Metsien määrä on kasvanut, mutta silti puhutaan luontokadosta – Ristiriidalle on selitys

Järeiden puiden määrä on kahdeksan­kertaistunut. Miten niiden puute voi olla yksi luontokadon syistä? Tuore tutkimus käy läpi tätä ristiriitaa.

Tämä metsä kasvaa Jylhänniemessä Keurusselän rannoilla Keski-Suomessa.

27.6. 2:00 | Päivitetty 27.6. 7:45

Metsämaan pinta-ala on Suomessa kasvanut. Puuston tilavuus on lähes kaksinkertaistunut. Metsien kasvuvauhti on kiihtynyt. Metsissä on myös entistä enemmän järeitä puita. Etelä-Suomessa lahopuun määrä on lisääntynyt.

Kaikki nämä tiedot näkyvät vastaan­sanomattomina Valtakunnan metsien inventointi -nimisestä seurantajärjestelmästä (VMI), jonka aikasarjat ulottuvat yli sadan vuoden päähän.

Samaan aikaan uhanalaisuutta arvioivan Punaisen kirjan tiedoista selviää, että metsäluonto voi huterasti. Kun katsotaan metsiä elinympäristöinä, erilaisista metsäluontotyypeistä kolme neljästä on uhanalaisia. Kun katsotaan metsissä eläviä lajeja, lähes joka kymmenes eliö on uhanalainen. Metsien luontokato etenee.

Miten on mahdollista, että metsät kasvavat kohisten mutta samalla niiden luonto hupenee? Tätä paradoksia ryhtyi selvittämään Jyväskylän yliopiston ekologian professori Mikko Mönkkönen kahdeksan muun tutkijan kanssa. Tutkimuksen tulokset julkaistiin torstaina.

Metsän katto Mäntsälässä.

Jykevä mänty aukkohakkuun reunalla Keuruulla.

Yksi Mönkkösen tavoitteista oli löytää mittakaavaa ja perspektiiviä Valtakunnan metsien inventointiin, koska sen tuloksia käytetään laajasti perusteluina suomalaisessa metsäkeskustelussa – myös silloin kun keskustelu koskee luontokatoa.

”Minua on hämmentänyt suomalaisessa metsäkeskustelussa, että todetaan, kuinka VMI-aineistojen mukaan suurten puiden määrä on kahdeksankertaistunut Etelä-Suomessa, ja sitten sanotaan, että monimuotoisuusongelma on nyt ratkaistu”, Mönkkönen taustoittaa tutkimuksensa lähtökohtia.

Kun suunnitellaan metsäluonnon varjelemista, VMI:hin nojaaminen on ongelmallista paristakin syystä.

Ensinnäkin monet inventoinnin mittarit antavat hyvin tietoa puuntuotannon tueksi mutta luontokadon arvioimiseen tarkoitettuja työkaluja on vähemmin. Toki inventoinnissa on mukana metsäluonnon rikkauden kannalta tärkeitä mittareita, kuten lehtipuiden osuus, metsien ikäluokat ja lahopuun määrä. Inventoinnissa on koetettu vastata myös luontotiedon kysyntään: mukaan on otettu uutena esimerkiksi mustikan peittävyyden arviointia.

Toinen ongelmallinen kohta on aikajänne. Sata vuotta on metsässä lyhyt aika. Metsätietoja on mitattu vuodesta 1921 alkaen.

Tästä päästään kolmanteen ongelmaan. 1920-luvulla metsät olivat jo kaukana luonnon­tilaisesta, eli mittaukset eivät anna vertailu­tietoa siitä, millaista metsäluontomme olisi luonnostaan. 1900-luvun alussa metsät olivat jopa kalutumpia ja kulutetumpia kuin nyt.

Talousmetsäkuusikkoa Padasjoella.

Kotisten aarniometsää Evon suojelualueella Hämeessä. Alueen metsiä on alettu suojella jo 1900-luvun alkupuolella.

Jos haluaa tietää, millaista on rikas, tärvelemätön suomalainen metsäluonto, on siirrettävä katsetta kauemmas. Paljon kauemmas.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) on valinnut uhanalaisuusluokitusten vertailutilaksi vuoden 1750. Maailman­laajuisesti tuota ajankohtaa pidetään rajapyykkinä ekosysteemien teollisen mittakaavan hyödyntämiselle.

Vuosi sopii hyvin vertailukohdaksi myös Suomeen, sillä tuolloin väkiluvun kasvu Suomessa kiihtyi. Samalla asutus ja muu ihmisen vaikutus levisivät metsiin aiempaa laajemmalle.

Tosin Suomessa ei enää ollut luonnontilaista metsää edes vuonna 1750. Siksi Mönkkönen tutkijakollegoineen on ottanut vertailu­kohdaksi sekä luonnontilaisen havumetsän piirteet että vuoden 1750 tilanteen.

Mitä tutkijat saivat vertailullaan selville? Ainakin sen, että Valtakunnan metsien inventoinnissa näkyvät parannukset ovat pikkuruisia, kun ne asettaa perspektiiviin.

On syytä katsoa muutama kuva.

Lahopuun määrä Etelä-Suomessa on tosiaan parinkymmenen vuoden aikana kasvanut 61 prosentilla. Kasvu on syntynyt suurelta osin suojelualueilla.

Vaikka prosentit ovat isoja, lahopuuta on eteläsuomalaisessa metsässä keskimäärin vain 4,5 kuutiota hehtaarilla ja talousmetsissä vielä vähemmän. Se on laiha lohtu, kun luonnontilaisessa vanhassa metsässä lahopuuta voi olla 110 kuutiota hehtaarilla – siis yli 20-kertainen määrä.

”Vaikka lahopuun määrä on vähän noussut, se on tosi kaukana siitä, mitkä ovat eliöiden tarpeet. Ja lahopuun jättäminen metsään kilpailee suoraan metsätalouden kanssa. Mitä enemmän biomassaa viedään metsästä pois, sen vähemmän sitä jää metsään lahoamaan. Siinä mielessä tämä ei ole win–win-tilanne vaan selvä konflikti”, Mönkkönen sanoo.

Sama pätee järeiden puiden määrään. Vaikka se on Etelä-Suomessa kahdeksankertaistunut ja koko Suomessakin lähes kaksin­kertaistunut, määrä on silti alle viidennes siitä, minkä verran järeitä puita arvioidaan olevan luonnontilaisessa metsässä.

Lisäksi tutkijat huomasivat, että pelkkä järeys on huono mittari luonnon selviytymisen kannalta.

Puut ovat järeytyneet siksikin, että lämpimämpi ilmasto, lannoitus ja puiden jalostus ovat nopeuttaneet runkojen kasvua. Monet lajit kuitenkin tarvitsevat hitaasti kasvaneita ja vanhoja järeitä puita. Eikä niiden määrä ole kasvanut samalla tavalla – päinvastoin.

Vanhoja järeitä puita on Etelä-Suomessa ehkä yksi kahdella hehtaarilla, kun luonnon­tilaisissa metsissä niitä saattoi olla samalla alalla 40–120, kertoo Puiden asukkaat -kirja (2021).

Vaikka Valtakunnan metsien inventointi näyttää, että vanhojen (yli 150-vuotiaiden) puuikäluokkien määrä on Etelä-Suomessa kasvanut lähes 60 prosenttia, niitä on silti alle kymmenesosa siitä, mitä vanhoja puita oli luonnontilaisissa metsissä. Edellä nähty grafiikka ei näytä tätä, vaan se kuvaa yli 120-vuotiaiden puiden osuutta koko Suomessa.

Edes kasvullisen metsämaan pinta-alan kasvu ei ole luonnon kannalta yksiselitteinen ilouutinen. Metsää on saatu lisää soita ojittamalla. Se on tarkoittanut miljoonia hehtaareja turmeltua suoluontoa.

Metsäoja Janakkalassa Hämeessä.

Lahopuuta retkeilijöiltä kielletyssä luonnonpuistossa Padasjoella.

Ympärysmitaltaan noin kaksimetrinen haapa Vuohiniemessä Mänttä-Vilppulassa. Haavan kokoa arvioimassa Jussi Kumpula ja Ari Aalto.

Nykykunnossaan suomalaiset metsät ovat siis hyvin kaukana luonnontilaisesta. Toisin sanoen ne ovat kaukana siitä, millaisiin oloihin eläimet, kasvit ja sienet ovat evolutiivisen historiansa aikana sopeutuneet.

Muutos on ollut raju ja äkillinen: se on tapahtunut lähes kaikissa metsissä ja vain noin yhden puusukupolven aikana.

Tämä on syy sukupuuttoihin ja luontokatoon. Metsäelinympäristöjä katoaa, ja jäljelle jäävät samankaltaistuvat, yksitoikkoistuvat, muuttuvat toisiksi. Samalla eliölajeja katoaa.

Eikä tässä ole vielä nähty kaikkea. Kun elinympäristöt muuttuvat, lajeja alkaa hävitä viiveellä. Siksi sukupuuttoja nähdään Suomessa vielä lisää, jos metsä­elin­ympäristöjen yksipuolistumista ei saada käännettyä monimuotoisempaan suuntaan.

Valtakunnan metsien inventoinnissa näkyvät viime vuosikymmenien parannukset ovat siis pikkuruista toipumista pahimmasta. Mutta se ei ole parannusta luonnontilasta tai edes vuoden 1750 tilanteesta vaan metsiemme ehkä synkimmästä vaiheesta.

1900-luvun alussa Suomessa oli jo sahoja ja myös massateollisuus otti ensi askeleitaan. Toisaalta tervanpolttoakin harjoitettiin edelleen, samoin kaskitaloutta.

”Jossain noilla main on ollut metsien surkein alho. Metsiä hyödynnettiin hyvin laajasti eri tarkoituksiin. Kun vielä 1940- ja 1950-luvuilla alkoi voimakas avohakkuutalous, se on hidastanut alhosta toipumista”, Mönkkönen sanoo.

Parannukset tuohon alhoon verrattuna ovat niin pieniä ja niin kaukana siitä, millaisiin metsiin eliömme ovat sopeutuneet, ettei niiden voi sanoa riittävän metsäluonnon turvaamiseen. Ne eivät siis riitä edes säilyttämään nykyistä luonnon kirjoa, saati palauttamaan entisenlaista rikkautta.

”Olemme vielä menettämässä paljon monimuotoisuutta, sillä lajien häviämisessä on viivettä”, Mönkkönen varoittaa. Siksi pienille parannuksille ei voi antaa liian suurta painoarvoa.

”Valtakunnan metsien inventoinnin tuloksia on tulkittu ilman laajempaa perspektiiviä. On vedetty johtopäätöksiä, että korjaavat toimet on nyt tehty ja tarvitsee enää odottaa, että tilanne metsissä alkaa korjaantua. VMI 100 -seminaarissakin ehdotettiin, että Luonnonvarakeskuksen pitäisi suitsia yliopistojen puolelta tulevia avauksia, koska tulokset kertovat, että luontokato-ongelma on ratkaistu.”

Mönkkönen kertoo, että nyt valmistunut tutkimus vahvistaa aiempia havaintoja ja päätelmiä Suomen metsien luontotyyppien huonosta tilasta.

”Uudet tulokset kertovat osin vieläkin dramaattisemmasta metsäluonnon heikkenemisestä, koska nyt tarkasteltiin metsäluonnon historiaa koko maassa pidemmälle menneisyyteen kuin vain parinsadan vuoden taakse.”

Naavaa tai luppoa lahopuulla luonnonpuistossa Padasjoella.

Sinitiainen Alvojärven metsässä Lahdessa.

Tutkimuksensa perusteella Mönkkönen pitää selvänä, että niin suojelua kuin talousmetsien luonnonhoitoakin on lisättävä, jos luontokato halutaan pysäyttää. Myös metsätuholakia pitäisi korjata: nyt laki kieltää jättämästä talousmetsiin tuoretta lahopuuta yli kymmentä kuutiota hehtaarille.

Mikä sitten olisi riittävä määrä parannuksia metsäluonnon tilaan? Riittävä määrä lahopuuta, riittävä määrä vanhoja puuikäluokkia, riittävä määrä järeitä puita, riittävä määrä lehtipuita?

”Tätä vasta tutkitaan. Ehkä joidenkin vuosien päästä saamme tuloksia tästäkin. Mutta nyt ei pystytä tutkimukseen perustuen sanomaan mitään lukuja, ei tiedetä turvarajaa, millä luontokato metsissä saataisiin pysäytettyä”, Mönkkönen sanoo ja jatkaa:

”Vastaus riippuu siitäkin, mitä me tavoittelemme, kuinka monimuotoista metsää haluamme. Sen voi sanoa, että jos haluamme säilyttää Suomelle luontaista moni­muotoisuutta, rima on kaukana ja tekemistä paljon.”

Alvojärven metsää Nastolassa Lahdessa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat