Mitä näet? Onko tässä tulevaa tukkipuuta vai arvokasta luontoa?

Metsäkiistan ruumiinavaus

Miten on mahdollista, että samaan metsään on piirretty suojelutarve ja hakkuualue? Kolme esimerkkiä näyttää, kuinka eri tavoin suomalaisen metsän voi nähdä.


8.5. 2:00 | Päivitetty 8.5. 6:46

Suomi on täynnä metsää. Sitä on noin 75 prosenttia maa-alasta. Silti metsää ei tunnu olevan riittävästi. Samat pienet sirpaleet on välttämätöntä saada sekä hakata että suojella.

Siltä ainakin kinastelun perusteella usein vaikuttaa.

Suomi on viime vuosina ollut täynnä metsäkiistoja: leimikoita, kuvioita, rajauksia, joissa yksi näkee lankkua ja sellua, toinen suojeltavaa luontoa.

Yhdeksän prosenttia metsälajeista on uhanalaisia. Ekologit pelkäävät, että uhanalaistumisessa huippua ei vielä ole nähty. Toisaalta metsät tuovat kaivattuja vientieuroja ja arvokkaita työpaikkoja etenkin syrjäisempään Suomeen.

Tässä jutussa pureudutaan yhden kiistanalaisen metsän tapaukseen. Metsä sijaitsee Pohjois-Pirkanmaalla, Vuohiniemessä, jota ympäröi yhä jään kattama Kuorevesi. Mäntän keskustaan on matkaa viisi kilometriä.

Valtion metsiä hallinnoiva Metsähallitus on tehnyt tänne hakkuuilmoituksen. Aikomus on siis kaataa osa metsästä.

Sen sijaan valtionmetsiä kartoittava Luonnonmetsä-työryhmä pitää aluetta ”arvometsänä”. Eikä nyt puhuta puutavaran arvosta, vaan luonnoltaan rikkaasta metsästä.

HS pyysi metsäkartoittaja Ari Aallon ja toimitusjohtaja Jussi Kumpulan samaan metsään.

Miten sama metsikkö voi näyttäytyä niin eri tavoin katsojasta riippuen?

Sen selvittämiseksi HS on pyytänyt metsään Metsähallituksen Metsätalous Oy:n toimitusjohtajan Jussi Kumpulan sekä Ari Aallon, joka on Koneen säätiön rahoittaman Luonnonmetsä-työryhmän jäsen. Juuri Aalto on kartoittanut tämän niemen.

Kumpula on ottanut avukseen myös suunnittelupäällikkö Niklas Björkqvistin. Ekologista lisävahvistusta joukkoon tuo Metsähallituksen Luontopalveluissa työskentelevä biologin Aurora Prättälä.

Vaikka alue on pieni, noin yhdeksän hehtaaria, on metsä eri osissa erilaista. Kolme esimerkkiä näyttää, kuinka eri tavoin suomalaisen metsän voi nähdä.

Sirpale 1: Vuohiniemen länsirannan yli 100-vuotias havumetsä

Kaksi ikääntyvää mäntyä seisoo lähellä toisiaan. Kumpula veikkaa toista noin 160–165-vuotiaaksi, Aalto 158-vuotiaaksi.

Niklas Björkqvist ei veikkaa. Hän kaivaa laukustaan kairan.

Ohut terä uppoaa kevyesti männyn runkoon. Ulosvedetystä näytteestä Björkqvist näyttää tihentynyttä kohtaa: siinä missä lustot ovat ohuita, on saattanut olla kylmä kausi tai metsä on tihentynyt niin, että kasvu on hidastanut.

Yhdessä kohtaa lustot taas paksunevat. Björkqvist epäilee, että tätä kasvuvaihetta on edeltänyt harvennushakkuu, joka olisi vauhdittanut puun kasvua. Se näyttäisi ajoittuvan vähän sotien jälkeen.

Björkqvist laskee vuosiluostot. Mänty on 140–150-vuotias. Alueen kuusten ja mäntyjen keski-iäksi on Metsähallituksen papereihin merkitty 121 vuotta.

Vaurioituneessa kuusessa voi nähdä menetetyn tukin tai tulevaisuuden lahopuupotentiaalia.

Männystä kairattu lustonäyte paljastaa sen iän. Niklas Björkqvist laskee vuosilustoja peukalo merkkinään.

Vanhat ylispuumännyt eivät ole metsän ainoa arvokas piirre. Ari Aalto listaa muitakin.

Puut ovat eri-ikäisiä, ja myös sekalajista: kuusten ja mäntyjen joukossa on myös katajaa, koivua ja harmaaleppää. Latvukset poukkoilevat eri korkeuksiin. Puut myös kasvavat satunnaisessa järjestyksessä, satunnaisella etäisyydellä, ja luovat metsään tiheämpiä ja väljempiä kohtia. Tärkeitä kuolleita puitakin on jonkin verran.

Ekologian kielellä metsässä on siis monimuotoisuudelle tärkeitä rakennepiirteitä.

Näiden rakennepiirteiden takia metsä pitäisi Aallon mielestä suojella. Metsähallituksen suunnittelija puolestaan on merkinnyt tänne poimintahakkuun, jossa puustosta poistettaisiin enintään puolet, vähintään kolmasosa.

Miten poimintahakkuu vaikuttaisi? Kumpula ei ole metsäkonekuski, mutta toimittajan pyynnöstä hän osoittaa maastosta kaadettavia puita kuvitteellisessa hakkuutilanteessa.

Kaadettaisiinko Björkqvistin kairaama 140–150-vuotias mänty? Ehkä, ehkä ei. Todennäköisyys kaatamiselle ja jättämiselle noin 50–50, Kumpula arvioi.

Sen sijaan tämä mänty lähtisi, Kumpula taputtaa kahden muun männyn välissä seisovan laihan männyn kylkeä. Hän osoittaa ylhäällä männyn rimpulaa latvaa, jossa ei ole riittävästi vihreää yhteyttämään kunnon kasvua. ”Se ei tuosta enää toivu”, Kumpula sanoo.

Rimpulamännyn lisäksi Kumpula valikoi poistettavaksi latvasta katkenneen kuusen sekä toisen, jonka rungossa on ruhje. ”Lahoja ei kannata kasvattaa tukkipuuksi.”

Jostain puiden takaa kuuluu männynkonkelon kova, naukuva valitus.

Metsä ei ole luonnontilaista. Sammalen alta löytyy ihmisen tekemiä kantoja.

Kuollut koivu on muuttunut lukuisten muiden lajien elinympäristöksi.

Siinä missä Kumpula näkee heikkoutta ja vikoja, Aalto näkee jotain aivan muuta.

Juuri rimpulalatvainen mänty olisi mitä arvokkain. Sitkaasti kasvava mänty, joka kuolee hitaasti kituuttamalla, tuottaisi erityisen arvokasta lahopuuta, joka kelpaisi monenlaisille männyn seuralaislajeille ja lahopuulajistolle.

Se olisi aivan toista kuin nopeasti paisunut höttömänty. Sillä ratkaisevaa ei ole vain lahopuun määrä vaan myös sen laatu. Tulevaisuudessa tämä onneton männynriuku voisi olla Aallon mukaan mitä parasta lahopuuta.

Kaksi näkökulmaa: Kituliaasti kasvava mänty poistettaisiin hakkuissa. Luonnon näkökulmasta juuri tämä mänty voi tuottaa eri eliöille erityisen mieluista lahopuuta, jota syntyy sitkaasti kasvamalla ja kitumalla kuolemalla.

Palokorot mäntyjen kyljissä kertovat, että tuli on aikanaan rikastuttanut alueen eliöstöä, mutta laskee nyt sen metsätaloudellista arvoa. Lahosta männystä ei saa tukkia, mutta kylläkin arvokkaan elinympäristön.

Kaksi näkökulmaa: Haarauman alla on arpi, ehkä vanha palokoro. Hiiltyneet palokorot lahoavat äärimmäisen hitaasti ja ovat ainutlaatuinen elinympäristö – ja voivat pilata tukin.

Kuusien kanssa ei Aallon mielestä ole niin tarkkaa. Yksittäinen yksilö ei ole välttämättä toista arvokkaampi. Tärkeämpää on puuston eheys: että metsä säilyy suojaisana ja kosteana eri eliöille, ettei sitä suotta hakkuilla rikota.

Kaikki metsästä pois viety puu on myös pois kuolleiden puiden määrästä tulevaisuudesta.

Kaksi näkökulmaa: Katkolatvainen kuusi poistettasiin muiden kasvun tieltä hakkuissa. Luontoon se tekisi reiän ja vähentäisi metsän tarjoamaa suojaa sekä vaikuttaisi kosteuteen ja varjostukseen.

Sirpale 2: Vuohiniemen keskiosan rehevä, metsittynyt pelto

Jussi Kumpula kaivaa taskustaan todistusaineistoa, mytyksi taiteltuja ilmakuvia 1950-luvulta. Niistä hahmottuu, että seisomme entisellä pellolla, vaikka alue on alkanut jo ilmakuvissakin metsittyä.

Entisellä pellolla kasvaa nyt lehtipuuvaltaista sekametsää. Isompia haapoja on jonkin verran. Puusto on 50–70-vuotiasta.

Aalto arvioi metsän olevan lehtomaista kangasta ja laikuttaista lehtoa. Edellisenä keväänä Aalto on nähnyt täällä näsiää, kevätlinnunhernettä ja metsäkurjenpolvea. Kumpula haluaisi nähdä ne omin silmin, mutta kevät on sellaisessa vaiheessa, että lehtokasveja ei näe. Edes näsiää ei löydy, vaikka sen kukinta-aika on juuri nyt.

Ja sillä on ratkaiseva merkitys, lasketaanko entinen pelto lehdoksi vai ei.

Entinen pelto niemen keskiosissa on metsittynyt lehtipuuvaltaiseksi metsälaikuksi.

Ihmisen katkaisema puu, joka on kuitenkin jätetty lahoamaan maapuuksi.

Prosenteissa katsottuna Suomen metsistä on suojeltu kohtuullinen osuus, noin 13 prosenttia. Mutta osuudessa ovat mukana myös heikosti kasvavat kitumaat, jotka eivät metsätalouskäyttöön edes kelpaisi.

Hyvin kasvavasta metsämaasta on suojeltu tiukasti koko maassa kuutisen prosenttia, mutta Etelä-Suomessa vain 2,7 prosenttia. Metsäluonnon näkökulmasta lisää suojelupinta-alaa tarvittaisiin siis Kainuun eteläpuoliseen Suomeen. Erityisen vähissä ovat rehevät metsät.

Lehdon syvimmän olemuksen lisäksi erimielisyyttä on myös valkoselkätikasta. Se on uhanalainen laji, joka on kärsinyt lahopuun vähyydestä. Se viihtyy koivuvaltaisissa lehtimetsissä, joissa on paljon lahopuuta.

Aalto on nähnyt valkoselkätikan nakuttelevan näissä Vuohiniemen koivuissa, mutta ei merkkejä pesinnästä. Nyt myös Niklas Björkqvist kaivelee laukkuaan. Hänellä on mukanaan lausunto valkoselkätikka-asiantuntijalta, joka kävi alueella kahdesti eikä havainnut valkoselkätikkaa. Lausunnon mukaan puusto ei myöskään vastaa lajin pesäpaikkavaatimuksia.

Niklas Björkqvist tutustamassa lehtomaiseen alueeseen.

Tämä voisi olla valkoselkätikan mahdollinen ruokailujälki. Pesinnästä ei ole havaintoja.

Pian Aalto ja Kumpula etsivät kilvan valkoselkätikan ruokailujälkiä kuin selvittäisivät yhteistyössä tehtävää pakohuonepelissä. Kauempana huutaa joutsen, Aalto erottaa myös harmaapäätikan äänen.

Entä lehtomainen alue kokonaisuutena?

”Tällä näkymällä, tällä puustolla en laittaisi luontokohteeksi, mutta missä maapohja on lehtoa, se olisi luontokohdetta”, Niklas Björkqvist sanoo.

Kumpula arvioi, kohde voisi kuin voisikin olla luontokohde, vaikka rehevyys näyttää vaihtelevan eivätkä karuimmat osat puuston puolesta täytä kriteereitä.

”Lehdot Metsähallitus siirtää sen toiminnan ulkopuoliseksi luontokohteeksi, ja täällä voitaisiin tehdä aktiivista lehtojen hoitoa liiallisen kuusettumisen ehkäisemiseksi.”

Toisaalta akuuttia ratkaisua ei tarvita: metsähallituksella ei ole tänne hakkuuaikeita.

Sirpale 3: Vuohiniemen itäreunan, Metsäniemen rantametsä

Ari Aalto kumartelee polvillaan sammalikossa. ”Pikireunakääpä”, hän huikkaa metsänpohjalta kuolleen maapuun vierestä.

Pikireunakääpä ei ole mitenkään uhanalainen, mutta se on indikaattorilaji. Jos indikaattorilaji viihtyy tietyssä metsässä, viihtyvät siellä usein muutkin, harvinaisemmat lajit. Indikaattorilaji siis ilmoittelee metsän suojeluarvosta.

Valtava haapa kohoaa edessä kuin jokin sademetsän jättiläinen. Ympärysmitta lienee yli kahden metrin, ikä 120–130 vuoden tienoilla.

Haapa on se, johon nykyään metsässä kiinnitetään paljon huomiota. Kumpula muistelee, miten sitä suorastaan vihattiin 1990-luvulle asti, koska haapa toimii mäntyä vaurioittavan männynversoruosteen väli-isäntänä.

Ari Aalto etsii merkkejä suojeluarvoista kertovista indikaattorilajeista, kuten pikireunakäävästä.

Valtava haapa kohoaa korkeuksiin.

Liito-oravan papanat ovat kuin curryriisiä. Niitä löytyy Vuohiniemestä usean järeän haavan juurelta.

Tämä voisi olla liito-oravan pesäkolo. Vihreä leväjuotti on usein merkki liito-oravan virtsasta.

Nyt tiedetään, että haapa on rikkaan metsäluonnon avainlajeja. Se pystyy elättämään lukuisia muita lajeja. Haapa tarjoaa pesäkoloja myös liito-oravalle, ja täällä sen papanoita näkyy useamman puun juurella. Juuri kevät on parasta aikaa havaita papanoita, sillä oravan talviaikaan syömät lepän ja koivun norkot ovat värjänneet ne curryriisin näköiseksi.

Toinen mahdollinen vihje oravan läsnäolosta ovat vihreät rannut haavan rungolla. Liito-orava ei pissaa pesäänsä vaan puun rungolle, ja typpipitoiseen virtsaan kasvaa usein vihreää levää.

Metsähallitus on merkinnyt karttoihinsa osan rantametsästä ”arvokkaaksi metsäelinympäristöksi”, mutta ei suinkaan koko aluetta.

Aallon mielestä koko rantametsä on arvokasta. Ja hän haluaisi karttamerkintöjen sijaan metsän lain suojaan.

Kumpulan mielestä se ei ole tarpeen, koska liito-oravan pesintämetsää ei muutenkaan ruvettaisi hakkaamaan. Kumpula muistuttaa, että Metsähallituksella on käytön ulkopuolelle rajattu 400 000 hehtaaria hyväkasvuista liiketoiminnan metsämaata.

Aallon – ja myös luontojärjestöjen – näkemys on, että Metsähallituksen Metsätalous Oy:n taseessa metsät eivät ole turvassa, vaikka niiden päällä olisi kartalla mikä merkintä. Yksiselitteinen suojelualue olisi varmempi vakuus.

Löytyykö yhteinen näkemys?

Olemme jollain tapaa suomalaisen metsäkiistan ytimessä. Talousmetsien hoitoa johtava Jussi Kumpula ja suojeltavia arvometsiä etsivä Ari Aalto näkevät Vuohiniemen metsän sinänsä samalla tavalla. He ovat yhtä mieltä metsän iästä, sen lajistosta, metsän rakennepiirteistä.

Silti johtopäätökset voivat olla erilaisia siinä, mitä metsälle voidaan tehdä.

Esimerkiksi Parkanossa Joutsenlammilla kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että siellä pesii rauhoitettu kanahaukka, ja männikössä on vanhoja palokantoja uhanalaisine ja silmälläpidettävine jäkälineen. Metsähallituksen mielestä hakkuut olivat mahdollisia kiertämällä vanhat palokannot ja kanahaukan pesäpuuympäristö, luontojärjestöjen mukaan metsä olisi pitänyt jättää kokonaan hakkaamatta.

Yksin Luonnonmetsä-työryhmä on esimerkinomaisesti listannut valtionmailta 110 suojelematonta kohdetta, jotka ovat niin arvokasta metsää, että ne pitäisi työryhmän mielestä suojella.

Näiden esimerkkien lisäksi tulevat lukuisat paikalliset kiistat, riidat ekologisten käytävien kohtelusta, myrskynkaatamien puiden korjaamisesta, retkeilyreittien läheisyydessä olevista hakkuista ja niin edelleen.

Kumpula kokee, ettei Metsähallitus voi hakkuusuunnitelmissaan tuijottaa vain luontoarvoja. Pitää ottaa huomioon myös muiden sidosryhmien mielipiteet ja huolehtia siitä, että paikallinen metsäteollisuus saa puuta ja ihmiset työpaikkoja.

Metsien käytön määrittely on juuri nyt polttavan ajankohtaista. EU:n komission julkaiseman biodiversiteettistrategian mukaan EU:n meri- ja maapinta-alasta pitäisi suojella 30 prosenttia, josta kolmannes on oltava tiukasti suojeltua. Vanhat ja luonnontilaiset metsät jäsenmaiden pitää suojella kaikki.

Sitä, missä menee vanhan metsän raja tai minkälainen metsä on luonnontilaista, määritellään parhaillaan Suomen ympäristökeskuksen (Syke) ja Luonnonvarakeskuksen (Luke) asiantuntijavoimin.

Ari Aalto pitää asiantuntijamääritelmiä ratkaisevana. Ne linjaavat, lisätäänkö eteläisessä Suomessa suojelua ja kuinka paljon. ”Jos juuri mitkään metsät eivät täytä määritelmiä, eivät ne paranna Suomen metsäluonnon heikkoa tilaa lainkaan.”

Metsähallituksen biologi Aurora Prättälä.

Metsähallituksen hakkuuilmoitukset Vuohiniemen länsiosan metsään on tehty jo vuonna 2020. Mutta hakkuita ei ole toteutettu. Niitä lykättiin, kun Metsähallitus sai luontojärjestöiltä ja Ari Aallolta tiedon alueen luontoarvoista.

Siksi Metsähallitus on tekemässä alueelle oman arviointikäynnin. Sen tuloksia ei vielä tiedetä.

Mutta Björkqvist ja Kumpula ovat nyt itse paikalla. Mitä he näkevät?

Ensinnäkin hakkuiden suunnittelijan olisi aikanaan kannattanut pyytää paikalle myös luontoarvojen arvioitsija eikä tehdä hakkuusuunnitelmaa yksin.

Toisekseen Kumpula ja Björkqvist uskovat, että kyseinen metsä merkitään Metsähallituksen omiin karttoihin arvokkaaksi luontokohteeksi ja jätetään hakkaamatta.

”Tämä on aivan aiheellinen nosto. Meillä on pitkälle yhteinen näkemys luontoarvoista. Ei ole väärin jättää tätä toiminnan ulkopuolelle”, Kumpula muotoilee.

Vuohiniemessä vuorottelevat tuoreesti hakatut tai raivatut alueet, pidempään rauhassa olleet metsät sekä Metsähallituksen lohkomat mökkitontit.

Biologi Prättälä kuvailee metsää ”ihan kivaksi”. Se ei ole luonnoltaan huippua, mutta toisaalta: ”Ei se tarvitse kuin aikaa”.

Kyseinen metsä ei ole luonnontilaista eikä edes erityisen vanhaa. Siksi Niklas Björkqvistin arvio Vuohiniemen läntisestä metsäsirpaleesta onkin ehkä kaikkein karuin:

”Tällaista metsää tulee harvoin vastaan, tällaistakaan metsää. Harva talousmetsä näyttää tältä.”

Yksi pieni sirpale suomalaisesta metsäkiistasta näyttää lientyneen. Mutta muut 109 jäävät kytemään.

Voit katsoa Vuohiniemen tiedot sekä Luonnonmetsä-työryhmän löytämät uusimmat 55 arvometsää kokonaisuudessaan täältä.

Vuonna 2020 julkaistut aiemmat 55 kohdetta näet täältä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat