Suomen sairaanhoidon kapasiteetti uhkaa ylittyä pienemmillä potilasmäärillä kuin monissa muissa maissa – Eivätkä pullonkaulana ole sairaalasängyt tai tilat - Kotimaa | HS.fi

Suomen sairaan­hoidon kapasiteetti uhkaa ylittyä pienemmillä potilas­määrillä kuin monissa muissa maissa – Eivätkä pullon­kaulana ole sairaala­sängyt tai tilat

Avohoito ja tehostaminen ovat vähentäneet sairaalapaikkojen määrän puoleen entisestä. Eurooppalaisittain niitä on varsin vähän.

Koronapotilaiden testaamiseen ja hoitoon tarkoitettu osasto Turun yliopistollisessa keskussairaalassa Tyksissä keväällä 2020.

14.1. 2:00 | Päivitetty 14.1. 9:47

Suomessa varoiteltiin jo lokakuussa ankarasti terveydenhuollon kantokyvyn loppumisesta, vaikka omikronmuunnoksen aiheuttamasta tartunta-aallosta ei ollut vielä tietoa. Nyt hallitus on alkanut valmistella valmiuslain ottamista käyttöön terveydenhuollon toiminnan turvaamiseksi.

Sairaalapotilaiden määrät ovat nousseet monissa Euroopan maissa pandemian aikana moninkertaisiin lukemiin. Miksi Suomen sairaalakapasiteetti uhkaa ylittyä paljon vähäisemmillä potilasmäärillä kuin mitä Euroopassa monessa maassa asukasta kohti hoidetaan?

Suomessa sairaala- ja tehohoitopaikkoja on eurooppalaisittain vähän, vastaa sosiaali- ja terveyspolitiikan tutkija Liina-Kaisa Tynkkynen Tampereen yliopistosta.

Saman vahvistaa terveydenhuollon tuotantotalouden apulaisprofessori Paulus Torkki Helsingin yliopistosta.

”Suomessa on vähennetty erikoissairaanhoidon vuodepaikkojen määrä tosi pieneksi”, hän sanoo.

Tähän on normaaliaikoina ollut hyviä syitä. Sekä Suomessa että muissa Pohjoismaissa on pyritty siirtämään potilaat mahdollisuuksien mukaan avohoitoon.

Syöpäsairauksia ja monia muita yleisiä tauteja hoidetaan paljolti niin, että potilas tulee käymään poliklinikalla, saa tarpeelliset hoidot ja lähtee yöksi kotiin.

Tynkkynen arvioi, että sairaalapaikkojen määrä on puolittunut viime vuosikymmenten aikana.

Sairaalavuorokaudet ovat pääosin kalliimpia kuin avohoito, joten rahaa säästyy. Hoitoa on myös keskitetty. Esimerkiksi aluesairaaloista on luovuttu. Järjestelmää on siis määrätietoisesti tehostettu.

Suomi käyttää julkista rahaa terveydenhuoltoon selvästi niukemmin kuin usein verrokkeina käytetyt Pohjoismaat. Suomessa kulutetaan terveydenhuoltoon myös pienempi osuus bruttokansantuotteesta ja vähemmän euroja henkeä kohti kuin useimmissa Länsi-Euroopan maissa.

Normaaliaikoina järjestelmä on toiminut Torkin mielestä hyvin. Hän on osallistunut sote-toimintojen kehittämiseen ja siihen liittyviin tutkimuksiin 20 viime vuoden ajan.

”On todettu, että suomalainen terveydenhuolto pystyy hyviin tuloksiin vähemmillä resursseilla. Se on ollut hyve”, sanoo myös Tynkkynen.

Pandemia toi esiin hyveen kääntöpuolen.

”Järjestelmässä on hyvin vähän hukkaa, monet toiminnot on tehostettu viimeiseen pisteeseen asti. Perusterveydenhuollossa on myös selkeää aliresursointia”, Tynkkynen sanoo.

”Kun hoidontarvetta tai uusia tehtäviä tulee äkkiä lisää, niiden takia joudutaan välittömästi supistamaan toimintaa muualta.”

Jo syksyn vaatimattomilla potilasmäärillä alkaneen kriisipuheen takana on Torkin mukaan se, miten paljon tai vähän hyväksytään pandemiapotilaiden vievän sairaansijoja muilta.

Pullonkaulana eivät kuitenkaan ole sairaalasängyt eivätkä tilat, vaan henkilökunnan puute. Terveydenhuolto on erittäin työvoimaintensiivinen ala.

Pandemia on aiheuttanut erityistä painetta tehohoitoon ennen kaikkea siksi, että se vaatii erityisen monta hoitajaa potilasta kohti ja hoitajilta paljon erityisosaamista. Tehohoitajien puutteeseen on törmätty useissa muissakin maissa.

Tällaisen erityisalan kohdalla hankaluutena on, kuinka paljon voi kouluttaa henkilökuntaa sellaisiin tehtäviin, joissa heille ei normaaliaikoina ole tarvetta.

Omikronaallon aikana tehohoidon tarve on kuitenkin toistaiseksi noussut vähän niin Suomessa kuin Britanniassa ja Tanskassa, jotka ovat arviolta pari viikkoa edellä omikronaallossa.

Muun sairaalahoidon tarve on kasvanut jyrkästi tartuntojen mukana. Tilannetta pahentaa se, että alalla on jo ennestään ollut paikoin pulaa osaavista ammattilaisista.

Tynkkynen on tehnyt ryhmänsä kanssa tutkimusta terveydenhuollon johtamisesta pandemian aikana. Siinä on tullut esiin, että henkilöstöä on onnistuttu pandemian kuluessa käyttämään luovalla tavalla. Esimerkiksi kulttuuritoimesta on voitu siirtää henkilöstöä puhelinpalveluihin ja päiväkotien lähihoitajia esimerkiksi vanhusten hoivaan.

Omikronaallostakin on pakko selvitä hoitoalan ammattilaisia siirtelemällä. Pahimmassa vaiheessa joudutaan karsimaan melkein kaikesta muusta. Aivan kaikesta koronan hoito ei kuitenkaan voi mennä edelle, sillä yhä osa vanhoista sairauksista on koronaakin vaarallisempia, Torkki huomauttaa.

Valmiuslaki mahdollistaa myös yksityisten toimijoiden ja niiden työntekijöiden määräämisen uusiin tehtäviin. Työvelvoite on kuitenkin poliittisesti erittäin haastava määräys, Tynkkynen arvioi.

Tynkkynen ja Torkki ovat yhtä mieltä siitä, että tähänkään tilanteeseen Suomi ei kriisivarautumisessaan ollut valmistautunut.

Sairaanhoidon kriisisuunnitelmia on tehty lyhytkestoisiin poikkeustilanteisiin, jotka vaativat erityisjärjestelyjä ehkä viikoksi. Sen sijaan vuosia kestävää pandemiaa ei ole ennakoitu. Tästä on otettava opiksi.

”Täytyy arvioida, onko järjestelmä vedetty liian tiukalle”, sanoo Torkki.

Mietittävää on olemattoman ennakkovarautumisen lisäksi siinä, ettei tilannetta onnistuttu kohentamaan pandemian aikana ennen omikronaallon tuloa.

Lähiviikkojen lisäksi henkilöstöpula on keskeinen kysymys sote-järjestelmän tulevaisuudessa, Tynkkynen sanoo.

Hoitoalan ammattilaisia on siirtynyt muille aloille. Palkkauksen lisäksi olisi Tynkkysen mielestä tärkeää kiinnittää huomiota työoloihin. Hän varoittaa, ettei hoitohenkilöstöstä ole pidetty tarpeeksi huolta.

”Jos vuosikausia venytään fyysisesti ja henkisesti kuormittuneina, on huonoa johtamista ja ilmapiiriä eikä saada edes kunnolla korvausta, voi se vaikuttaa alan vetovoimaan.”

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat