisvisiiriä. Hanskat ovat koko ajan kädessä. Kassalla on pleksi, ja käsidesiä on pitkin myymälää.

Joskus jotkut asiakkaat ovat kiukkuisia siitä, että kaikki ihmiset eivät käytä maskia. Myyjiä saatetaan syyllistää, että miksi emme tee asialle mitään. Toimimme ohjeiden mukaisesti. Emme voi kaupan ovella pakottaa ihmistä laittamaan maskia naamalle, koska emme tiedä syytä, miksi hän ei käytä sitä.

Välillä töissä pelottaa. Kun näkee maskittomia ihmisiä, tulee mieleen, että mitä jos tuolla on se virus, mutta hän ei vain tiedä sitä.

Siitä huolimatta työkaverit, asiakkaat ja työn mielekkyys saavat minut menemään töihin. Moni nainen on lomautettu tai irtisanottu. Olen kiitollinen, että minulla on työ, jota voin tehdä.

Vuosi on ollut vaikea, koska en ole pystynyt paljon näkemään läheisiä ihmisiä. Odotan, että voin tavata heitä enemmän, halata ja nauraa ilman maskeja. Tehdä normaaleja asioita.

Töiden tekeminen kaupassa on auttanut minua myös jaksamaan. On varmasti rankkaa tehdä jatkuvasti etätöitä kotona. Minä kuitenkin pääsen kodista työpaikalle, voin irtautua kotiarjesta ja nähdä sentään työkavereita ja asiakkaita.

Nyt ihmiset sanovat, että kiitos, kun olet siellä töissä. Asiakkaat ovat sanoneet, että kauppaan on mukava tulla, kun kaikesta huolimatta jaksatte hymyillä ja tehdä töitä.

Olen ollut Kulosaaren Alepassa 7,5 vuotta. Tunnen monet asiakkaat nimeltä. Monelle ihmiselle saatan olla hänen ainoa kohtaamisensa päivän aikana. Kaupassa pääsee edes vähän keskustelemaan. Ihan varmasti se, että toivotan jaksamista päivään tai voimia huomiselle, luo joillekin uskoa omaan jaksamiseen.”

Sairaanhoitaja Reetta Polvinen on keväästä saakka ottanut koronavirusnäytteitä Kuopiossa.­

Sairaanhoitaja, koronatestaaja Reetta Polvinen Kuopiosta: Olemme olleet lujillakin

”Alkuun ajattelin, että tämä on kohta ohi niin kuin influenssakausi. Mutta eihän se niin mennyt.

16. maaliskuuta 2020 aloitimme koronanäytteenoton Kuopiossa. Kohta siitä on vuosi, ja se on mennyt nopeasti.

Työskentelen terveyskeskuksessa sairaanhoitajana, tiimivastaavana ja koronatestaajana. Maaliskuusta lokakuuhun vastasin koronatestauksen näytteenotosta ja kaikesta siihen liittyvästä.

Alkuun testien ottaminen oli uutta ja pelottavaakin. Oli uusi virus, josta ei tiedetty paljon.

Henkilöstön suojautumiset saatiin kuitenkin kuntoon. Meillä riitti suojavarusteita alusta asti. Sosiaali- ja terveyspuolen henkilöstö ei ole juuri sairastunut koronaan työtehtäviensä aikana. Se on helpottanut pelkoa ja huolta.

Näytteenotto tapahtuu konteissa. Kuopiossakin otetaan satoja näytteitä päivässä. Näytteenotossa ollaan noin 3,5 tuntia kerralla. Kaikki tehdään tarkasti ohjeiden mukaan. Ensin puetaan työvaatteet, sitten hupullinen suojahaalari, myssy, kasvomaski ja pitkävartiset hanskat. Visiiri laitetaan kasvojen suojaksi ja käsiin vielä yhdet hanskat.

Nykyään ihmiset käyttävät maskia näytteenottoon tullessaan ja näytettä otettaessa heitä pyydetään suojaamaan suu paperilla, ettei tulisi pärskeitä. Otan näytteen nenänielusta, suljen sen purkkiin ja annan pakkaajalle.

Meitä on siellä aina kaksi. Etenkin alussa se toi turvallisuuden tunnetta, että minulla on täällä kaveri ja kaikki menee hyvin. Pian työhön tuli varmuus, että kyllä me tämän hoidamme.

Olemme etulinjassa, mutta se ei tunnu pahalta. Jonkun tämäkin on tehtävä. Sairaanhoitajan työ on se, minkä olen valinnut, ja nautin tästä työstä.

Koronavuosi on ollut uuden oppimista ja jatkuvaa muutosta. Välillä väsyttää, mutta meillä on hyvä porukka. Ihmiset ovat motivoituneita ja haluavat tehdä kaikkensa, että korona olisi jossain vaiheessa ohi.

Olemme olleet lujillakin, mutta huumorilla ja positiivisuudella mennään eteenpäin.

Oma työ tuntuu nyt entistä tärkeämmältä. Koen, että meitä arvostetaan, mutta palkkapussissa se ei kyllä näy. Sitä täällä kentällä mietitään.

Koronavirus rajoittaa paljon myös omia menemisiä, koska tiedän, mihin se voi johtaa, jos saan tartunnan. Olen paljon perheen kanssa, hoidan pakolliset kauppa-asiat ja ulkoilen. Tapaan vain lähimpiä ystäviä ja heitäkin pääsääntöisesti ulkona.

Toivon, että rokotukset saataisiin annettua pian ja että tämä loppuisi joskus. Että ihmiset pystyisivät palaamaan aiempaan normaaliin. Ei uuteen normaaliin, vaan siihen aiempaan.”

Opettaja Aino-Maija Peltoniemi on joka aamu tyytyväinen, että saa lähteä Myllytullin koululle lähitöihin.­

Luokanopettaja Aino-Maija Peltoniemi Oulusta: Olen hurjan tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olemme lähiopetuksessa

”Minusta tuntuu, etten muista koronakeväästä juuri mitään. Yhtäkkiä vaan siirryimme etäopetukseen, ja koko kevät oli pelkkää työtä.

Aamulla heräsin kuudelta ja ensimmäinen ajatus oli, että äkkiä koneelle. Joskus sain viimeiset tehtävät valmiiksi vasta iltauutisten jälkeen.

Tein valtavan digiloikan. En ollut koskaan ennen tehnyt esimerkiksi näyttövideoita, mutta keväällä saatoin tehdä niitä monta päivässä. Minulla oli kotona edessäni kolme tietokonenäyttöä ja vielä puhelin.

Etäopetus oli hirvittävän työlästä ja hirvittävän yksinäistä. Oli valtavasti epävarmuustekijöitä, vaikka pyrin tekemään kaiken mahdollisimman hyvin.

Kevään jälkeen olin kauhean väsynyt. Selvitin jo sen, kuinka kauan minun pitää vielä jaksaa, että pääsen eläkkeelle.

Kun oppilaat palasivat kouluun kevään viimeiseksi kahdeksi viikoksi, muistan, kuinka onnellisia he olivat. Menin kuutosteni kanssa joka päivä koulun viereiseen puistoon. He leikkivät siellä konkkaa ja nauttivat olostaan ja siitä, että saivat olla toistensa kanssa. He olivat kaivanneet toisiaan ihan hirveästi.

Nyt opetan neljättä luokkaa ja muutamille luokille tekstiilityötä. Olen hurjan tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olemme lähiopetuksessa.

Työ, työyhteisö ja oppilaat ovat minulle erittäin tärkeitä. Olen ehdottomasti kutsumusammatissa ja arvostan työtäni.

En hirveästi pelkää tartuntaa. Lasten seassa on ehkä turvallisempaa kuin aikuisten seassa.

Kun oppilaat tulevat luokkaan, hoen ovella kaikille: pese kädet saippualla. Vanhemmat jättävät nuhaiset lapset herkemmin kotiin. Meidän luokassa on ollut paljon vähemmän flunssaa.

Korona-aikana työyhteisön merkitys on kasvanut. Vaikka etäopetuksen aikaan pidimme Teams-kokouksia ja muutenkin yhteyttä, työstä jäi olennainen osa pois, kun olit yksin kotona.

Nyt arvostan joka aamu sitä, että saan mennä töihin koululle eikä minun tarvitse jäädä kotiin.

Opettaminen ja luokassa oleminen on paljon muutakin kuin se, että tehdään tietty aukeama matematiikan kirjasta. Tunnilla väännetään asioita rautalangasta, tehdään ryhmissä ja koetaan elämyksiä. Siitä jää paljon pois, jos sosiaalinen kontakti puuttuu.

Tiedän tekeväni tärkeää työtä. Normaalin kouluarjen merkitys selvisi keväällä, kun se otettiin meiltä pois.

Oppilaani sanoivat viime keväänä, että aivan mahtavaa, että meillä on nyt normaalia: pääsemme kouluun ja saamme olla yhdessä. Se on kyllä hieno juttu.”

Itäkeskuksessa siivoojana työskentelevä Flordeliza Sambat kokee, että hän tekee korona-aikana entistä tärkeämpää työtä.­

Siivooja Flordeliza Sambat Vantaalta: Siivoojana koen olevani eturintamassa

”Tulin Suomeen kotimaastani Filippiineiltä seitsemän vuotta sitten, ja melkein siitä asti olen tehnyt siivoustyötä. Kotimaassani työskentelin tehtaassa, jossa valmistettiin erilaisia linssejä. Nyt olen ollut siivoojana kauppakeskus Itiksessä melkein kuusi vuotta.

Vastuullani ovat koko ajan olleet wc:t. Juuri äsken lopetin vuoroni pesemällä kaikki miesten vessan kopit.

Koronaviruksen vastaisessa taistelussa koen olevani etulinjassa. Työhöni on pandemian aikana liittynyt iso vastuu. Se on tuntunut raskaaltakin.

Haluan silti aina antaa parhaani ja haastaa itseäni, jotta voisin luoda työssäni korkeaa laatua. Rukoilen, että osaisin olla hyvä siivooja näinä aikoina. Toivon myös, että kaikki vastuualueellani käyvät asiakkaat olisivat tyytyväisiä.

Työni on tuntunut korona-aikana jopa tärkeämmältä kuin ennen sitä. Minun pitää olla todella varma siitä, että alueellani kauppakeskuksen toisessa kerroksessa kaikki on puhdasta ja käsipyyhkeitä ja saippuaa on riittävästi.

Naisten huoneessa on 20 koppia ja miesten huoneessa viisi koppia ja noin 13 urinaalia. Lisäksi on lastenhoitohuone ja invavessoja.

Pandemia on tuonut työhöni sääntöjä, joita on tärkeää noudattaa, ja ne antavat myös itselleni turvaa. En pelkää tartuntoja, koska noudatan sääntöjä. Pidän turvavälit sekä käytän kasvomaskia ja desinfiointiaineita.

Tykkään työstäni ja erityisesti Itiksestä työpaikkana. Kun tulin ensimmäistä kertaa Suomeen, tulin äitini kanssa. Halusin ilahduttaa häntä ja näyttää hänelle lunta ja valkoisen joulun. Aika pian sen jälkeen hain ja sain työskentelyluvan Suomessa. Myöhemmin luvan sai myös aviomieheni, joka tekee töitä niin ikään siivoojana pääkaupunkiseudulla. Ainoa tyttäremme pääsi Suomeen myös. Hän on nyt 21-vuotias ja opiskelee suomea, tällä hetkellä etäopintoina.

Itiksen lisäksi teen kotisiivousta toisessa yrityksessä aamuisin. Minun täytyy tehdä paljon työtä ja olla joustava, koska asuntomme vuokra Vantaalla, lähellä Itäkeskusta, on kallis.

Kun epidemia vuosi sitten alkoi, olin surullinen, koska monet ihmiset kärsivät taloudellisesti, varsinkin ne, jotka menettivät työnsä. Koska yhä elämme vaikeaa aikaa, voimme vain osoittaa rakkautta ja välittämistä kaikille. Voimme rohkaista ihmisiä rukoilemaan ja pitämään yllä toivoa, että tämä päättyisi.

Saan siivoojana kiitosta asiakkailta. He muistavat kiittää, kun olen tehnyt hyvää työtä.

Kun pandemia on ohi, lähden tutkimusretkille. Menen käymään Filippiineillä tapaamassa äitiäni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Aiemmin kävimme siellä kerran vuodessa. Kaipaan todella paljon perhettäni ja sukulaisiani siellä ja ystävien kokoontumista.

Täytyy vain yrittää tässä tilanteessa ottaa rennosti, elämä on liian lyhyt, eikä kannata odottaa liikaa.”

Lastenhoitaja Jonna Vilenius on työskennellyt 22 vuotta Sorsakorven päiväkodissa Keravalla.­

Lastenhoitaja Jonna Vilenius Keravalta: Pienten lasten kanssa ei voi pitää turvavälejä

”Pienillä lapsilla nenä vuotaa vähän väliä. Viime keväänä henkinen ahdistus oli suuri. Pelkäsin, että vien taudin töistä kotiin ja tartutan perheeni. Minulla on kotona riskiryhmäläinen lapsi.

Viime maaliskuussa sanottiin, että nyt kaikki etätöihin, jotka pystyvät. Ei lapsia voi hoitaa etänä. Meitä pienipalkkaisia naisia on lähtenyt lähitöihin joka ikinen aamu. Kuka olisi hoitanut sairaanhoitajien ja lääkäreiden lapset, jos päiväkodit olisi suljettu? Miten Suomen rattaat olisivat pyörineet?

Alussa ei ollut maskeja saatavilla eikä niitä saanut käyttää töissä. Kotiin mennessä vaihdoin vaatteet jo eteisessä ja laitoin ne saman tien pesuun.

Kun vanhemmat ottivat lapset kotiin, hoidossa oli vähän lapsia. Ketään ei silti lomautettu, vaan etsittiin korvaavia töitä. Minä hoidin pääasiassa lapsia, mutta kävin myös ulkoiluttamassa kotona olevia lapsia ja soitin kuulumiskyselyjä perheille.

Kevät oli toisaalta myös ihanaa aikaa. Oli enemmän aikaa lapsille ja aikaa opetella Teams-palavereita ja muita tvt-taitoja [tieto- ja viestintäteknologisia taitoja].

Pelot ovat vähän laimentuneet. Ohjeistus on ollut selkeämpää ja tietämys suurempaa. Oman perheen riskiryhmäläinenkään ei onneksi ole suurimmassa riskissä.

Vanhemmat ohjeistetaan pitämään nuhanenät kotona. Meillä onkin ollut tosi terveitä lapsia ja henkilökunta on pysynyt terveenä.

Työmme on normaalisti aika sosiaalista. Nyt ei ole yhteisiä lauluhetkiä, emme kokoonnu palavereihin emmekä kahvihuoneeseen. Ulkoilutkin porrastetaan. Koronaväsymystä on nähtävissä: pienet asiat alkavat nyppiä ja niistä tulee isoja.

Viime kesän lomat pätkittiin kahden viikon jaksoiksi. Ei ehtinyt kunnolla palautua. Meitä huolettaa, saammeko ensi kesänäkään yhtenäistä lomaa.

Olemme olleet koko ajan lähitöissä myös oman terveytemme riskeeraten – etenkin alussa, kun ei ollut suojaimia. Toivoisimme, että se näkyisi arvostuksessa ja joskus palkassakin. Tuntuu hassulta, ettei meitä huomioida rokotuksissa, vaikka olemme lähityössä hyvin tiiviissä kontaktissa.

Pienten lasten kanssa ei voi pitää turvavälejä. Niin kuin ennenkin otamme heidät syliin ja lohdutamme, pyyhimme nuhanenät ja kyyneleet.

Alussa mietimme, miten lapset reagoivat maskeihin. Olen voinut toiselta puolelta huonetta antaa pienelle lapselle tsemppiä hymyilemällä hänelle. Mietin, että maskin takaa lapset eivät näe hymyä.

Yhtenä päivänä yksivuotias lapsi vastasi minun hymyyni, vaikka minulla oli maski. Tajusin, että se hymy on muutakin kuin suun liike. Se näkyy silmissä. Ne pelot, että lapset eivät näe meidän tunnetiloja maskin kanssa, ovat hävinneet pois.”

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat