Näin Suomi vietiin Nato-yhteen­sopivaksi – Kaikki alkoi vuosi­sadan ase­kaupasta

Suomi astui merkittävän askeleen kohti Natoa jo vuonna 1994, kun se hankki Hornet-hävittäjiä. Viralliseksi Suomen armeijan Nato-yhteensopivuus tuli yli kymmenen vuotta sitten. Syyt olivat käytännölliset.

Arkistokuva Pirkkalan lentokentältä marraskuulta 1995, kun ensimmäiset Suomen ostamat Hornetit saapuivat. Kuvassa juuri kentälle laskeutuneet majuri Ilkka Koho ja eversti­luutnantti Tom Gurney (oik.) matkatavaroineen.

19.6. 2:00 | Päivitetty 19.6. 7:00

Väitetään, että Suomen armeija on jo nyt Nato-yhteensopivampi kuin monen Naton nykyisen jäsenmaan armeija. Se ei ole Puolustusvoimien asiantuntijoiden mukaan edes liioittelua.

Matka siihen on ollut kuitenkin pitkä.

Yksi myöhemmin isoksi osoittautunut askel kohti Natoa otettiin Texasissa vuonna 1994. Tuolloin Suomen Ilmavoimien tulevat Hornet-ohjaajat joutuivat ilmailuenglannin kurssille.

Suomi oli juuri hankkinut uudet Hornet-hävittäjät. Samalla oli käynyt ilmi, että Yhdysvaltain laivasto antaisi koulutuksen niihin englanniksi. Mittayksikköinä toimisivat jalat ja solmut.

Hornetien tuoma muutos oli merkittävä. Kylmän sodan loppuvuosina suomalaiset hävittäjälentäjät olivat lentäneet neuvostoliittolaisia Migejä ja ruotsalaisia Drakeneita suomen kielellä, eli lentäjät keskustelivat keskenään ja taistelujohdon kanssa suomeksi. He myös käyttivät metristä järjestelmää.

Kansainvälisiä harjoituksia ei juuri ollut.

Yksi kielikurssille passitettu oli Puolustusvoimien tuleva komentaja, tuolloin Hornet-lentäjä Jarmo Lindberg. Hän ei arvannut, miten suuren muutoksen alku koulutus olisi.

Viisi vuotta myöhemmin suomalaiset Hornet-ohjaajat ryhtyivät puhumaan lennoillaan standardisoitua ilmailuenglantia, jota oli käytetty jo siviili-ilmailussa. Myös Nato-maiden sotilaslentäjät puhuivat silloin ja puhuvat edelleen ilmailuenglantia.

”Kielimuutoksen myötä päädyttiin käyttämään myös solmuja ja jalkoja, koska samat mittayksiköt olivat käytössä kaikissa kansainvälisissä harjoituksissa. Se oli lentoturvallisuuskysymys myös. Ei olisi ollut järkevää kääntää mittayksiköitä vain suomalaisille”, Lindberg sanoo.

Yhdysvaltojen laivaston lentokoulutus muodostui kolmesta osa-alueesta: taktiikasta, tekniikasta ja menetelmistä. Ne Suomi sai yhdysvaltalaisilta ikään kuin koneiden kaupanpäällisinä. Niistä tuli Nato-yhteensopivuuden yksi kulmakivi.

Muutakin tapahtui. Jo vuotta aiemmin Suomi oli liittynyt Naton rauhankumppanuus­ohjelmaan.

”Se toi mukanaan arviointiprosessin, jossa joka toinen vuosi Natosta saapui arviointiryhmä, jolla oli mukanaan lista kehityskohteita. Suomi aloitti hyvin varhain tarkastelemaan maa-, meri- ja ilmavoimien yhteensopivuus­asioita”, Lindberg sanoo.

”Se oli epädramaattista virkamiestyötä, jonka tarkoitus ei ollut johtaa jäsenyyteen, vaan se kuului kaikille kumppanuusmaille.”

Satakunnan lennosto Pirkkalassa osallistui kansainväliseen ilmapuolustusharjoitukseen toukokuussa 2003. Mukana oli myös brittipilotti Danny Stembridge, joka ohjasi Sea Harrier -hävittäjää.

Lindbergin mukaan kylmän sodan aikainen tyhjiö, jossa Ilmavoimat oli, alkoi muuttua vuosituhannen vaihteessa. Silloin alkoivat kansainväliset harjoitukset. Suomi joutui kuitenkin aina ennen niitä pitämään omat valmennusleirinsä, joilla totuteltiin muiden käyttämiin termeihin ja oppeihin.

Tilanne muuttui vuonna 2004, jolloin Ilmavoimat siirtyi Natonkin käyttämään kieleen, taktiseen ilmailuenglantiin. Tätä ennen Suomi oli jo tehnyt periaatepäätöksen oman tiedonsiirtojärjestelmän kehittämisen lopettamisesta ja päättänyt ottaa tilalle Naton käyttämän Link 16 -järjestelmän.

”Kotimaiseen järjestelmään olisi pitänyt uhrata paljon rahaa, eikä sillä olisi ollut muita käyttäjiä. Nähtiin, että yhteensopivuus tulee olemaan tärkeämpää.”

Sitten vuonna 2011 Puolustusministeriö teki ison linjauksen. Se päätti, että kaiken hankittavan tuli olla Nato-yhteensopivaa.

”Se tarkoitti, että veronmaksajien rahoja ei tuhlattaisi kalliisiin järjestelmiin, joista huomataan pian, etteivät ne sovi yhteen muiden kanssa. Järjestelmä lähti kuin itsestään etenemään kohti parempaa yhteensopivuutta”, Lindberg sanoo.

Miksi sitten Puolustusvoimat otti jatkuvia isoja askeleita kohti Natoa, vaikka varsinaisesta jäsenyydestä ei ollut poliittista päätöstä?

Kyse oli käytännön pakosta, sanoo erityis­asiantuntija Tommi Nordberg puolustus­ministeriöstä. Hänen mukaansa ministeriön materiaali­poliittisessa strategiassa 2011 vain julkilausuttiin jo aiemmin alkanut linja.

Maavoimien harjoituksessa Rovajärvellä vuonna 2012 oli mukana raskas raketinheitin M270 MLRS. Se on amerikkalaisvalmisteinen, Nato-maissa yleisesti käytössä oleva tulivoimainen asejärjestelmä.

”Se tarkoitti, että hankitaan järjestelmiä, jotka ovat jäsenmaiden puolustusvoimilla käytössä. Ja muutenkin kun hankitaan ulkomailta, hankitaan testattuja ja toimivia järjestelmiä eikä lähdetä mukaan kehityshankkeisiin, jotka ovat usein kalliita”, Nordberg sanoo.

Selvää oli samalla se, että itäkalustoa ei enää hankittaisi, vaikka sitä yhä on Puolustusvoimissa käytössä. Näistä esimerkkejä ovat BMP-2 MD -rynnäkkö­panssarivaunut ja MT-LBV-kuljetuspanssarivaunut.

Yhä useammin hankintoja on tehty Yhdysvalloista, koska siellä ollaan kehityksen kärjessä, Nordberg sanoo. Nato-suuntaus on hänen mukaansa johtunut osin Puolustusvoimien omasta halusta ja osin ministeriön ohjauksesta. Suuri syy oli myös lisääntyneellä kansainvälisellä harjoittelulla.

”Yhteensopivuus on usein edellytys, jos halutaan harjoitella yhdessä ja sekä antaa että vastaanottaa apua. Jos operoidaan erillisillä järjestelmillä, pitäisi aloittaa koulutuksesta.”

Tästä saadaan parhaillaan esimerkkiä Ukrainasta, jossa läntisen raskaamman ja kehittyneemmän aseavun jonkinlaisena esteenä pidetään niiden vaatimaa pitkää koulutusta.

Käytännön tasolla yhteensopivuus tarkoittaa tuhansia yksityiskohtia ja laajempia yksilöintejä, jotka määritellään Stanag-asiakirjakokonaisuudessa (Standardization Agreement).

Stanag tarkoittaa vakiointisopimusta, joka tähtää tekniikan ja käytäntöjen yhdenmukaistamiseen. Sen yksi tunnettu esimerkki on Naton käyttämän patruunan mitat (5,56 mm x 45 mm).

”Suurin osa standardeista ei ole teknisiä vaan toiminnallisia. Millainen vetokoukku pitää olla, jotta voi vetää toisen maan tankkia. Voiko suomalainen lääkintämies antaa tipan amerikkalaiselle upseerille. Millainen sävy on Nato-vihreä”, sanoo Puolustusvoimien tutkimusjohtaja Jyri Kosola.

”Sellaisia kentällä eteen tulevia juttuja, joita ei osaa kuvitellakaan.”

Amerikkalainen ratsuväki saapui Niinisaloon keväällä 2016 yhteiseen sotaharjoitukseen. Kuvassa vaununjohtaja Thomas Lagemann takanaan Stryker-vaunu.

Kosola allekirjoittaa täysin väitteen Suomen jo nyt hyvästä yhteensopivuudesta. Hän sanoo muistavansa tapauksia, joissa Suomi on päätynyt opettamaan jäsenmaita yhteensopivuudessa.

Parannettavaa myös löytyy. Upseeriliiton puheenjohtaja Ville Viita muistuttaa, että myös henkilöstön puolella on standardit.

Hänen mielestään Suomessa esimerkiksi sotilasarvot laahaavat muiden länsimaiden vastaavien perässä. Vaikka osaaminen on yhtä korkealla tasolla, kansainvälisissä tehtävissä olevien suomalais­sotilaiden sotilasarvot ovat alempia kuin vastaavissa tehtävissä olevien ulkomaisten sotilaiden.

”Suomalaisen everstin voi olla vaikea hakea tapaamisaikaa ulkomaisen kenraalin kanssa. Sotilasarvon pitäisi olla osaamisen mittari, joten osaamista tulee arvioida samalla tavalla kuin ulkomailla”, Viita sanoo.

Kielitaito suomalaissotilailla on hänen mukaansa hyvä, mutta painottuu englantiin. Joskus tarvittaisiin myös esimerkiksi ranskaa ja venäjää.

”Ruotsissa tehdään joskus esikuntaharjoituksia kokonaan englanniksi. Meilläkin voisi olla tällaista enemmän. Siitä voisi maksaa porkkanana pientä kielilisää.”

Viidan mukaan on nyt selvää, että Natosta ei voi vain poimia rusinoita, vaan jäsenyyteen on panostettava.

”Henkilöstöä tulee myös lisätä eikä ajatella, että mennään näillä korteilla, jotka on nyt kädessä.”

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat