Opiskelija Eija Tolvasen haaveena on ammatti, jossa hän ei usko jaksavansa eläkkeelle asti – "Yksin­kertaisesti vain rakastuin työhön"

Hoitajajärjestöt ovat pitäneet esillä alan huononevaa vetovoimaa. Hoitoalan ongelma ei kuitenkaan ole siinä, ettei alalle olisi tulijoita.

Eija Tolvanen ajatteli aiemmin, että oma tuleva työ liittyisi jollain tavoin varhaiskasvatukseen. Kun sairaanhoitajaopinnot alkoivat, hän huomasi, että hoitotyö tuntuikin omalta. Päiväkotihaaveet jäivät.

21.4. 2:00 | Päivitetty 21.4. 7:46

Alan kuormittavuus ei oikeastaan tullut Eija Tolvaselle yllätyksenä, kun hän aloitti sairaanhoitajaopinnot Lappeenrannan LAB-ammattikorkeakoulussa.

Haaveissa siintää vaativa, äärettömän kuormittavaksi luonnehdittu työ, jossa on huutava pula tekijöistä. Meneillään olevan lakon yhteydessä on puhuttu myös kiireestä, joka ei hellitä ja palkasta, joka ei välttämättä riitä elämiseen ainakaan kasvukeskuksissa.

Silti Tolvanen haluaa ehdottomasti sairaanhoitajaksi.

”Yksinkertaisesti vain rakastuin sairaanhoitajan työhön”, hän kertoo.

Hän opiskelee sairaanhoitajaksi toista vuotta, ja rakkaus omaa alaa kohtaan kasvaa jatkuvasti.

Tolvanen on aiemmalta koulutukseltaan lähihoitaja. Vielä lähihoitajaopintojen aikana hän ajatteli, että tuleva työpaikka löytyisi päiväkodista. Ehkä hän jatkaisi opintojaan lastentarhanopettajaksi.

Sairaanhoitajien lisäksi myös varhaiskasvatuksen ammattilaisten ahdingosta on puhuttu jo pitkään. Osassa maata pätevistä vaka-työntekijöistä on huutava pula. Alalla työskentelevät ovat kertoneet pienistä palkoistaan, uupumuksestaan ja työn kohtuuttomasta kuormituksesta.

Harjoittelujakso terveyskeskuksen vuodeosastolla sai Eija Tolvasen toisiin ajatuksiin urastaan. Ehkei hän sittenkään suuntautuisi varhaiskasvatukseen.

”Tuli palo oppia lisää [sairaanhoitajan työstä], tulla paremmaksi hoitajaksi ja auttaa ihmisiä. Se tuntuikin omalta jutulta, ja päiväkotihaaveet jäivät taka-alalle. Huomasin, että hoitotyö on oma juttuni”, Tolvanen sanoo.

Hän pääsi opiskelemaan sairaan­hoitajaksi.

Sairaanhoitajan työssä Eija Tolvasta kiinnostaa oikeastaan kaikki. Siksi hän ei vielä osaa sanoa, mihin opinnoissaan erikoistuisi.

”Parasta työssä on ihmisten kohtaaminen. On ehkä kliseistä sanoa näin, mutta potilaat ovat ehdottomasti tämän työn suola.”

Tolvanen ei vielä tiedä, mihin opinnoissaan suuntautuisi.

”Päivystys kiinnostaa, ehkä myös lastenosastolla työskentely tai poliklinikkatyö. Kaikki kiinnostaa”, Tolvanen kertoo.

Harjoittelujaksot ovat Tolvasen mukaan olleet antoisia, mutta työn varjopuoletkin ovat tulleet tutuiksi.

”Yhdellä hoitajalla saattaa olla kahdeksan potilasta, jotka hän hoitaa yksin. Lääkehoidot, perushoito, haavanhoidot. Työtaakka ja -tahti tuntuvat tosi rajuilta.”

Jaksaako työtä tehdä eläkeikään asti?

Tolvanen miettii hetken.

”Jos työtaakka on tällainen, en usko, että kukaan jaksaa tehdä sairaanhoitajan työtä hamaan tappiin asti.”

Tilastoista ilmenee, että sairaan­hoitajakoulutukseen ensisijaisesti hakeneiden määrä on ollut kolmena viime vuonna pienempi kuin kolmena sitä edeltäneenä vuonna.

Viime vuonna ensisijaisten hakijoiden määrä kääntyi hienoiseen kasvuun. Myös vuosittain paikan sairaanhoitajakoulutuksesta vastaanottaneiden määrä on viime vuosina ollut kasvussa.

Taustalla ovat korkeakoulujen viimeaikaiset aloituspaikkalisäykset: vuosina 2020–2021 sairaanhoitajakoulutukseen lisättiin yli 700 aloituspaikkaa, joiden myötä alan vuotuisten aloituspaikkojen määrä nousi lähes 5 000:een.

Sairaanhoitajan opinnot ammattikorkeakoulussa kestävät 3,5 vuotta. Valtaosa opiskelijoista myös valmistuu verrattain ripeästi. Viiden vuoden kuluttua opintojen aloittamisesta 75 prosenttia on saanut tutkintonsa valmiiksi, kun kaikkien ammattikorkeakouluopiskelijoiden valmistumisprosentti viisi vuotta opintojen aloittamisesta on reilut 60 prosenttia.

Kunta-alan työeläkevakuuttajan Kevan tilastojen mukaan alalta eläköityy vuosittain noin tuhat sairaanhoitajaa ja on valmistunut viime vuosina yli 3 000 hoitajaa vuosittain.

Tämän artikkelin tilastoissa ovat mukana vain ammattikorkeakouluissa sairaanhoitajan tutkinnon suorittaneet, mutta eivät esimerkiksi terveydenhoitajat tai kätilöt, joilla myös on sairaanhoitajan pätevyys.

Opetus- ja kulttuuriministeriön korkeakoulupolitiikan vastuualueen johtaja Jonna Korhonen kertoo, että sosiaali- ja terveysala on kokonaisuudessaan ”hyvin vetovoimainen”.

Vetovoimaa mitataan usein tarkastelemalla, kuinka monta hakijaa hakee yhtä tarjolla olevaa paikkaa. Viime vuonna yhtä aloituspaikkaa tavoitteli 2,2 ensisijaista hakijaa. Jos mukaan laskee myös ne, joille sairaanhoitajakoulutus ei ollut ensisijainen hakutoive, yhtä paikkaa tavoitteli keskimäärin 3,7 hakijaa.

Jos vetovoimaa tarkastellaan hakijamäärän suhteena aloituspaikkoihin, esimerkiksi viime vuosien aloituspaikkalisäykset laskevat kuitenkin vetovoiman kuvauksena käytettyä suhdelukua.

Millä tavoin alan vetovoimaa sitten voitaisiin lisätä?

Korhonen toistaa, ettei koulutuksen vetovoima näytä olevan ongelma, mutta ministeriössä on katsottu tarpeelliseksi seurata sen kehittymistä.

”Alalle hakeutuu suhteessa vähemmän miehiä. Jatkossa on tärkeää huolehtia alan ammattien ja koulutuksen vetovoimasta ja purkaa alan sukupuolisegregaatiota.”

Pula hoitajista näyttää Kevan ennusteen mukaan pahenevan, vaikka hoitajia kouluttautuu enemmän kuin eläköityy. Vuonna 2030 julkisen puolen sairaanhoitajien ja osastonhoitajien vaje on sen mukaan jo liki 10 000 hoitajaa.

Varsinais-Suomen te-toimiston kansallinen sosiaali-, terveys- ja hyvinvointialan koordinaattori Terhi Tevameri sanoo, ettei ole selvää, mihin hoitajat oikein katoavat.

Osa sairaanhoitajista työskentelee yksityisellä sektorilla ja osa julkisella. Tiedot ovat hajallaan, eikä yhteisiä, selittäviä tilastoja ole.

”Yhtälöön ei ole olemassa yhtä, selkeää vastausta”, Tevameri sanoo.

Hänen mukaansa myös alan vetovoiman määrittely on hankalaa.

”Kun puhutaan vetovoimasta, pitää erottaa, mistä vetovoimasta puhutaan. Koulutuksen, työpaikan ja alan vetovoima täytyy erottaa toisistaan. Ne ovat eri asioita”, Tevameri sanoo.

Yksi selittävä tekijä voi olla alan niin sanottu pitovoima. Tässä voi olla kyse esimerkiksi huonoista työoloista ja palkkauksesta, joista Helsingin Sanomatkin on kirjoittanut. Virallisissa tilastoissa alanvaihtokaan ei näytä olevan syynä hoitajakatoon. Tuoreimmatkin katsaukset hoitajien alanvaihtotilanteesta ovat tosin alustavia ja ulottuvat korkeintaan vuoteen 2020.

”Koulutuksella ei voida kattaa [alan] pitovoiman haasteita”, Tevameri sanoo.

20-vuotias Sanna Laaksonen opiskelee Tolvasen tavoin sairaanhoitajaksi LAB-ammattikorkeakoulussa, tosin Lahden toimipisteessä.

Ensimmäisen vuoden hoitajaopiskelijalle Sanna Laaksoselle hoitoalalle hakeutuminen on ollut aina ykkösvaihtoehto. Opinnoissaan hänellä on tarkoitus suuntautua ensihoitoon.

Ensimmäistä vuotta opiskeleva Laaksonen aloitti opintonsa heti ylioppilaaksi valmistuttuaan.

Hän haki myös lääketieteen opintoihin. Kun ovi lääketieteelliseen tiedekuntaan ei auennut, Laaksonen päätti aloittaa sairaanhoitajaopinnot kotikaupungissaan.

”Sairaanhoitajan opinnot olivat minulle lääkiksen ohella toinen vaihtoehto. Muita en harkinnutkaan. Olen aina halunnut alalle”, Laaksonen sanoo.

Koronaepidemia, hoitajien työtaakka ja palkkaus saivat Laaksosen miettimään, olisiko ala sittenkään hänelle oikea. Epävarma olo meni kuitenkin ohi.

Laaksonen työskentelee tällä hetkellä Päijät-Hämeen keskussairaalan koronaosastolla.

”Kiire on ihan todellista. Työ itsessään ei pelota, otan haasteita mielelläni vastaan. Enemmän pelottaa se, millä tavoin kaikki työn haasteet vaikuttavat potilasturvallisuuteen”, Laaksonen kertoo.

”Kun kaikkien potilaiden tulisi saada tasa-arvoista hoitoa, herää kysymys, toteutuuko se kaikkialla.”

Kun Laaksoselta kysyy, uskooko hän, että hoitajia riittää vielä tulevaisuudessakin, hän ei kauaa mieti vastausta.

”Toivottavasti.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat